Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Risto Jarvan värikomediat

Olli Alho

Mies, joka ei osannut sanoa ei -elokuvan ja Loman Aimo Niemi sekä Jäniksen vuoden Kaarlo Vatanen liittävät Risto Jarvan luontevasti elokuvakomedian suureen perinteeseen. Häntä kiinnosti tutkia millaisin uusin tavoin hän voisi kehitellä niitä ulkopuolisuuden ja sijattomuuden aihelmia, joihin Antti Litjan esittämä hahmo perustuu.

Komediaelokuvan historia kiinnittyy olennaisella tavalla niihin koomisiin hahmoihin, joita se on satavuotisen taipaleensa aikana tuottanut. Suuret koomiset elokuvakokemukset liittyvät harvoin lajityypin erityisen nerokkaaseen käsittelyyn – kuten esim. lännenkuvien kohdalla – vaan koomisten keskushahmojen suoritukseen ja siinä esiintyvään vaihteluun. Suurelle yleisölle ja harrastajillekin amerikkalainen elokuvakomedia jäsentyy viime kädessä Chaplinin, Keatonin, Langdonin, Laurelin ja Hardyn, Lewisin, Allenin ja näiden kollegojen luomien tyyppien kautta; eurooppalaisessa traditiossa viitataan vastaavasti niihin hahmoihin, joita Max Linder, Jacques Tati, Pierre Étaix, Louis de Funés ja muut ovat kehitelleet.

Elokuvan koomisille hahmoille näyttäisi olevan laajasti yhteistä tietty vajavaisuus, osattomuus ja syrjäytyneisyys. Näihin kohdistuva nauru on tämän vuoksi luonteeltaan ylemmyydentuntoista, vahingonilon, toisinaan aggression, toisinaan säälin sävyttämää. Katsojan naurun kohteena on – noin yleisesti ottaen – häntä kyvyiltään heikomman yksilön kömpelyys, tyhmyys ja kyvyttömyys selvitä kunnialla arkisen elämän tavallisistakaan tilanteista. Alastomimmillaan tämä suhde on sirkusareenan ilveilijöiden ja katsomon välillä (kuten Fellinin I Clowns/ Klovnit, 1971, lähes järkyttävällä tavalla osoittaa) tai jossain Jerry Lewisin elokuvien idiootti-hahmon (termi Lewisin oma) suosiossa.

Samalla juuri nämä äärimmäiset esimerkit viittaavat tällaisten koomisten hahmojen sosiaaliseen merkitykseen. Ollessaan kaikkia muita alempana ja näiden naureskelun kohteina he tulevat paljastaneeksi ympäristönsä asenteita ja arvojärjestelmiä tavalla, joka on vain heille mahdollinen. Milloin suoruudessaan lapsen kaltaisina, milloin vajaaälyisinä, milloin iloisina veijareina, elokuvan koomiset hahmot rinnastuvat niihin keskiajan kylähulluihin, narreihin ja veijareihin, joita Mihail Bahtin kuvaa ainutlaatuisen oivaltavalla tavalla:

Fabliau'issa, ja schwankeissa sekä farsseissa ja parodioivissa satiireissa taisteltiin feodaalista elämäntaustaa ja huonoa sovinnaisuutta, kaikki ihmissuhteet läpitunkenutta valhetta vastaan. Niiden vastapainoksi niitä paljastavana voimana asetettiin veijarin terve, iloinen ja ovela järki, narrin parodinen ilveily ja hölmön yksinkertainen ymmärtämättömyys. Painostavan ja synkän petoksen vastapainoksi asetettiin veijarin hupainen petkutus, itsekkään valheen ja kaksinaamaisuuden vastapainoksi hölmön pyyteetön yksinkertaisuus ja rehellinen ymmärtämättömyys ja kaiken ehdollisen ja valheellisen vastapainoksi narrin parodiset paljastukset synteettisessä muodossa.

Bahtinin oivallukset tuntuisivat sopivan melkein moton tavoin Risto Jarvan komediatrilogian tarkastelun taustaksi. Mies, joka ei osannut sanoa ei -elokuvan ja Loman Aimo Niemi sekä Jäniksen vuoden Kaarlo Vatanen liittävät Jarvan luontevasti elokuvakomedian suureen perinteeseen ja voi vain leppoisasti arvailla, millaisia variaatioita tästä perin tutusta teemasta hän olisi jatkossa kehitellyt, jos hänelle olisi se mahdollisuus suotu. Jo hyppäys Loman Aimo Niemestä Jäniksen vuoden Vataseen viittaa siihen, ettei Jarvalla ollut aikomustakaan vakiinnuttaa komediansa keskushahmoa yhdeksi ja muuttumattomaksi, vaan että häntä pikemminkin kiinnosti tutkia millaisin uusin tavoin hän voisi kehitellä niitä ulkopuolisuuden ja sijattomuuden aihelmia, joihin Antti Litjan esittämä hahmo perustuu.

Kaupunki ja Mies, joka ei osannut sanoa ei

Jarvan kehitys urbaanien aiheiden ensin optimistisesta, sitten yhä kriittisemmäksi käyvästä tarkastelijasta hieman alakuloisten komedioiden tekijäksi ei ole vaikea hahmottaa. Urbaanin yhteiskunnan rakenteet ja kaupunki ihmisen elinympäristönä olivat 1960-lukulaiselle Teknillisen Korkeakoulun kasvatille myönteinen ja optimistisia odotuksia herättävä lähtökohta ihmisen kaikinpuoliseen hyvään tähtäävälle suunnittelulle. Lyhytkuvissaan Jarva työtovereineen kehitteli erityisesti ajatuksia kaupungista ja kaupunkimaisesta elämäntavasta pysyvinä arvoina, joiden toteutumisessa tekniikka, teollistuminen ja kaupungistuminen olivat välttämättömiä ja hyviä asioita.

Jarvan pitkät "vakavat" elokuvat Työmiehenpäiväkirja (1967), Ruusujen aika (1969), Bensaa suonissa (1970) ja Kun taivas putoaa... (1972) kertovat ohjaajansa urbaanin optimismin vähittäisestä rapautumisesta. Yhteiskunnan vakiintuneet rakenteet osoittautuvat rakkautta vahvemmiksi, lisääntyvä autoistuminen ei ole vain lieveilmiö, vaan olennainen osa teollis-taloudellista kompleksia, vapaaksi julistautuva lehdistö pitää yllä ihmissuhteet tuhoavaa valhetta – eikä tulevaisuudessakaan ole odotettavissa muuta kuin ihmistä manipuloivien ja vapautta riistävien rakenteiden lisääntymistä.

Erikoista kyllä, Risto Jarva tarvitsi komedian keinoja viedäkseen päätökseen sen kritiikin, jonka hän näin oli aloittanut. Mies, joka ei osannut sanoa ei räväyttää Jarvan uraa seuranneiden katsojien eteen paradoksin: se vapaus ja itsensä toteuttaminen, jonka piti olla mahdollista juuri uuden, ihmisläheisen urbanismin puitteissa, voikin nyt toteutua vain, jos kaupunki kieltää oman olemuksensa ja suostuu elämään osittain maaseutuna, pienten kylien kokonaisuutena, sellaisena kuin se Kivimäki (Helsingin puu-Vallila), johon Aimo Niemi, Yhdysvalloissa papiksi lukenut seudun oma poika, elokuvan alussa palaa.

Miksiköhän Jarva antoi komediansa päähenkilölle juuri puolittain amerikkalaisen identiteetin? Ja miksi juuri pappi? Olivatko hänen mielessään eräät amerikkalaisten elokuvien miehekkäät ja vahvalla sosiaalisella omallatunnolla varustetut irlantilaispapit; vai halusiko hän tällä valinnalla vain antaa Aimo Niemelle ripauksen sitä suoruutta, naiiviutta lähentelevää rehellisyyttä ja luottamusta ihmisten hyvyyteen, joista vaikkapa jonkun James Stewartin perusamerikkalaisimmat hahmot on tehty?

Tällaisena avoimena ja lapsenomaisen ystävällisenä hahmona Aimo Niemi kannattaa mainiosti sitä vaatimatonta komediallista juonta, jonka varaan elokuva rakentuu. Aimon vähäiset kyvyt avioliittoneuvojana saavat kyläläisten ja Aimon omatkin asiat solmuun, mutta kaikinpuolisen hyvänsuopaisuuden hengessä ne lutviutuvat oikealle tolalleen. Paratiisia uhkaava paha kaupunki elää meluisaa elämäänsä Kivimäen ulkopuolella, mutta sen ainoa edustaja Kivimäessä, modernia liikekeskusta puuhaava lihakauppias Kake, ei hänkään esiinny oikein todellisena paholaisen asianajajana, vaan korkeintaan liikuttavana pikkupiruna, pohjimmaltaan hyvänä miehenä.

Mies, joka ei osannut sanoa ei tuo monin tavoin mieleen kesäteatterin, ei vähiten tyyliteltyjen henkilöhahmojensa ja leppoisan tilannekomiikkansa vuoksi. Tyylilajiltaan se on hyvänolon komediaa, jonka juuret teatterin historiassa voisi löytää jostakin 1700-luvun englantilaisesta sentimentaalisesta komediasta; elokuvista sen jotkut sävyt tuovat mieleen Jacques Tatin Riemuloman Rivieralla (Les vacances de M. Hulot, 1953). Siinä on farssin piirteitä, mutta viime kädessä se ei näytä kuitenkaan tähtäävän niinkään meluisan naurun aikaansaamiseen. Pikemminkin sitä voisi luonnehtia iloiseksi elokuvaksi, joka pyrkii kasvattamaan katsojien luottamusta ystävyyden sävyttämän yhteiselon mahdollisuuteen.

Loma todellisuudesta

Oli kenties väistämätöntä, että nyt komedian valtasuoneen iskettyään Risto Jarva halusi koetella kykyjään rajatummin komediantekijänä, vailla niitä vaatimuksia, joita tämän tai tuon yhteiskunnallisen ilmiön kritiikki asettaisi. Laskelmoitua tahi ei, suomalaisten etelänmatkailu tarjosi mainion lähtökohdan sille hiukan farssimaisemmalle otteelle, joka Miehen jälkeen näytti Jarvaa kiinnostavan.

Loman (1976) teemoina ovat pako ja salatut identiteetit. Sen henkilöhahmot ovat lähteneet lomalle, mutta samalla pakoon Suomea, perhettään, rakkaussuhteitaan, työtään, statustaan ja rooliaan. Näin lomalaisten välille kehittyvät ihmissuhteet tulevat perustuneeksi valheelle: johtaja esiintyy duunarina, vahtimestari johtajana, tarjoilija filmitähtenä, sairaanhoitaja lääkärinä; myös Aimo Niemen unelmien "salaperäinen kaunotar" osoittautuu aikanaan savoa viäntäväksi tavalliseksi tytöksi. Bahtinia seuraten voisi sanoa, että Loman päähenkilön, hiukan hölmön ja naiivin Aimon, emansipatorinen tehtävä liittyy näiden sinänsä viattomien sosiaalisten valheiden paljastamiseen, ihmissuhteiden normalisoimiseen ja sen kautta ihmisten vapauttamiseen olemaan omat itsensä.

Jos Jarvan edellinen työ toi mieleen kesäteatterin, Lomassa on kotielokuvan tuntu, sellaisen, jota tällaisten lomamatkojen jälkeen kokoonnutaan joukolla katsomaan ja jonka kautta yhteiset muistot eletään naurunremakoiden säestyksellä uudelleen. Ulkopuolisten kannalta sisäpiirin hauskanpito ei kuitenkaan ole samalla lailla tarttuvaa. Lomasta ei kehity missään vaiheessa kunnon farssia. Ohjaaja tyypittelee henkilönsä melko raskaalla ja estottomalla kädellä, mutta ei juurikaan käytä hyväkseen niitä tilannekomiikan mahdollisuuksia, joita tällaisen suomalaisjoukon rantaloma kohtuudella voisi tarjota.

Loma paljastaa paljon Risto Jarvan komediallisesta näkemyksestä. Hauskoja tilanteita enemmän häntä näyttävät kiinnostavan sentimentaalisen ja romanttisen komedian elementit, unelmien ja todellisuuden ristiriita, mentaalisten maailmojen ja karun arjen yhteensopimattomuus. Lomassa on hetkittäin sitä "mentaalisen slapstickin" häivähdystä, joka on tyypillistä Woody Allenin urbaanien komedioiden vieraantuneelle päähenkilölle – mutta vain häivähdys. Aimo Niemen sisäinen maailma on sittenkin kohtalaisen hyvässä järjestyksessä, eikä hänen neuvottomuutensa uusien ihmissuhteiden edessä irrota katsojassa niitä hilpeän tunnistamisen elämyksiä, joista mentaalisen slapstickin herättämä nauru syntyy.

Silti juuri Antti Litjan vakava hahmo kannattaa tätä heiveröistä komediaa. Talviolympialaisiin matkalla olevan miehen neuvokkuus Rhodoksen helteessä herättää enemmän sympatiaa kuin naurua, mutta arvelen, että tämä kenties on jossakin salaisessa tasossa ollut Jarvan tarkoituskin. Näinkin pitkässä retrospektiivissä Lomaa tekee mieli pitää harjoitustyönä, ei farssin alueella, vaan pikemminkin sen koomisen hahmon kehittelyssä, joka Jarvalla on noina vuosina ollut mielessään. "Runoilija, siviilissä pankkivirkailija; mies jolla on naisen paperit" ei kenties toimi parhaalla tavalla Rhodoksen sannoilla, mutta tätä hahmoa kehitellessään Jarva ja Litja kuitenkin olivat jälleen lähempänä sitä näkemystä, josta klassiset komedialliset hahmot nousevat.

Surumielisen hauska Jäniksen vuosi

Risto Jarvan komediatrilogian kolmannen elokuvan kohdalla voisi hyvinkin alkuun kysyä: onko Jäniksen vuosi varsinaisesti komedia? Mitä huvittavaa on ahdistuneessa miehessä, jonka henkinen järkkyminen johtaa pitkälle pakomatkalle kauas Lapin perukoille ja joka katkaisee ihmissuhteensa siihen pisteeseen, että hän lopulta kykenee vakavasti kommunikoimaan vain järjettömän luontokappaleen kanssa? Miksipä emme pitäisi Jäniksen vuotta komediana. Sellaisena siihen kuitenkin liittyy piirteitä, jotka kertovat Risto Jarvan ajattelun ja mielenmaiseman muuttuneen melko lailla sitten Loman. Jäniksen vuoden komediallisuus on etäistä sukua Tšehovin näytelmille, ehkä erityisesti Vanja-enolle, jonka kirjailija itse selitti komediaksi, vaikka ohjaajat ja kyynelehtivä yleisö kokivat sen pikemminkin tragediana. Pieni viihtymätön ihminen järjestelmän ja sosiaalisten roolien vankina, epätoivoisia pakoyrityksiä, jotka elämä itse tyynesti eliminoi, itkuinen alistuminen välttämättömyyteen – näytelmän lopussa nöyryytetty ja nöyrtynyt ilveilijä keskellä areenan sahanpuruja. Vanja-eno jää vankilaansa; Vatanen näyttäisi pakenevan siitä – mutta näillä kahdella lopulla on sittenkin vain pieni ero.

Jäniksen vuosi vie kaikkein yleisimmällä temaattisella tasolla päätökseen sen ihmiseen, yhteiskuntaan ja vapauteen liittyvän pohdinnan, joka alkoi Kaupungissa on tulevaisuus -tyyppisten lyhytelokuvien puitteissa. Urbaani utopia on muuttunut dystopiaksi, kauhukuvaksi: kaupungista on tullut ihmisen minuuden ja vapauden riiston väline.

"Kaupunkimaistuminen on liikkuvan ja vapaamman elämäntavan omaksumista sidotun maalaiselämän sijaan", selittävät Kaupungissa on tulevaisuus - elokuvan tekijät vuonna 1967. Kymmenen vuotta myöhemmin maaseutu ja luonto ottavat Jäniksen vuodessa sen emansipatorisen tehtävän, jota kaupunki ei ollut kyennyt toteuttamaan. Mainostoimittaja Vatanen pakenee kaupunkia ja sosiaalisia suhteitaan luontoon, kainalossaan jänis, nimeä vailla, kuten villieläimelle sopii – ja tähän anonyymiin viileyteen Vatanenkin näyttää pakoretkellään pyrkivän.

Jäniksen vuoden komediallisuus liittyy paljossa tämän pakomatkan epäonnistumiseen. Jänis auttaa Vatasen sadunomaisen hauskasti pakomatkan alkuun – niin kuin muuan toinen jänis johdatteli Liisaa ihmemaassa – mutta sekään ei kykene estämään järjestelmää ulottamasta kontrolloivaa ja häiritsevää vaikutustaan Vataseen, minne tämä sitten etsiytyykin. Vielä kaukaisella erämaakämpälläkin Vatasta kiusaa irvokas turistiryhmä, jonka paineessa tämä – heikko etelän mies – tulee paljastaneeksi mainostoimittajaidentiteettinsä.

Urbaani turismi osoittautuu Vatasta voimakkaammaksi; ja pian tämän jälkeen Vatanen huomaa, ettei hän kestä liioin niiden luonnon karujen ehtojen edessä, jotka jäniksen sairastuminen konkretisoi. Luonto tarjoaa sairaalle jänikselle luonnonmukaisen kuoleman; Vatasen valinta on paluu kaupunkiin ja pieneläinklinikka. Vanja-eno jäi maatilalleen, eikä koskaan enää nähnyt Moskovaa. Vatanen palaa kaupunkiin, hänkin kohtaloonsa alistuneena, ja päätyy vihdoin vankilaan.

Jäniksen vuoden päätösjakso (tyhjä selli, vuoteelle jäänyt vihkisormus, jäniksen jäljet lumessa) on kaunis ja runollinen. Risto Jarvan valitsema kevyesti luonnonmystinen ratkaisu Vatas-paran umpikujaan tuntuu nerokkaalta lukemattomienkin katsomiskertojen jälkeen. Kahden edellisen komedian sentimentaaliset loput olisivat sinänsä tarjonneet mallin aivan kunnialliseen ja komediallisempaankin päätökseen; mutta miten surullista olisi sitten ollut nähdä Vatanen siistinä ja seestyneenä jossakin kaupungin liepeillä sijaitsevan siirtolapuutarhan tuntumassa, istuttelemassa yrttejä, luomassa lemmekkäitä katseita lapsikatraaseen ja näiden onnelliseen äitiin – ja syöttelemässä porkkanoita häkissä jököttävälle jänikselle. Risto Jarva tarvitsi kaksi komediaa ja kolmisen vuotta löytääkseen itsensä komediantekijänä. Kenties erityisesti vaatimattomiksi jääneet kokeilut farssin ja tilannekomiikan alueella saivat hänet näkemään, ettei komedian tarvitse välttämättä herättää paljon naurua, vaan että sen aineksiksi sopivat myös hyvän olon tunne, ihmettely, ilo, joskus jopa myötätunto ja sääli. Nämä tällaiset ovat hyvän tarinan- ja sadunkerronnan elementtejä ja juuri hyväksi kertojaksi Risto Jarva viimeisessä elokuvassaan osoittautui. Katsojan mielentilasta ja huumorintajun luonteesta riippuu, kokeeko hän Jäniksen vuoden kaltaisen tarinan hauskana vai surumielisenä, vai, kuten lienee ollut tarkoituskin, surumielisen hauskana.

Essee on alunperin julkaistu vuonna 1999 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 8.