Suomalainen elokuvatuotanto 2000–2009

2000-luvun ensivuosikymmenellä suomalaiset elokuvantekijät ja tuottajat nauttivat vakaista tuotanto-oloista ja uudelleen löytyneestä yleisökontaktista. Kotimainen elokuva sai myös varmemman jalansijan ulkomailla, ja etenkin suomalaisesta dokumenttielokuvasta tuli kansainvälisesti arvostettu ilmiö. Ensi-iltansa sai 169 pitkää kotimaista elokuvaa.

Vuosituhannen vaihteessa suomalainen elokuva oli julkisuudessa kulttuurielämän kuumin puheenaihe. Vuosina 1998-99 kotimainen elokuva oli löytänyt uudelleen pitkään kadoksissa olleen yleisökontaktin, ja monet suomalaiset elokuvat olivat nousseet elokuvateatterien vetonauloiksi jopa ohi ulkomaisten hittituotteiden. Uusi vuosikymmen tarjosi lisää hyviä uutisia. Vuonna 2003 Aleksi Mäkelän Pahat pojat (Solar Films Inc. Oy) keräsi "turhapurolaiset" 600 000 katsojaa, enemmän kuin mikään suomalainen elokuva sitten 1980-luvun. Samoihin aikoihin kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisohjaajan Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (Sputnik Oy, 2002) palkittiin Cannesin elokuvafestivaaleilla ja oli ehdolla parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Katsojia se keräsi maailmalla yli kaksi miljoonaa. Kun tähän yhdistettiin suomalaisten pop-artistien läpimurto ulkomaiden listoille, ehtivät yltiöpäisimmät julistaa suomalaisen viihdeteollisuuden maailmanvalloituksen muutaman vuoden asiaksi.

Vuosituhannen taitteen menestyspiikki ei jäänyt ohimeneväksi "buumiksi", vaan kotimaisen elokuvan yleisömenestyksestä ja hyvästä maineesta tuli pysyvä olotila. 2000-luvun ensi vuosikymmen elettiinkin uuden vakiintumisen aikaa. Moni elokuva sai näkyvyyttä ja katsojia ulkomailla, mutta suurimmat voitot saavutettiin edelleen kotimaan lippuluukuilla. Kun 1990-luvulla vain 15 suomalaista elokuvaa oli kerännyt yli 100 000 katsojaa, vuosina 2000-2009 tähän ylsi 49 elokuvaa. Kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli keskimäärin 18 prosenttia, eli enemmän kuin joka kuudes elokuvakävijä näki suomalaisen elokuvan, mitä voi pitää kansainvälisestikin harvinaisena lukemana.

Historiallisesti 1990-luvun lopun käänne näyttäytyy yhtenä etappina siinä elokuvan julkisen tukipolitiikan kehitystyössä, joka oli käynnistynyt 1950-60-lukujen taitteessa. Väliin jäävät vuosikymmenet olivat olleet tuotannollisesta näkökulmasta tuulisia, usein epävarmuuden ja konkurssien leimaamia. Vuonna 1969 perustettu Suomen elokuvasäätiö (SES) oli kolmenkymmenen toimintavuotensa aikana saavuttanut ehdottoman aseman kotimaisen elokuvan edistämislaitoksena, ja lopullisesti tuon aseman sinetöi vuonna 2000 säädetty laki elokuvataiteen edistämisestä. Vaikka julkisen tuen jakoperusteista ja määrästä samoin kuin SES:n "portinvartijan" roolista kiisteltiin jatkuvasti julkisuudessa, olivat tuotannon olosuhteet aiempaan tuuliajoon verrattuna vakaat ja turvalliset. Elokuvatuotannon liikevaihto kasvoi tasaisesti noin 5 prosentin vuosivauhtia, ja vuosittaisten ensi-iltojen määrä vaihteli 13:n ja 21:n välillä. Keskimäärin vuodessa nähtiin 17 kotimaista ensi-iltaa.

Kansallinen perinne ja 2000-luvun nuoriso

Henkisesti 1990- ja 2000-lukujen taitteen murroksen voi määritellä painopisteen siirtymiseksi jälleen tekijän elokuvasta tuottajan elokuvaan. Aiempien itsensä taiteilijoiksi mieltäneiden ohjaaja-tuottajien tilalle oli astunut rivi uuden polven ammattimaisia elokuvatuottajia. Kaupallisuutta ei enää ujosteltu, vaan tutuiksi tulivat näyttävät markkinointikampanjat, tuotteistaminen, sponsorointi ja tuotesijoittelu. Myös julkisessa puheessa elokuva nousi yhä useammin esiin paitsi taiteena myös teollisuutena ja työllistäjänä. Murros ei tapahtunut vailla ristiriitoja, vaan jotkut tekijät kokivat, että heille oli tässä ympäristössä jäänyt pelkkä tuottajien ajatusten toteuttajan rooli. Uuden tilanteen outoudesta kertovat useammatkin 2000-luvulla nähdyt tekijänoikeuksia tai elokuvien lopullisia versioita koskevat kiistat, jopa oikeusjutut, tekijöiden ja tuottajien välillä.

2000-luvun epäilemättä näkyvin tuottaja oli monien hittielokuvien takaa löytynyt Solar Films Inc. Oy:n Markus Selin, jonka tuotanto kantoi usein hänen siinä kuin tekijöidenkin kädenjälkeä. Etenkin Selinin ja ohjaaja Aleksi Mäkelän yhteistyö tuotti useita vuosikymmenen parhaiten menestyneitä tapauksia - Pahojen poikien ohella niitä olivat Matti (2006), Rööperi (2009) ja kaksi ensimmäistä Vares-dekkaria Vares - Yksityisetsivä (2004) ja V2 - Jäätynyt enkeli (2007). Populaarielokuva löysi muutenkin uudenlaisen kansainvälisen virtaviivaisuuden, kuten osoittivat esimerkiksi Petri Kotwican trilleri Musta jää (Making Movies Oy, 2007) ja AJ Annilan fantasia- ja kauhuaineksia hyödyntäneet Jadesoturi (Blind Spot Pictures Oy, 2006) ja Sauna (Bronson Club Oy, 2008).

1990-luvun menestysten viitoittamalla tiellä suomalainen elokuva etsi mielellään aiheensa kansallisesta perinteestä. Kestoaihe jatkosota innoitti Åke Lindmanin isänmaallisiin taistelukuvauksiin Framom främsta linjen / Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007 - molemmat Åke Lindman Film-Production Oy), ja näiden rinnalle tuotiin lapsi- ja naisnäkökulmaa esimerkiksi Klaus Härön elokuvassa Äideistä parhain (MRP Matila Röhr Productions Oy, 2005) ja Lauri Törhösen elokuvassa Hylätyt talot, autiot pihat (Jörn Donner Productions Oy, 2000).  Esimerkiksi Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjossa (Artista-Filmi, 2005), Törhösen Raja 1918 (Border Productions Oy, 2007) ja Aku Louhimiehen Käsky (Helsinki-filmi Oy, 2008) olivat puolestaan uuden vuosituhannen tulkintoja Suomen itsenäistymisen vaiheista.

Niin ikään kansallista identiteettiä haettiin taiteen ja populaarikulttuurin menneistä merkkihenkilöistä. Koivusalon Kulkuri ja Joutsen - elokuvan (1999) vanavedessä syntyi rivi taiteilijoiden elämäkertaelokuvia: Koivusalon omat elokuvat Rentun ruusu (2001) ja Sibelius (2003 - molemmat Artista Filmi Oy), Markku Pölösen Badding (Fennada-Filmi Oy, 2000) ja Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (Seppä Callahanin Filmimaailma Oy, 2002). Toinen aalto taiteilijakuvauksia nähtiin vuosikymmenen lopulla, jolloin jonon jatkoksi liittyivät esimerkiksi Jukka-Pekka Siilin Ganes (Helsinki-filmi Oy, 2007), Hannu Kahakorven Päätalo (Matila Röhr Productions, 2008) ja Heikki Kujanpään Putoavia enkeleitä (Blind Spot Pictures, 2008).

Kansalliseen linjaan voidaan liittää myös sellaiset nostalgiset  elokuvat kuin Pölösen Koirankynnen leikkaaja (Fennada-Filmi 2004) ja Pekka Mandartin Keisarikunta (Mandart Entertainment Oy, 2004) ja toisaalta klassikkofilmatisoinnit, joiden uusi tuleminen nähtiin vuosikymmenen lopulla Kari Väänäsen Havukka-ahon ajattelijan (Matila Röhr Productions, 2009) ja Timo Koivusalon uuden Täällä Pohjantähden alla -tulkinnan (Artista Filmi, 2009) myötä.

Ehkä leimallisempaa 2000-luvun elokuvaa olivat kuitenkin nuoren polven identiteetti- ja ihmissuhdekuvaukset, joita suosi erityisesti alalle astunut 1960- ja -70-luvuilla syntynyt tekijäkaarti. Aku Louhimiehen elokuvaa Levottomat (Solar-Films, 2000) voi pitää 2000-lukulaisten rakkaus-, seksuaali- ja perhetutkielmien avauksena, jonka tiellä jatkoivat - kukin omalla tavallaan - esimerkiksi Louhimiehen Kuutamolla (Matila Röhr Productions, 2002), Claes Olssonin Onnen varjot (Kinoproduction, 2005) sekä Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia (2004) ja Miehen työ (2007 - molemmat Blind Spot Pictures).

Nuorisokuvausten kehyksenä saattoi toimia urheilu, kuten Simo Halisen Cyclomaniassa (Blind Spot Pictures, 2001) ja Joona Tenan FC Venuksessa (Talent House Oy, 2005) tai musiikkibisnes Dome Karukosken elokuvassa Tyttö sinä olet tähti (Helsinki-filmi Oy, 2005).  Raskaatkaan aiheet eivät olleet vieraita, vaan 2000-luvun valkokangasnuorten elämää varjostivat esimerkiksi mielisairaus Petri Kotwican Koti-ikävässä (Making Movies Oy, 2005) ja Karukosen elokuvassa Tummien perhosten koti (Solar Films, 2008), syöpä Hannu Tuomaisen elokuvassa Menolippu Mombasaan (Cinemaker Oy, 2002).

2000-luvun elokuva ei ehkä ollut leimallisesti yhteiskunnallista, mutta esiin nousivat myös taloudellisen nousukauden varjopuolet. Menestyjien ja häviäjien pudotuspeli inspiroi murhenäytelmään Veikko Aaltosen Juoksuhaudantiessä (Kinotar, 2004) ja Aku Louhimiehen elokuvassa Paha maa (Solar Films, 2005), satiiriin Johanna Vuoksenmaan Nousukaudessa (Kinotar, 2003). Jarmo Lampela tarttui elokuvissaan Joki (Lasihelmi Filmi Oy, 2001) ja Eila (Blind Spot Pictures, 2003) harvinaisella tavalla työväestön elämänpiiriin ja ristiriitoihin, ja kotikentällään uuden vuosituhannen luokkajaon parissa oli taiteen akateemikoksi nimitetty Aki Kaurismäki 2000-luvun kahdessa elokuvassaan Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot (Sputnik, 2006). Suomalaista todellisuutta lähestyttiin arjen ja pienen ihmisen tasolta myös esimerkiksi Matti Ijäksen elokuvassa Haaveiden kehä (Dada-Filmi Oy, 2002), Auli Mantilan elokuvassa Ystäväni Henry (DO Films Oy, 2004) ja Kari Paljakan elokuvassa Eläville ja kuolleille (Sputnik, 2005).

Komediaperinteen hiipumista valiteltiin 2000-luvulla usein. Yksi aikakausi suomalaisessa elokuvaviihteessä päättyi, kun viidellä vuosikymmenellä ohjannut Ere Kokkonen päätti uransa 20. Turhapuro-elokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life (Ere Kokkonen Oy, 2004). Kokkosen jälkeen ei ilmaantunut komediaelokuvaan erikoistuneita tekijöitä. Komediat olivat kuitenkin edelleen yleisön suosiossa, kuten todistivat esimerkiksi hyvin yleisönsä löytäneet Nousukausi, FC Venus, Ilkka Vanteen Vieraalla maalla (Matila Röhr Productions, 2003) sekä sketsiryhmä Kummelin valkokangastyöt.

Dokumentin ja lastenelokuvan nousu

Oman sijansa suomalaisen elämänmuodon kuvaajana otti vahvaa nousukautta elänyt dokumenttielokuva. Teatterilevityksen saaneista dokumenteista esimerkiksi Veikko Aaltosen trilogia Maa (2001), Työväenluokka (2004) ja Paimenet (2005 - kaikki Alppiharjun Elokuva Oy) jäljitti elinkeinojen ja perinteiden murrosta. Kansallisen historian vaiheita kartoitettiin myös dokumentin keinoin. Esimerkiksi Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot (2006) ja Punk - tauti joka ei tapa  (2008 - molemmat Illume Oy) käsittelivät poliittisen laululiikkeen ja punk-ilmiön kautta musiikin roolia yhteiskunnan murrosvaiheissa ja Taru Mäkelän Saalis (Kinotar, 2007) suomalaisen kapitalismin historiaa. Niin ikään 1990-luvun dokumenteissa käynnistynyt matka subjektiiviseen kokemukseen jatkui esimerkiksi Kiti Luostarisen elokuvassa Kuoleman kasvot (Kiti Luostarinen Production Ky, 2003) ja Visa Koiso-Kanttilan elokuvissa Isältä pojalle (2004) ja Talvinen matka (2007 - molemmat Gerillafilmi Oy).

Omana joukkonaan dokumentaristeista erottuivat maailmanmatkaajat. Vuosikymmenen huomatuin suomalainen dokumenttielokuva oli Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta (Millennium Film Oy Ltd, Baabeli Ky, 2004), lukuisilla kansainvälisillä palkinnoilla laakeroitu kuvaus lapsista Tshetshenian sodassa. Entisen Neuvostoliiton alueella liikkui myös Arto Halonen elokuvissaan Taivasta vasten (2000), Pavlovin koirat (2006) ja Pyhän kirjan varjo (2008 - kaikki Art Films Production AFP Oy). Työpari Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio jatkoivat dokumenteissaan (esim. Elämän äidit, Giron-Filmi Oy, 2002) arktisten alkuperäiskansojen kuvausta. Samaan elämänpiiriin sijoittuivat myös heidän fiktioelokuvansa, joista etenkin Seitsemän laulua tundralta (Jörn Donner Productions Oy, 2000) herätti paljon huomiota ulkomaillakin.

Jos suomalainen elokuva ei ehkä yleisemmin vielä noussut kansainväliseksi brändiksi, suomalaisesta dokumenttielokuvasta kyllä tuli käsite ulkomaisillakin foorumeilla. Kotimaassa sen profiilia nostivat mm. Helsingissä vuodesta 2001 järjestetty Docpoint-festivaali ja vuodesta 2002 lähtien jaettu parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinto.

Vuosikymmenen voittajiin lukeutuu ehdottomasti myös lastenelokuva, joka usein hyödynsi onnistuneesti tv:ssä ja lastenkirjoissa alkunsa saaneita suosikkihahmoja. Näitä menestyksiä olivat esimerkiksi Olli Saarelan Rölli ja metsänhenki (2001), Pekka Lehtosaaren Röllin sydän (2007 - molemmat Matila Röhr Productions), Kaisa Rastimon Heinähattu ja Vilttitossu (Kinotaurus Oy, 2002)  ja Mari Rantasilan Risto Räppääjä (Kinotar, 2008). Dokumenttien ohella lastenelokuvat olivat usein kansainvälisintä suomalaista elokuvaa, kuten osoittavat vaikkapa Liisa Helmisen Pelikaanimiehen (Lumifilm Oy, 2004) ja Klaus Härön elokuvan Elina - som om jag inte fanns / Näkymätön Elina (Kinoproduction Oy, FilmLance International AB, 2003) ulkomailla saama tunnustus sekä sellaiset jo lähtökohtaisesti ulkomaanmarkkinoille suunnatut elokuvat kuin Juha Wuolijoen Joulutarina (Snapper Films Oy, 2007) ja Kari Juusosen ja Michael Hegnerin Niko - lentäjän poika (Anima Vitae, Cinemaker Oy, 2008).

Vuosi 2007 oli juhlavuosi, jonka myötä suomalainen elokuva siirtyi toiselle vuosisadalleen. Suomen kansallisfilmografian kartoitustyö on vasta ulottumassa vuosikymmenen viimeisiin vuosiin, jolloin yleismaailmallinen finanssikriisi ja euroalueen talousahdinko alkoivat heittää varjoja Suomen kansantalouden ylle. Elokuvatuotanto sai kuitenkin piristysruiskeen valtion elvytysrahoista, ja ensi-iltojen määrä lähti kasvuun. Menestystarinoiden joukkoon astui animaatioelokuva, kun Niko - Lentäjän poika -elokuvasta kehkeytyi suomalaisen elokuvan menestyksekkäin kansainvälinen vientituote. Huomattuja debyyttejä olivat esimerkiksi Jukka-Pekka Valkeapään Muukalainen (Helsinki-filmi Oy, 2009) ja Zaida Bergrothin Skavabölen pojat (Juonifilmi Oy, 2009). Mika Kaurismäki palasi kotimaisen elokuvan ohjaajaksi teoksilla Kolme viisasta miestä (2008) ja Haarautuvan rakkauden talo (2009 - molemmat Marianna Films Oy), ja juuri kun luultiin, että Ere Kokkosen ja Åke Lindmanin viimeisten ohjausten myötä 1960-luvun sukupolvi oli lopullisesti väistynyt alalta, teki Jörn Donner paluun pitkän elokuvan ohjaajaksi teoksellaan Kuulustelu (Jörn Donner Productions, 2009). Näihin vuosiin palataan filmografiatyössä vielä lähemmin.

2000-luku numeroina

Vuosina 2000-2009 sai ensi-iltansa 169 pitkää elokuvaa. Aktiivisimmat tuotantoyhtiöt olivat Lasse Saarisen johtama Kinotar Oy ja Jukka Helteen ja Markus Selinin Solar Films Inc. Oy, jotka molemmat toivat ensi-iltaan 14 pitkää elokuvaa. Seuraavaksi tuotteliaimmat olivat Ilkka Matilan ja Marko Röhrin MRP Matila & Röhr Productions Oy (11 elokuvaa), Tero Kaukomaan Blind Spot Pictures Oy (10), Aleksi Bardyn Helsinki-filmi Oy (10) sekä Claes Olssonin Kinoproduction Oy (9). Useat yhtiöt olivat osatuottajina myös sellaisissa kansainvälisissä yhteistuotannoissa, joita ei ole luettu Suomen kansallisfilmografiaan ja jotka eivät ole mukana näissä luvuissa.

Elokuvien tuotantoajat pitenivät, niinpä ohjaajien tuotannot karttuivat hitaammin kuin aiempina vuosikymmeninä. 2000-luvun tuotteliaimmat ohjaajat Aleksi Mäkelä ja Aku Louhimies ohjasivat 6 elokuvaa kumpikin. 5 pitkään elokuvaan ylsivät Arto Halonen, Timo Koivusalo ja Markku Pölönen, 4 elokuvaan Veikko Aaltonen sekä työpari Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio. 3 elokuvan ohjaajia olivat Jouko Aaltonen, Klaus Härö, Dome Karukoski, Ere Kokkonen, Pekka Lehto, Olli Saarela, Jukka-Pekka Siili ja Johanna Vuoksenmaa.

Vuosikymmenen ylivoimaisesti Suomessa katsotuin kotimainen elokuva oli Aleksi Mäkelän Pahat pojat. Kymmenen kärki muodostuu muista  Solar Filmsin tuotannoista, Timo Koivusalon elämäkertaelokuvista ja lastenelokuvista:

Elokuva

Tuotanto

Ohjaaja

Katsojaluku

Pahat pojat (2003)

Solar Films Inc. Oy

Aleksi Mäkelä

614 757

Matti (2003)

Solar Films Inc. Oy

Aleksi Mäkelä

461 665

Rentun Ruusu (2001)

Artista Filmi Oy

Timo Koivusalo

350 731

Rölli ja metsänhenki (2001)

MRP Matila & Röhr Productions Oy

Olli Saarela

338 078

Heinähattu ja Vilttitossu (2002)

Kinotaurus Oy

Kaisa Rastimo

317 318

Levottomat (2000)

Solar Films Inc. Oy

Aku Louhimies

288 733

Joulutarina (2007)

Snapper Films Oy

Juha Wuolijoki

282 142

Sibelius (2003)

Artista Filmi Oy

Timo Koivusalo

272 623

Rööperi (2009)

Solar Films Inc. Oy

Aleksi Mäkelä

259 960

Minä ja Morrison (2001)

Solar Films Inc. Oy

Lenka Hellstedt

245 647

 

Pitkiä dokumentteja nähtiin teatterilevityksessä 38 kappaletta. Fiktioista noin 75 % perustui alkuperäiskäsikirjoituksiin. Proosafilmatisointeja syntyi 29, näytelmiin perustui 2 ja lastenkirjoihin 2 elokuvaa. Kahteen filmatisointiin antoivat aiheen Kari Hotakaisen, Veikko Huovisen, Katja Kallion, Leena Landerin, Reijo Mäen, Sinikka ja Tiina Nopolan sekä Arto Paasilinnan teokset.

2000-luku oli elokuvien ennakkosensuurin viimeinen täysi vuosikymmen. Tarkastustoiminnan liberalisointi jatkui, kun vuonna 2001 astui voimaan uusi laki kuvaohjelmien tarkastamisesta, joka kumosi tarkastusvelvollisuuden vain aikuisille sallituilta elokuvilta. Alle 18-vuotiaille tarjotut elokuvat piti edelleen tarkastuttaa Valtion elokuvatarkastamossa. Tämä käytäntö pysyi voimassa vuoden 2011 loppuun, jolloin sata vuotta voimassa olleesta ennakkotarkastuksesta luovuttiin, ja vastuu ikärajaluokituksista siirtyi levittäjille. Kotimaisia elokuvia K-18-luokassa ei valkokankaille tarjottu, joten kaikki kotimaiset elokuvat kävivät läpi tarkastusprosessin. Valtion elokuvatarkastamo luokitteli 2000-luvun tuotannosta 61 elokuvaa (36 %) kaikenikäisille sallituiksi, loput saivat ikärajan.

Vuosikymmenen elokuvat >>

Asiasanat: 
dokumenttielokuvat, elokuvat -- tuotanto, elokuvateollisuus, elokuvatuottajat, kansainvälistyminen, kansallinen kulttuuri, lastenelokuvat, noususuhdanne, tukipolitiikka, yhtiöt
Vuosikymmen: