Suomalainen elokuvatuotanto 1970–1979

Elokuvapoliittinen kädenvääntö ja talouden laskukausi leimasivat kotimaisen elokuvan 1970-lukua. Ajan yhteiskunnallinen radikalismi näkyi myös monien elokuvien aihevalinnoissa. Ensi-iltojen määrä oli alhaisin sitten mykkäkauden: kaudella syntyi vain 80 pitkää kotimaista elokuvaa. Vuosikymmenen lopulla tukipolitiikan vakiintuminen ja talouden elpyminen käynnistivät uuden nousun.

1970-luvun alkupuoli muistetaan kiihkeän politisoitumisen, suomettumisen ja vasemmistoradikalismin aikana. Elokuvaelämässä Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistösiiven, ns. taistolaisten, läsnäolo tuntui vahvimmin monissa elokuvakulttuuriin liittyvissä järjestöissä. Vastakkainasettelu vasemmistolaisen elokuvakulttuurin ja porvarillisen liikealan kanssa leimasikin vuosikymmenen alkupuolta.

Kovimmat taistot käytiin elokuvan tukipolitiikan alueella. Kiistakapulaksi nousi kotimaisen elokuvan edistämislaitokseksi vuoden 1969 lopulla perustettu Suomen elokuvasäätiö (SES). Säätiön perusti Opetusministeriö yhdessä elokuva-alan keskeisten liikejärjestöjen kanssa. Vasemmisto kokikin sen ajavan kaupallisen liikealan eikä elokuvataiteen intressejä. Ohjaaja Risto Jarvan johtama valtion elokuvapoliittinen komitea päätyi vuonna 1974 valmistuneessa mietinnössään ehdottamaan säätiön tilalle kokonaan valtiojohtoista edistämislaitosta. Porvarillista näkökantaa edustaneet liikejärjestöt pelkäsivät tämän tarkoittavan elokuvatuotannon sosialisoimista.

Näiden kiistojen keskellä säätiö alkoi kehittää elokuvan tukipolitiikkaa. Valtion elokuvapalkinto nimettiin vuonna 1970 uudelleen elokuvatuotannon laatutueksi, ja samana vuonna säätiö jakoi ensimmäiset tuotantotukensa. Vuosikymmenen mittaan painopiste siirtyi jälkeenpäin myönnetystä laatutuesta yhä enemmän ennakkoon jaettavaan tuotantotukeen. Kuten valtion elokuvapalkinto 1960-luvun alussa, nytkin uusi tukimuoto vaikutti niin, että heti 1970-luvun alussa syntyi kokonainen rypäs esikoiselokuvia, kuten Tapio Suomisen Narrien illat (Markfilm Ky, Pentti Lintonen ja kumpp, 1970), Sakari Rimmisen Pilvilinna (FJ-Filmi, 1970), Peter von Baghin Kreivi (Filminor, FJ-Filmi, 1971), Matti Sokan Musta Lumikki (Matti Sokka, Filmi-Jatta, 1971), Eija-Elina Bergholmin Marja pieni! (Jörn Donner Productions Oy, ) ja Seppo Huunosen Lampaansyöjät (Filmi-Ässä Oy, 1972).

Osallistuvaa elokuvaa ja hiipuvaa tuotantoa

Ajan yhteiskunnallisuus näkyi vahvasti 1970-luvun alun aihevalinnoissa. 1960-luvulla alkaneeseen osallistuvaan virtaukseen voidaan lukea esimerkiksi Jaakko Pakkasvirran Kesäkapina (Filminor, FJ-Filmi, 1970) ja Jouluksi kotiin (Filmityö Oy, 1975), Eija-Elina Bergholmin Marja pieni! ja Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla (Jörn Donner Productions, 1973). Myös Risto Jarva ja Elokuvaosakeyhtiö Filminor jatkoivat 1960-luvun lopulla omaksumaansa yhteiskunnallista linjaa. Jarvan 1970-luvun poleemisista elokuvista Bensaa suonissa (1970) käsittelee autoilukulttuuria, Kun taivas putoaa (1972) sensaatiojulkisuutta ja Yhden miehen sota (1973) pienyrittäjän asemaa.

Maaseudun tyhjenemisen ja Suomen Maaseudun Puolueen vuoden 1970 vaalivoiton tunnelmissa syntyi Mikko Niskasen pääteoksena usein mainittu televisiosarja Kahdeksan surmanluotia (Oy Yleisradio Ab, Käpy-Filmi Oy, 1972). Tositapahtumiin perustuva, pienviljelijän ahdingosta kertova murhenäytelmä sai lyhennettynä versiona myös teatterilevityksen. Niin ikään sanansa Suomen tilasta oli sanottavanaan Jörn Donnerin, Jaakko Talaskiven ja Erkki Seiron kohudokumentilla Perkele! Kuvia Suomesta (FJ-Filmi Oy, 1971).

Useimmat näistä elokuvista olivat arvostelu- ja palkintomenestyksiä, mutta saivat niukasti katsojia. Vuosikymmenen suurimmat yleisöt keräsivät kuuman taistolaisvuoden 1973 kaksi varsin toiselta pohjalta ponnistanutta teosta. Televisiossa kannuksensa ansainneen Rauni Mollbergin valkokangasdebyytti Maa on syntinen laulu (RM-Tuotanto Ky, 1973) on naturalistinen tulkinta Timo K. Mukan samannimisestä romaanista, ja sen menestys teki Mollbergista yhden aikansa huomatuimmista ohjaajista. Ere Kokkosen Uuno Turhapuro (Filmituotanto Spede Pasanen Oy, 1973) taas toi valkokankaalle Vesa-Matti Loirin luoman tv-sketsihahmon. Elokuva aloitti Suomen kaikkien aikojen menestyneimmän, lopulta 20 elokuvaan venyneen komediasarjan. 1970-luvulla Turhapuro-elokuvia syntyi viisi.

Menestyselokuvat kävivät kuitenkin harvinaisiksi, ja yleisesti ottaen 1970-luku oli elokuvatuotannon kannalta vaikeaa aikaa. Säätiön tukitoiminnan käynnistysvaikeudet, voimia vievä poliittinen vastakkainasettelu ja öljykriisin mukanaan tuoma taloudellinen laskukausi rasittivat alaa siinä määrin, että tuotantoluvut jäivät äänielokuvakauden alhaisimmiksi. Vuonna 1970 valmistui vielä 12 elokuvaa, mutta sen jälkeen 10 vuosittaiseen ensi-iltaan yllettiin vain kahdesti, 1973 ja 1978. Pohjakosketus otettiin vuonna 1974, jonka ainoat kotimaiset ensi-illat olivat Seppo Huunosen Karvat (Eloseppo Oy) ja Ere Kokkosen Viu-hah hah-taja (Filmituotanto Spede Pasanen Oy).

Tilanne vakiintuu

Poliittisissa kiistoissa saavutettiin lopulta aselepo. Voitolle jäi säätiömalli, ja Suomen elokuvasäätiön toiminta vakinaistettiin vuonna 1976. Samalla sen hallintoa demokratisoitiin, ja se alkoi nauttia rahoitusta valtion budjetista. Muutenkin elokuvien rahoitusmuodot alkoivat monipuolistua. Aiemmin harvinaisia kansainvälisiä yhteistuotantoja syntyi nyt vuosittain, useimmissa toisena tuottajamaana Ruotsi – kehitys oli tosin toistaiseksi lähinnä Jörn Donnerin toimeliaisuuden varassa. Myös televisiokanavat alkoivat osallistua rahoitukseen ennakko-ostoin. Kun samaan aikaan kansantalous ja työllisyys elpyivät, saattoi ala katsoa tulevaisuuteen hieman luottavaisemmin mielin.

Vuosikymmenen lopulla säätiön tuet nousivat voimakkaasti, joskin samaan aikaan moninkertaistuivat myös elokuvien valmistuskustannukset. Nämä kehitykset myös ruokkivat toisiaan sitä kautta, että lisääntynyt julkinen tuki mahdollisti kalliimpien elokuvien valmistamisen. 1960-lukulainen pienimuotoinen yhteiskuntarealismi jäi nyt taka-alalle, ja 1970-luvun lopun aihevalinnoissa voi havaita paluuta epookkiin, romantisoituun menneisyyteen ja yksilötarinoihin. Edvin Laine filmasi menestyksekkäästi Kalle Päätaloa: Viimeinen savotta (Suomi-Filmi Oy, 1977) ja Ruskan jälkeen (Fennada-Filmi Oy, 1979) ja Rauni Mollberg Aapelia: Aika hyvä ihmiseksi (Arctic-Filmi Oy, 1977). Jaakko Pakkasvirtakin käänsi uuden lehden urallaan Eino Leinon ja L. Onervan suhteesta kertovalla epookkielokuvalla Runoilija ja muusa (Filmityö Oy, 1978).

Risto Jarva, jolle yhteiskunnallisten elokuvien heikko menestys oli ollut pettymys, lähti hänkin uuteen suuntaan. Komedioissa Mies joka tiesi liikaa (1975) ja Loma (1976) sekä Arto Paasilinna -filmatisoinnissa Jäniksen vuosi (1977) Jarva ja Filminor-yhtiö löysivät synteesin taiteellisten arvojen ja yleisökontaktin välillä. Tämä uusi vaihe sai kuitenkin murheellisen lopun, kun yksi sukupolvensa näkyvimpiä ohjaajia kuoli auto-onnettomuudessa joulukuussa 1977.

Muista kuusikymmenluvun "uuden aallon" tekijöistä olivat 1970-luvun lopulla Speden tallin ja Pakkasvirran ohella selvästi aktiivisia vielä Jörn Donner (Miestä ei voi raiskata, Jörn Donner Productions Oy, Stockholm Film Ab, 1978) ja Mikko Niskanen (Syksyllä kaikki on toisin, National-Filmi Oy, 1978). Esimerkiksi Erkko Kivikoski, Maunu Kurkvaara ja Eino Ruutsalo olivat jääneet pitkälle tauolle, vaikka tekivätkin kaikki vielä lyhyen paluun seuraavalla vuosikymmenellä. 1970-luvun debytanttien tie taas muodostui yleensä kivikkoiseksi, ja useimmille esikoiselokuva jäi ainoaksi. Niinpä eturivin suomalaiset elokuvantekijät alkoivat olla keski-iässä.

1970-luvun lopulla nähtiin kuitenkin myös lupaavia debyyttejä, kuten Anssi Mänttärin Pyhä perhe (Jörn Donner Productions Oy, 1976), Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon yhdessä ohjaamat Ikäluokka (2-P Prod., 1976) ja Kainuu 39 (Jörn Donner Productions, 1979) sekä Timo Linnasalon Vartioitu kylä 1944 (Reppufilmi Oy, 1978). Ne olivat ensimerkkejä seuraavan polven esiintulosta ja uudesta kiihkeästä vaiheesta suomalaisessa elokuvassa.

1970-luku numeroina

Vuosina 1970-79 sai ensi-iltansa 80 pitkää kotimaista elokuvaa. Kaudella toimi lähemmäs neljäkymmentä suomalaista tuotantoyhtiötä, joista useimmat oli perustettu vain yhtä elokuvaa varten. Tuotteliain yhtiö oli Jörn Donner Productions Oy, joka oli tuottajana 13 elokuvassa. Yhtä monta tuotti Spede Pasanen kaikkiaan viiden eri yhtiönsä kautta. Elokuvaosakeyhtiö Filminor oli tuottajana 9 elokuvassa, tiiviisti Donnerin tuotantoihin liittynyt FJ-Filmi Oy 7:ssä, Fennada-Filmi Oy ja Filmi-Jatta Oy 6:ssa.

Pitkän elokuvan ohjaajana Kansallisfilmografiaan on luettu kaikkiaan 51 tekijää, joista ehdoton enemmistö ohjasi vain yhden elokuvan. Tuotteliain ohjaaja 8 ohjaustyöllä oli Ere Kokkonen, viiden Turhapuron ja kolmen muun Spede-tuotannon kapellimestari. Yhtä monta ohjausta kertyi Jörn Donnerille, kun mukaan lasketaan yhteisohjaus Perkele! Kuvia Suomesta. Muut enemmän kuin kaksi pitkää elokuvaa ohjanneet olivat Risto Jarva (6), Matti Kassila (5), Edvin Laine (4 omaa ja 1 yhteisohjaus), Mikko Niskanen (4), Seppo Huunonen (3) ja Jaakko Pakkasvirta (3).

Suomen elokuvasäätiön keräämien tilastojen ansiosta vuodesta 1970 lähtien on käytettävissä tarkat katsojaluvut. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Mollbergin Maa on syntinen laulu. Sen lisäksi kymmenen katsotuimman kärkeen mahtui neljä Uuno Turhapuro -elokuvaa ja yksi Turhapuro-sarjan ulkopuolinen Spede-tuotanto, kolme Edvin Laineen elokuvaa sekä Risto Jarvan Loma:

Elokuva

Tuotanto

Ohjaaja

Katsojaluku

Maa on syntinen laulu (1973)

RM-Tuotanto Ky

Rauni Mollberg

709 664

Uuno Turhapuro (1973)

Filmituotanto Spede Pasanen Oy

Ere Kokkonen

613 409

Loma (1976)

Filminor Oy

Risto Jarva

515 314

Akseli ja Elina (1970)

Fennada-Filmi Oy

Edvin Laine

510 542

Viimeinen savotta (1977)

Suomi-Filmi Oy

Edvin Laine

497 298

Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979)

Funny-Films Oy

Spede Pasanen

490 439

Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976)

Funny-Films Oy

Ere Kokkonen

480 083

Professori Uuno D. G. Turhapuro (1975)

Filmituotanto Spede Pasanen Oy

Ere Kokkonen

455 739

Ruskan jälkeen (1979)

Fennada-Filmi Oy

Edvin Laine

410 339

Häpy Endkö? (1977)

Spede Productions Oy

Ere Kokkonen

407 877

Puhtaasti fiktiivisiä kauden elokuvista oli 74. Kirjallisuusfilmatisointien osuus niistä oli noin kolmannes. Proosateoksista sovitettiin 19 elokuvaa ja näytelmistä 5. Suosikkikirjailijoiden Arto Paasilinnan ja Kalle Päätalon teoksista syntyivät ensimmäiset filmisovitukset, kaksi kummastakin. Muut kaudella filmatut 19 kirjailijaa antoivat aiheen yhteen elokuvaan kukin, jos ei oteta huomioon kahta eri leikkausversiota Edvin Laineen samasta Täällä Pohjantähden alla - sovituksesta.

1970-luvulle ajoittuu värielokuvan läpimurto: 66 prosenttia (53 elokuvaa) vuosikymmenen tuotannosta kuvattiin värifilmille. Katovuosi 1974 oli viimeinen kokonaan mustavalkoinen, ensimmäinen kokonaan värillinen vuosi taas 1979.

Valtion elokuvatarkastamo päätyi antamaan ikärajan aiempaakin useammalle elokuvalle, sillä vain 29 hyväksyttiin kaiken ikäisille sallittuna. Siinä mielessä linja kuitenkin liberalisoitui, että ikärajojen haarukka kasvoi. Teuvo Tulion viimeinen elokuva Sensuela (1972) oli ensimmäinen alle 18-vuotiailta kielletty kotimainen elokuva, ja se sai vielä seuraa Seppo Huunosen Karvat-elokuvasta. Alle 16-vuotiailta kiellettiin 22 elokuvaa, alle 12-vuotiailta 23 ja alle 8-vuotiailta 4. Leikkauksia tarkastamo vaati enää neljään elokuvaan. Niistä viimeinen oli Sensuela ja sen edeltäjät Jörn Donnerin elokuvia: Naisenkuvia (1970), Perkele! Kuvia Suomesta ja Hellyys (1972).

Vuosikymmenen elokuvat >>

Asiasanat: 
elokuvat -- tuotanto, elokuvateollisuus, porvarillisuus, tukipolitiikka, vasemmistolaisuus, yhtiöt
Vuosikymmen: