Suomalainen elokuvatuotanto 1990–1999

1990-luvun alussa elokuva-ala vajosi muun maan tavoin lamaan, ja yleisömäärät kävivät kaikkien aikojen aallonpohjassa. Tuotannon määrä pysyi silti korkeana, ja ennätysmäärä esikoiselokuvia näki päivänvalon. Vuosikymmenen lopulla käynnistyi uusi nousukausi, jonka satoa korjattiin elokuvateattereissa äkillisenä menestyspiikkinä, "suomalaisen elokuvan buumina". 1990-luvulla syntyi 178 pitkää elokuvaa.

1990-luku avautui elokuva-alalla kriisitunnelmissa, sillä vuosikymmenen taitteen murheellisen katastrofituotannon Talvisodan (1989) jälkipyykkiä pestiin Suomen elokuvasäätiössä vuosia. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa todelliselle kriisille, jonka toi mukanaan Suomen talouden lama pankkikriiseineen ja suurtyöttömyyksineen. Rahoituksen saaminen vaikeutui, kun Suomen elokuvasäätiön tuotantotuet laskivat dramaattisesti ja pankkikriisi vaikeutti lainansaantia. Samaan aikaan elokuvissakäyntien määrä laski ennätyspieniin lukemiin. Finnkino Oy ajautui velkojensa vuoksi ensin Yhdyspankin, sitten vuonna 1994 Rautakirja Oy:n haltuun ja sitä myötä pois Mäkelöiden suvun omistuksesta.

Elokuvateattereissa yleisö karttoi kotimaista elokuvaa. Koko vuosikymmenen tuotannosta vain 15 elokuvaa sai yli 100 000 katsojaa. Ennen 1990-luvun puoliväliä tähän ylsivät ainoastaan kansanomaiset komediasarjat, eli vanha tuttu Uuno Turhapuro sekä sen rinnalle syntyneet Ere Kokkosen Vääpeli Körmy -sotilasfarssit ja Timo Koivusalon Pekko Aikamiespoika -maalaiskomediat. Ensimenestyksen jälkeen kotimaisen elokuvan kriisi ulottui niidenkin suosioon. "Katastrofivuodeksi" jäi historiankirjoihin vuosi 1994, jolloin kotimaisten elokuvan katsojaosuus laski 4 prosentin tienoille. Tuon vuoden parhaaksi yleisömenestykseksi jäi Koivusalon Pekko ja poika (Spede-Tuotanto Oy) vain hieman yli 60 000 katsojalla, ja vuoden Turhapuro, Hannu Seikkulan Uuno Turhapuron veli (Spede-Tuotanto Oy) sai enää 20 000 katsojaa liikkeelle. Tulevaisuus näytti perin synkältä.

Lamavuosien satoa

Tuotantojen määrään lama ei juuri vaikuttanut, ja vuosittaisten ensi-iltojen määrä vaihteli kahdenkymmenen molemmin puolin - luvussa on tosin mukana paljon ensisijaisesti tv:lle tehtyjä puolipitkiä elokuvia, jotka on sisällytetty Kansallisfilmografiaan niiden saaman teatterilevityksen johdosta.

1980-luvulla käynnistynyt sukupolvenvaihdos jatkui entistäkin voimakkaampana, ja esikoiselokuvia syntyi jo 1990-luvun ensipuoliskolla liki saman verran kuin koko 1980-luvulla yhteensä. Yksi yritys vauhdittaa nuorten tekijöiden alallepääsyä oli vuosina 1990-1996 toteutettu Sparrausrinki, SES:n, Yleisradion, MTV:n ja Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksen (AVEK) yhteishanke, joka myönsi rahoituksen 12:n esikoisohjaajan puolipitkään elokuvaan. Niistä kahdeksan pääsi teatterilevitykseen, muiden muassa Christian Lindbladin Party (Kinotuotanto Oy, LR Film Prods Oy, 1991), Tero Jartin Aapo (Villealfa Filmproductions Oy, GNUFilms Oy, 1994) Kaija Juurikkalan Rosa Was Here (Filminor Oy, 1994), Perttu Lepän Tyttöjä ja jäätelöä (LR Film Productions Oy, 1995) ja Heikki Kujanpään Jäänmurtaja (Silva Mysterium Oy, 1997).

Tv- ja valkokangastuotantojen erotteleminen on 1990-luvulla yhä vaikeampaa, sillä tv-rahoitus alkoi olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Niin ikään monen tekijän ura on jakautunut televisiodraaman ja teatterielokuvan välille. Tv-elokuvien tekijänä mainetta niittänyt Matti Ijäs nousi 1990-luvulla myös teatterielokuvan nimeksi elokuvilla Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa (Filminor Oy, 1990), Pilkkuja ja pikkuhousuja (Dada-Filmi Oy, 1992) ja Sokkotanssi (Dada-Filmi Oy, 1999). Samoin 1960-luvulta lähtien pitkän päivätyön tv-draaman parissa tehnyt Åke Lindman palasi valkokangaselokuvan ohjaajaksi dekkarilla Harjunpää ja kiusantekijät (Åke Lindman Film-Productions Oy, 1993).

Lamavuosien sosiaalinen ahdinko heijastui elokuvaan varsin vähän yhteiskunnallisena sävynä. Sen sijaan ajan tuotannossa korostuivat yksilö- ja perhetragediat. Sellaisiin voidaan lukea esimerkiksi Pekka Lehdon melodraama Kaivo (Kinofinlandia Oy, 1992), Veikko Aaltosen psykologisia sairaskertomuksia ja traumaattisia perheasetelmia aukovat Tuhlaajapoika (Villealfa, 1992), Isä meidän (Villealfa, 1993) ja Rakkaudella Maire (Kinotar Oy, 1999) sekä Auli Mantilan esikoisohjaus Neitoperho (GNUfilms Oy, 1997). Niin ikään näiden vuosien tekijöiden ja aiheiden kirjosta erottuvat keskiluokan ja nuorten aikuisten identiteettikuvaukset, kuten Claes Olssonin Akvaariorakkaus (1993) ja Underbara kvinnor vid vatten (1998 – molemmat Kinotuotanto Oy) sekä Kaisa Rastimon Suolaista ja makeaa (Kinotar Oy, 1995). Nuorisoelokuvat ja  nuorten kasvukertomukset olivat 1980-luvulta jatkunut virtaus, johon liittyivät mm. Kari Paljakka elokuvalla Veturimiehet heiluttaa (Filmitakomo Oy, Villealfa, 1992), Raimo O. Niemi elokuvillaan Kissan kuolema (Kinotuotanto Oy, 1994) ja Tomas (Filminor Oy, 1996) sekä Jarmo Lampela esikoisohjauksellaan Sairaan kaunis maailma (Lasihelmi Filmi Oy, 1997).

Keskeiseksi 1990-luvun elokuvan ilmiöksi on nostettu lajien paluu. Perinteisten suomalaisten lajien rinnalla nuoret ohjaajat tarttuivat ennakkoluulottomasti videoajan kansainvälisiin genreihin. Aleksi Mäkelä viritteli suomalaista action-elokuvaa teoksissaan Romanovin kivet (Spede-Tuotanto Oy, 1993) ja Esa ja Vesa Auringonlaskun ratsastajat (Harlin/Selin Productions Oy, 1994). Kotimaisen kauhuelokuvan laji rikastui mm. Olli Soinion jatko-osalla Kuutamosonaatti 2 - Kadunlakaisijat (Filminor Oy, 1991) ja Atro Lahtelan elokuvalla Silmä silmästä (Talent House Oy, 1999). Jari Halonen taas sekoitti lajityyppien aineksia ja "roskaelokuvan" tyylikeinoja ilkikuriseksi cocktailiksi teoksissaan Back to the USSR - Takaisin Ryssiin (Tuotanto 1990 Oy, 1992), Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (Mondo Furioso Filmproductions Oy, 1995) ja Joulubileet (Seppä Callahanin Filmimaailma Oy, 1996).

Aki Kaurismäen asema kansainvälisenä art house -nimenä vahvistui, ja ohjaajan työtahti oli tiivis koko 1990-luvun alun. Saatettuaan päätökseen "häviäjien trilogiansa" elokuvalla Tulitikkutehtaan tyttö (Villealfa, 1990) hän ohjasi Englannissa elokuvan I Hired a Contract Killer (Villealfa, 1990) ja Ranskassa Henry Murger -filmatisoinnin La vie de bohème / Boheemielämää (1992), joka oli hänen oman Sputnik Oy:nsa ensimmäinen tuotanto. Kotimaan kamaralle Kaurismäen palautti elokuva Pidä huivista kiinni Tatjana (1994). Leningrad Cowboys -yhtyeen saaga jatkui komediassa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) ja konserttielokuvassa Total Balalaika Show (1994). Sitten Kauas pilvet karkaavat (1996), Kaurismäen paluu työläiselokuvaan, tarttui ajankohtaiseen työttömyyden teemaan tavalla, joka koettiin tärkeäksi ympäri maailman – yli 20 maahan myyty ja yli puoli miljoonaa katsojaa maailmalla kerännyt elokuva oli ulkomaiset katsojat mukaan luettuna vuosikymmenen suurin suomalainen menestys.

Niin ikään dokumenttielokuva alkoi saada jalansijaa ja tunnustusta sekä kotimaan elokuvateattereissa että kansainvälisillä foorumeilla. Elokuvan Da Capo (1985) jälkeen taukoa pitänyt Pirjo Honkasalo palasi pitkän elokuvan ohjaajaksi yhdessä Eira Mollbergin kanssa toteuttamallaan dokumentilla Mysterion (Epidem Oy, 1991). Honkasalon paljon huomiota herättänyttä "pyhän ja pahan trilogiaa" jatkoivat Tanjuska ja 7 perkelettä (Baabeli Ky, 1993) ja Atman (Baabeli Ky, Bayerischen Rundfunk, 1997).  Fiktioelokuvaan Honkasalo palasi vuonna 1998 elokuvalla Tulennielijä (Marko Röhr Productions Oy). Markku Lehmuskallio löysi omimman aiheensa pohjoisista alkuperäiskansoista ja aloitti elokuvassa Poron hahmossa pitkin taivaankaarta... (Giron-Filmi Oy, 1993) pitkäaikaiseksi osoittautuneen yhteistyön Anastasia Lapsuin kanssa.

Suomen Kansallisfilmografian noudattamat pitkän elokuvan kriteerit – 37 minuutin kesto ja teatterilevitys – eivät tee oikeutta dokumenttielokuvalle, jonka historiassa lyhytelokuvan muoto ja televisio- tai muu epäkaupallinen levitys ovat olleet poikkeuksellisen tärkeitä. 1990-luku oli suomalaisen dokumenttielokuvan murroskausi, jolta monen keskeisen tekijän – esimerkiksi Peter von Baghin, Kanerva Cederströmin, Arto Halosen, Susanne Helken ja Virpi Suutarin, Anu Kuivalaisen, Kiti Luostarisen, Taru Mäkelän, Marja Pensalan ja John Websterin – tuotannosta on filmografiakäsittelyn saanut varsin satunnainen valikoima elokuvia.

Suomalaisen elokuvan buumi

1990-luvun puolivälissä Suomi liittyi EU:n jäseneksi ja kansantalous lähti uuteen nousuun. Vuosikymmenen lopulla suomalainen elokuva voitti taas yleisön puolelleen tavalla, jota laman aallonpohjassa tuskin osattiin ennakoida. Nousu käynnistyi vuosikymmenen puolivälin yksittäisillä menestyselokuvilla ja huipentui vuosien 1998-99 menestyspiikkiin, jolloin lukuisat suomalaiset elokuvat nousivat katsojatilastojen kärkeen.

Yksi yleisempi kehityslinja vuosikymmenen lopun aihevalinnoissa oli paluu kansalliseen perinteeseen ja historiaan. Kaisa Rastimon Säädyllinen murhenäytelmä (Kinotaurus Oy, 1998) ja Aki Kaurismäen Juha (Sputnik, 1999) palauttivat suomalaisen kirjallisuuden klassikot valkokankaalle. Niin ikään syntyi rivi uuden sukupolven näkemyksiä Suomen historian käännekohdista, kuten Taru Mäkelän Lotat (Kinotar Oy, 1995), Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä   (For Real Productions , 1997) ja Pikkusisar (Bueno Pictures Oy, 1999) sekä Olli Saarelan Lunastus (Kinoproduction Oy , 1997) ja Rukajärven tie (MRP Matila & Röhr Productions Oy, 1999).

Tähän linjaan voidaan liittää myös 1990-luvun näkyvin debytantti Markku Pölönen, jonka Sparrausringin rahoittama esikoiselokuva Onnen maa (Dada-Filmi Oy, 1993) jo herätti huomiota nostalgian ja huumorin sävyttämällä maalaiskuvauksella. Pölösen seuraava elokuva, Heikki Turusen romaaniin perustuva Kivenpyörittäjän kylä (Dada-Filmi Oy) oli vuoden 1995 suurin katsojamenestys ulkomaiset elokuvat mukaan lukien. Samaan aikaan tamperelainen Kummeli-ryhmä nappasi kansanhuumorin ja sketsiviihteen kuninkuuden hyvin yleisönsä löytäneillä, Matti Grönbergin ohjaamilla komedioilla Kummeli Stories (Kinotuotanto, Porkkana Ryhmä Oy, 1995) ja Kummeli Kultakuume (Porkkana-Ryhmä Oy, Solar Films Inc. Oy, 1997).

Varsinaisesti uusi nousu käynnistyi vuonna 1998, jolloin ensin Pölösen tukkilaiselokuva Kuningasjätkä (Fennada-Filmi Oy), sitten Raimo O. Niemen koko perheen seikkailuelokuva Poika ja ilves (Wildcat Productions Oy) keräsivät suuryleisöt. Seuraavana vuonna 1999 elokuvissakäyntien määrä ylitti seitsemän miljoonan rajan ensi kertaa kymmeneen vuoteen ja kotimaisten elokuvien katsojaosuus nousi peräti 25 prosenttiin. Yhtäkkiä oltiin tilanteessa, jossa teatterien suurimmat vetonaulat olivatkin suomalaista tuotantoa. Vuoden ensi-illoista Saarelan sotaelokuva Rukajärven tie sai katsomoihin koko vuosikymmenen suurimman yleisön, ja sen menestystä seurasivat Aleksi Mäkelän modernisoitu pohjalaiselokuva Häjyt (Solar Films Inc. Oy), Timo Koivusalon Helismaa ja Rautavaara -kuvaus Kulkuri ja Joutsen (Artista Filmi Oy) sekä Åke Lindmanin kullankaivajaelokuva Lapin kullan kimallus (Åke Lindman Film-Productions Oy). Uuden suomalaisen elokuvan menestys jatkui 2000-luvulle.

Kuten elokuvatutkija Sakari Toiviainen on todennut, vuosien 1998-99 menestyspiikki tuli toisaalta yllätyksenä, toisaalta vuosien taustatyön ja monien pitkäaikaisten kehityskulkujen tuloksena. Ilmiöön vaikuttivat mm. Elokuvasäätiön tukipolitiikan tehostuminen, jälleen nousset tuotantotuet, uuden tekijäpolven läpimurto ja uudenlainen panostus markkinointiin. Ehkä tärkein yksittäinen tekijä oli tuottajien roolin kasvu ja koko tuotantoprosessin ammattimaistuminen. Ohjaajan ja tuottajan roolit olivat eriytyneet hedelmällisellä tavalla, ja 1990-luvulla teki läpimurron kokonaan uusi tuottajapolvi johon  kuuluvat mm. Johannes Lassila, Marko Röhr, Lasse Saarinen ja Markus Selin.

Uuden vuosituhannen alkaessa voitiin siis todeta, että kotimainen elokuva oli saanut takaisin ainakin osan edellisten vuosikymmenten mittaan karisseesta yleisösuosiostaan. Kriitikotkin olivat tyytyväisiä, sillä suurimmat menestykset eivät olleet enää perinteiseen tapaan kansankomedioita vaan taiteellisesti yritteliäitä draamaelokuvia. Menestyselokuvien aihepiiriä tarkastellessaan saattoi kyllä tehdä sen huomion, että kaikkien uusien aaltojen ja sukupolvenvaihdosten jälkeen kotimaisen elokuvan olivat nostaneet jaloilleen sen perinteisimmät sankarit: tukkilaiset, jatkosodan sotilaat, puukkojunkkarit, rillumarei-artistit ja kullankaivajat.

1990-luku numeroina

1990-luvulla valmistui 178 pitkää elokuvaa. Vuosikymmenen aktiivisimmat tuotantoyhtiöt olivat Claes Olssonin Kinotuotanto Oy (vuodesta 1997 Kinoproduction Oy) sekä Kaurismäkien Villealfa Filmproduction Oy, jotka valmistivat 13 pitkää elokuvaa kumpikin. Spede Pasasen eri yhtiöt tuottivat 10 elokuvaa ja Filminor Oy 9. Muut aktiiviset tuotantoyhtiöt olivat Jörn Donner Productions Oy (8) Reppufilmi Oy (8), Kinotar Oy (8), Epidem Oy (7), Sputnik Oy (7) ja Ere Kokkonen Oy (6). Näistä Filminor ja Reppufilmi ajautuivat vuosikymmenen lopulla vararikkoon.

Tuotteliain ohjaaja oli veteraani Ere Kokkonen, joka ohjasi omalle yhtiölleen tai Spede Pasasen tuottamana yhteensä 9 elokuvaa – 5 Körmyä, 3 Turhapuroa ja yhden Arto Paasilinna -filmatisoinnin. Muut tuotteliaat olivat Aki Kaurismäki (8 elokuvaa), Markku Lehmuskallio (6), Pirjo Honkasalo (5), Claes Olsson (5), Timo Koivusalo (5), Veikko Aaltonen (4) ja Anssi Mänttäri (4). Mika Kaurismäki ohjasi 4 pitkää kotimaista elokuvaa ja niiden ohella 3 kansainvälistä yhteistuotantoa, joita ei ole luettu Suomen Kansallisfilmografiaan kotimaisen tuotanto-osuuden vähäisyyden vuoksi.

Vuosikymmenen katsotuin kotimainen elokuva oli Rukajärven tie yli 400 000 katsojallaan. Katsotuimpien kymmenen kärjessä vuorottelevat vuosikymmenen lopun "buumielokuvat" ja vuosikymmenen alun Turhapurot:

Elokuva

Tuotanto

Ohjaaja

Katsojaluku

Rukajärven tie (1999)

MRP Matila & Röhr Productions Oy

Olli Saarela

427 500

Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991)

Spede-Team Oy

Ere Kokkonen

383 706

Poika ja ilves (1998)

Wildcat Productions Oy

Raimo O. Niemi

381 900

Häjyt (1999)

Solar Films Inc. Oy

Aleksi Mäkelä

327 600

Kivenpyörittäjän kylä (1995)

Dada-Filmi Oy

Markku Pölönen

292 187

Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti (1992)

Spede-Studio Oy

Ere Kokkonen

283 118

Uuno Turhapuron poika (1993)

Spede-Tuotanto Oy

Spede Pasanen

280 000

Kuningasjätkä (1998)

Fennada-Filmi Oy

Markku Pölönen

277 157

Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla (1990) 

Spede-Team Oy

Pertti Melasniemi

233 485

Kulkuri ja Joutsen (1999)

Artista Filmi Oy

Timo Koivusalo

232 100

Kauden pitkistä elokuvista 50 oli dokumentteja. Näytelmäelokuvista yli neljä viidesosaa perustui alkuperäiskäsikirjoituksiin, ja kirjallisuusfilmatisointien osuus oli alhaisin sitten 1910-luvun. Proosateoksista filmattiin 17 elokuvaa, näytelmistä 3 ja muista kirjallisuuden lajeista 4 elokuvaa. Runar Schildtin ja Antti Tuurin teokset antoivat aiheen kahteen elokuvaan kumpikin.

Valtion elokuvatarkastamon toiminta ei enää aiheuttanut suurempia konflikteja, eikä aiempien vuosikymmenten kaltaisia kielto- tai leikkaustapauksia nähty. Tarkastamo hyväksyi 1990-luvun elokuvista yli puolet (103 elokuvaa) kaikenikäisille sallittuna, eikä K-18-luokkaan päätynyt ainoatakaan kotimaista elokuvaa. Alle 16-vuotiailta kiellettiin 19 elokuvaa, alle 14-vuotiailta 14, alle 12-vuotiailta 22, alle 10-vuotiailta 5 ja alle 8-vuotiailta 12 elokuvaa.

Teksti: Lauri Piispa ja Jorma Junttila, 2013

Vuosikymmenen elokuvat >>

Asiasanat: 
dokumenttielokuvat, elokuvat -- tuotanto, elokuvateollisuus, esikoisteokset, genret, filmatisointi, kansainvälistyminen, lama, tukipolitiikka, yhtiöt
Vuosikymmen: