Suomalainen elokuvatuotanto 1907–1916

Suomen ensimmäinen elokuva-esitys järjestettiin kesäkuussa 1896. Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi vuonna 1907 komedialla Salaviinanpolttajat, ja ensimmäinen pitkä draamaelokuva Sylvi sai ensi-iltansa vuonna 1913. Suomalaisen elokuvan historiassa vuodet 1907–16 muodostavat vähän tunnetun pioneerikauden, jonka tuotanto on lähes täydellisesti tuhoutunut. Näinä vuosina syntyi 25 näytelmäelokuvaa.

Elokuvaa nähtiin Suomessa ensi kerran Lumière-veljesten kiertävän elokuvaesityksen mukana 28. kesäkuuta 1896. Tästä eteenpäinkin vajaan kymmenen vuoden ajan elokuvakulttuuri kehittyi Suomessa enimmäkseen kiertävien esitysten merkeissä, mutta jo 1900-luvun alkuvuosina alettiin perustaa myös kiinteitä elokuvateattereita. Vuosikymmenen lopulla elokuva oli jo saanut katon päänsä päälle. Merkittävimmät kotimaiset elokuva-alan yritykset, kuten Ab Atelier Apollo Oy, Oy Maat ja kansat, Ab Finladia Film ja Nordiska Biograf Kompaniet Fernander & Hallseth kasvoivat teatteritoiminnan ja filmien maahantuonnin varassa. Nämä yritykset vastasivat myös kotimaisen elokuvatuotannon ensivaiheista. Säännöllisen uutisfilmikuvauksen aloitti ensimmäisenä helsinkiläisen K.E. Ståhlbergin perustama Atelier Apollo keväällä 1907.

Ståhlbergin yritys kokeili samoihin aikoihin voimiaan myös näytelmäelokuvan tuottajana. Ensimmäisen suomalaisen fiktioelokuvan Salaviinanpolttajat (1907) takaa löytyivät Kansallisteatterin näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas sekä kuvaaja Frans Engström. Aihe pontikankeiton maailmaan sijoittuvaan farssiin saatiin käsikirjoituskilpailun satona. Kadonnut Salaviinanpolttajat oli arviolta 10-20 minuuttia pitkä.

Suomen Kansallisfilmografiaan on dokumentoitu suomalaiset yli 37 minuuttia pitkät elokuvat, jotka on esitetty omana otsikko-ohjelmanaan kaupallisessa elokuvateatterilevityksessä. Autonomian ajan näytelmäelokuvien osalta näistä kriteereistä on kuitenkin poikettu, ja kaikki 25 vuosina 1907-16 syntynyttä näytelmäelokuvaa on otettu mukaan. Koska lähes kaikki elokuvat tältä ajalta ovat kadonneet, perustuu varhaisimman elokuvahistoriamme tutkimus mm. sensuuriasiakirjoihin, muistelmalähteisiin, lehtimainoksiin ja valokuviin. Perustan tutkimukselle ovat laskeneet pioneeritöissään Kari Uusitalo ja Sven Hirn. Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjan 1. osan (1996) ilmestymisen jälkeen Hannu Salmi julkaisi tutkimuksensa Kadonnut perintö: Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907-1916 (2002), joka täydensi monia aukkoja. Silti useat faktat, joidenkin elokuvien tapauksessa jopa tekijä- ja näyttelijätiedot, jäänevät pysyvästi hämärän peittoon.

Varhaisia näytelmäelokuvia

Salaviinanpolttajien tavoin muutkin ensimmäiset näytelmäelokuvat olivat lyhyitä komedioita. Niihin lukeutuvat tamperelaisen Oy Maat ja kansat -yhtiön tuottama Vasikan häntä (1908), Atelier Apollon teatteriesityksen yhteyteen toteutettu Margaretaa ajetaan takaa (1912) ja ruotsalaisen näyttelijän Bror Bergerin valmistama Rusthollari Pettersonin Helsinginmatka (1912). Vuonna 1911 Salaviinanpolttajien tekijäkolmikko Teuvo Puro, Teppo Raikas ja Frans Engström yhdistivät voimansa jälleen ja veivät Suomen pitkän näytelmäelokuvan aikaan Minna Canth -sovituksella Sylvi, joka sai ensi-iltansa vuonna 1913.

Suomeen ei vielä 1910-luvulla syntynyt samanlaista suuren mittakaavan elokuvateollisuutta kuin lähinaapureihimme Ruotsiin, Tanskaan ja Venäjälle. Dokumentti- ja uutisfilmituotanto kasvoi varsin huomattavaksikin, mutta elokuvatuotanto – ja etenkin näytelmäelokuvat – olivat vielä yhtiöiden liiketoiminnan kannalta vähäpätöistä toimintaa. Silti jotkut tuottajat haaveilivat jo tässä vaiheessa teollisen elokuvatuotannon käynnistämisestä.

Määrällisesti huomattavin näytelmäelokuvien tuottaja oli Hjalmar V. Pohjanheimon johtama Lyyra Filmi. Pohjanheimon perheyritys toi vuosina 1913-15 ensi-iltaan kaikkiaan 14 näytelmäelokuvaa, mikä kattaa yli puolet koko autonomian ajan fiktiotuotannosta. Teatterimies Kaarle Halme vastasi ohjaajana Lyyra Filmin vakavammasta draamatuotannosta. Hänen tuotantoonsa kuuluivat melodraamat Verettömät (1913), Nuori luotsi (1913), Vieraalla maaperällä (1914) ja Kesä (1915). Yhtiön viihdepuolesta vastasivat puolestaan Pohjanheimon neljä poikaa, joiden tuotanto koostui sarjasta lyhyitä pilakuvia sekä noin tunnin mittaisesta salapoliisielokuvasta Salainen perintömääräys (1914). Pohjanheimon yhtiö tuotti muutaman elokuvan vielä esityskaudella 1920-21, mutta lopetti sitten tuotannon.

Elokuvatuottajaksi ryhtyi myös ruotsalaisen David Fernanderin ja norjalaisen Rasmus Hallsethin luotsaama Nordiska Biograf Kompaniet (Pohjoismaiden Biografi Komppania), joka oli toiminut elokuvabisneksessä jo kiertueajoista lähtien. Ohjaajakseen yhtiö värväsi niin ikään teatterin ammattilaisen, näyttelijä Konrad Tallrothin, joka ohjasi yhtiölle elokuvat Kun onni pettää ja Eräs elämän murhenäytelmä. Nordiska Biograf Kompaniet -yhtiön ja Tallrothin tuotannot tähtäsivät Pohjanheimon suomalaiskansallisesta linjasta poiketen skandinaavisen salonkidraaman tyyliin.

Kolmantena yhtiönä teollisia haaveita helli Erik Estlanderin Ab Finladia Film. Estlanderin suunnitelmat etenivät niin pitkälle, että hän rakennutti Helsingin Kulosaareen Suomen ensimmäisen lasisen elokuvastudion. Siinä ehdittiin kuvata kuitenkin vain kaksi elokuvaa, Bror Bergerin ohjaama salapoliisielokuva Katoavia Timantteja eli Herrasmiesvaras Morel vastustajanaan etsivä Frank (1916) ja draama Tuhlaajapoika (1916) ohjaajanaan näyttelijä Sven Bergvall.

Kuvauskielto katkaisee tuotannon

Haaveet teollisesta elokuvatuotannosta katkesivat vuonna 1916 Venäjän viranomaisten maailmansodan vuoksi määräämään kuvauskieltoon. Kiristyneen poliittisen tilanteen uhriksi joutui myös Konrad Tallrothin Eräs elämän murhenäytelmä, jonka esittämisen viranomaiset kielsivät aivan ensi-illan kynnyksellä. Näihin vaiheisiin päättyi autonomian ajan pioneerikausi, ja kotimainen näytelmäelokuvien tuotanto pääsi uudelleen käyntiin vasta itsenäisyyden koitettua vuonna 1919.

Autonomian ajan ohjaajat tulivat pääosin teatterista, eivätkä monet heistä jatkaneet elokuvassa enää näiden vuosien jälkeen. Myöskään Pohjanheimon lyhytikäisen filmi-imperiumin rakentajista ei tämän jälkeen juuri kuultu. Autonomian kaudella sai kuitenkin tulikasteensa myös lukuisa joukko pitkän linjan tekijöitä, jotka jatkossa olivat rakentamassa suomalaista elokuvaa. Ohjaajista myöhemmin keskeisimpään asemaan Suomi-Filmi Oy:n ohjaajana nousi virstanpylväiden Salaviinanpolttajat ja Sylvi tekijä Teuvo Puro. Kuvaajista pitkän työrupeamansa aloittivat mm. Frans Ekebom, Frans Engström ja Oscar Lindelöf, lavastajista Karl Fager.

Kaiken kaikkiaan suomalainen elokuva oli vuosina 1907-16 vielä harvinaisuus valkokankailla. Autonomian ajan näytelmäelokuvatuotanto oli ehkä kokeiluluonteista ja hapuilevaakin, mutta aihevalintojensa ja todennäköisesti myös estetiikkansa suhteen se seurasi tiukasti kansainvälisen kehityksen tuntumassa. Pioneerikauden tuotannosta ei kuitenkaan meidän päiviimme ole säilynyt muita todisteita kuin joitakin valokuvia sekä fragmentti ensimmäisestä pitkästä näytelmäelokuvasta Sylvi. Unelma kotimaisesta elokuvateollisuudesta toteutuikin toden teolla vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Vuodet 1907-16 numeroina

Autonomian ajan elokuvasta on käytettävissä varsin vähän tarkkoja lukuja, mikä tekee elokuvien vertailusta vaikeaa. Yhden ongelman muodostaa elokuvien kesto: sekä kameraa että projektoria pyöritettiin käsin, mistä johtuen elokuvaesityksen kesto vaihteli. Niinpä elokuvista ilmoitettiin yleisesti vain filmikopion metripituus. Suomen Kansallisfilmografiassa tämän kauden elokuvien kestot on laskettu metripituudesta käyttäen oletuksena varhaiselle elokuvalle tyypillistä 16 kuvan sekuntinopeutta (16 fps = frames per second). Esimerkiksi ensimmäisen "pitkän" näytelmäelokuvan Sylvi pituudeksi ilmoitettu 890 metriä vastaa näin vajaan 50 minuutin kestoa. Näihin laskelmiin on syytä suhtautua suuntaa-antavina.

Käytettävissä olevien tietojen mukaan kauden pisimmät elokuvat olivat Konrad Tallrothin kaksi elokuvaa Kun onni pettää (71 min) ja Eräs elämän murhenäytelmä (62 min) sekä Pohjanheimon veljesten salapoliisiseikkailu Salainen perintömääräys (62 min). Muut ajan elokuvat jäivät alle tunnin kestoon.

Myöskään elokuvien yleisöstä ei ole käytettävissä tilastoja. Esityskerroista päätellen vuosien 1907-16 katsotuin kotimainen näytelmäelokuva oli Teuvo Puron Sylvi (1913). Yleisönsä näyttäisivät löytäneen myös ensimmäinen fiktioelokuva Salaviinanpolttajat (1907), Konrad Tallrothin Kun onni pettää (1913) sekä Kaarle Halmeen Nuori luotsi (1913).

Kauden tuotteliaimmat ohjaajat olivat ymmärrettävästi puuhakkaimman tuotantoyhtiön Lyyra Filmin tekijät. Pohjanheimon veljessarja toi ensi-iltaan yhdeksän elokuvaa, joista suurin osa tosin oli lyhyitä komedioita. Kaarle Halme puolestaan ohjasi neljä elokuvaa. Muista tekijöistä Bror Berger sai aikaan kolme ohjausta ja kahteen ylsivät Teuvo Puro ja Konrad Tallroth. Ajan elokuvista kolme, Sylvi (1913), Nuori luotsi (1913) ja Tuhlaajapoika (1916) olivat näytelmäfilmatisointeja, loput perustuivat alkuperäiskäsikirjoitukseen.

Vuonna 1911 Suomessa alkoi elokuvien ennakkosensuurin satavuotinen historia, joka jatkui katkeamatta vuoden 2011 loppuun. Ensimmäisessä vaiheessa tarkastuksista pitivät huolta Helsingin poliisiviranomaiset. Autonomian aikana kaikki muut suomalaiset näytelmäelokuvat hyväksyttiin ilman rajoituksia paitsi Konrad Tallrothin Eräs elämän murhenäytelmä, joka kiellettiin - ilmeisesti poliittisista syistä – kokonaan.

Vuosikymmenen elokuvat >>

Asiasanat: 
autonomian aika, elokuvat -- tuotanto, elokuvateollisuus, yhtiöt
Vuosikymmen: