Suomalainen elokuvatuotanto 1950–1959

1950-luku oli studiomuotoisen elokuvatuotannon viimeinen täysi vuosikymmen. Päätuottamoita oli nyt kolme, ja vuosikymmenen mittaan sai ensi-iltansa 219 pitkää elokuvaa, enemmän kuin koskaan Suomessa. Vuonna 1955 syntyi myös kaikkien aikojen suurin kotimainen menestys, Edvin Laineen Tuntematon sotilas. 1950-luvun loppupuolella studiojärjestelmä kuitenkin ajautui syvään kriisiin, joka johti seuraavalla vuosikymmenellä sen romahdukseen.

1950-luvun taitteessa sodan aiheuttama puutostila jäi lopullisesti taakse myös elokuvateollisuudessa. Eritoten pula raakafilmistä oli rasittanut tuotantoa sodasta lähtien, ja sen maahantuonnilta poistuivat viimeisetkin esteet vuonna 1951. Tuotantokustannukset olivat kasvaneet, mutta yleisöä riitti edelleen lähestulkoon kaikelle mitä vain ulos saatiin. Suurin tuottaja, Toivo Särkän johtama Oy Suomen Filmiteollisuus (SF), väänsikin täyden höyryn päälle ja kasvatti tuotantonsa yli kymmeneen elokuvaan vuosittain.

SF:n asema suurimpana tuottajana oli entistäkin kiistattomampi huolimatta siitä, että vuonna 1950 se ja Risto Orkon johtama Suomi-Filmi Oy saivat rinnalleen kolmannen teollisen elokuvayhtiön Fennada-Filmi Oy:n. Se syntyi kun vuonna 1942 perustettu Fenno-Filmi Oy ja suurta teatteriketjua hallinnut Adams Filmi Oy yhdistivät voimansa. Uuden yhtiön toimitusjohtajaksi tuli Mauno Mäkelä, ja studio varustettiin Helsingin Kulosaareen. Fennada kiilasi nopeasti tuotantoluvuissa Suomi-Filmin ohi toiseksi.

1950-luvun puolivälissä elettiinkin studiotuotannon huippukautta: vuonna 1950 nähtiin 13 kotimaista ensi-iltaa, mutta vuonna 1952 jo 29. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalo on arvioinut, että Suomessa tuotettiin näinä vuosina enemmän elokuvia suhteessa väkilukuun kuin missään muualla maailmassa.

Studioelokuvan hullut vuodet

Sekä SF:n että Fennada-Filmin tuotantoa leimasi 1950-luvulla jako viihdetuotantoon ja korkean profiilin laatuelokuviin. Erityisesti SF:n hyvin rasvattu viihdekoneisto tuotti tiuhaan tahtiin musiikkielokuvia, joita tekemään marssitettiin koko sodanjälkeisen iskelmän ja iltamaviihteen legendaarinen sukupolvi - Reino Helismaa, Toivo Kärki, Masa Niemi, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja monet muut. Musiikkielokuvien ohjaajina kunnostautuivat Ville Salminen – joka työskenteli myös Fennada-Filmissä – sekä uusi tulokas Armand Lohikoski. Laji sai erilaisia variaatioita, kuten kansanballadielokuvat (esim. Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta, ohjaus Salminen, 1950), iltamarallien ympärille kyhätyt rillumarei-elokuvat (Rovaniemen markkinoilla, ohjaus Jorma Nortimo, 1951; Lentävä kalakukko, Salminen, 1953) ja tukkilaisromanssit (Me tulemme taas, Lohikoski, 1953; On lautalla pienoinen kahvila, Thure Bahne, 1952).

Hienostelemattomalla ja ripeällä rillumarei-asenteella syntyivät myös 13 elokuvaan venynyt Pekka ja Pätkä -komediasarja, jonka ohjaajaksi vakiintui Armand Lohikoski, sekä jokavuotiset sotilasfarssit, joiden spesialistina kunnostautui sekä SF:llä että Fennadalla työskennellyt Aarne Tarkas (Sankarialokas, Fennada 1955; Vatsa sisään, rinta ulos! SF, 1959).

Viihdelinja upposi yleisöön, ja monet näistä elokuvista ovat nyt klassikkoja, mutta aikansa arvostelijoissa ne aiheuttivat närästystä. Kuuluisasti Suomen Sosialidemokraatin kriitikko Eugen Terttula teilasi rillumarei-elokuvien kantateoksen Rovaniemen markkinoilla otsikolla "Törky on törkyä" – mietelause, jonka Särkkä kehysti ylpeästi työhuoneensa seinälle.

Lämpimämmin kriitikot ottivat ajan tuotannosta vastaan esimerkiksi Edvin Laineen, Roland af Hällströmin ja Matti Kassilan elokuvat. SF:llä edelleen työskennelleen Laineen maine kasvoi etenkin hänen tartuttuaan Hella Wuolijoen Niskavuori-saagaan (Niskavuoren Heta, 1952; Niskavuoren Aarne, 1954; Niskavuori taistelee, 1957). Sovitus Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas (1955) sinetöi Laineen aseman kansallisen epiikan tulkitsijana.

Roland af Hällström tuli Fennada-Filmin ohjaajaksi Fenno-Filmin perintönä ja teki monenlaista - niin melodraamaa (Ylijäämänainen, 1951) kuin romanttista seikkailuelokuvaa (Kuningas kulkureitten, 1953) - mutta suurimman menestyksen toivat filmatisoinnit kirjallisuuden klassikoista: Joel Lehtosen Putkinotko (1954) ja Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi (1955).

Muita nuorempi Matti Kassila työskenteli sekä SF:n että Fennadan lipun alla. Hänen vakavissa elokuvissaan (Sininen viikko, SF, 1954; Elokuu, Fennada, 1956) näkyivät jo modernismin orastavat vaikutteet. Toisaalta myös monet Kassilan komediat (Radio tekee murron, 1951; Hilman päivät, 1954 - molemmat SF) saivat vastakaikua sekä arvostelijoissa että yleisössä.

Suomi-Filmi ei lähtenyt mukaan massatuotantoon, vaan panosti neljään – viiteen korkeamman profiilin tuotantoon vuosittain. Ohjaajat olivat tuttuja aiemmilta vuosilta. Valentin Vaala jatkoi varsinkin laatukomedialinjaansa (Gabriel tule takaisin, 1950; Omena putoaa, 1952) rinnallaan aluksi Ilmari Unho (Härmästä poikia kymmenen, 1950). Unhon jäätyä syrjään hänen asemansa otti romantiikan spesialisti Hannu Leminen (Kesäillan valssi, 1951; Morsiusseppele, 1954).

Vanhat kilpailijat SF ja Suomi-Filmi yhdistivät voimansa vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen virallisen kisaelokuvan tuotannossa. Hannu Leminen koosti kaksiosaisen kisaelokuvan Maailmat kohtaavat (1952) ja Kultaa ja kunniaa (1953).

Muita tuottajia mahtui mukaan varsin vähän. Heistä ahkerin oli yleensä kaksi elokuvaa vuodessa tuottanut Veikko Itkonen. Hänen tuotantonsa saavuttivat menestystäkin, etenkin Miss Universum Armi Kuuselan ympärille rakennettu Maailman kaunein tyttö (1953), jonka Itkonen itse ohjasi. Erik Blombergin lapinlegendaa Valkoinen peura (Junior-Filmi Oy, 1952) ihasteltiin ulkomaita myöten. Ajan taiteellisiin voittoihin voidaan lukea myös Blombergin ohjaamat klassikkofilmatisoinnit, Maria Jotunin Kun on tunteet (1954) ja Aleksis Kiven Kihlaus (1955), jotka tuotti Kansan Elokuva Oy.

Tuntematon sotilas ja studiojärjestelmän kriisi

Vuonna 1955 studiotuotanto saavutti lakipisteensä, kun kolmenkymmenen vuosittaisen ensi-illan raja rikkoutui. Vuoden viimeisenä ensi-iltaan tuli Edvin Laineen Tuntematon sotilas, SF:n koko osaamisen koonnut suurelokuva, josta kasvoi heti kaikkien aikojen yleisö- ja arvostelumenestys, sittemmin suomalaisen elokuvan tunnetuin klassikko.

Laineen elokuva osoittautui kuitenkin käännekohdaksi studioelokuvan historiassa, sillä seuraavana vuonna järjestelmä alkoi yskiä – osin yleislakon vuoksi, osin siksi, että Tuntematon imi katsojat muilta vuoden 1956 elokuvilta. Seurauksena oli irtisanomis- ja lomautusaalto kaudella 1957-58, ja hullujen vuosien jälkeen tuotanto notkahti: vuoden 1959 kevätkaudella nähtiin vain neljä kotimaista ensi-iltaa. Vaikka tuotanto tästä vielä elpyikin, elettiin vuosikymmenen jälkipuolisko ristiriitaisissa tunnelmissa.

Tuottajat arvelivat kriisin jäävän väliaikaiseksi, mutta taustalla oli syvempiä ongelmia. Kasvavien tuotantokustannusten ja laskevien katsojamäärien yhteiskehitys oli nakertanut alan kannattavuutta koko sodanjälkeisen ajan. Yhteiskunnan rakennemuutos ja kulttuurin uudet virtaukset söivät yleisöpohjaa jatkuvasti, ja syöksykierrettä vahvisti television vuonna 1957 alkanut nopea voittokulku. Syytä oli ehkä studioissa itsessäänkin. Varsin yleisen käsityksen mukaan villiksi kiihtynyt sarjatuotanto oli jättänyt jälkensä valmistuneiden elokuvien tasoon. Tämän lisäksi tuottajiin oli iskenyt selvä uusien ideoiden pula, joka ilmeni lukuisina vanhojen menestysaiheiden lämmittelyinä ja uudelleenfilmatisointeina.

Mahdollisesti yrityksestä siirtyä taiteellisesti kunnianhimoisempaan suuntaan kertovat jotkut vuosikymmenen lopun ilmiöt, joista Kassilan ja Laineen ohjausten ohella voi mainita Ville Salmisen hetkellisen vakavoitumisen (Evakko, SF, 1956) sekä Jack Witikan (Mies tältä tähdeltä, Itkonen, 1958) ja William Markuksen (Miriam, SF, 1957) ohjaustyöt. Näinä vuosina otettiin käyttöön myös värifilmi, johon SF katsoi Tuntemattoman jälkeen olevan varaa. Särkän Juha (1956) oli Suomen ensimmäinen värillinen näytelmäelokuva, Suomi-Filmi tuli heti kannoilla Vaalan Nummisuutareilla (1957) ja Fennada Aarne Tarkaksen Kulkurin masurkalla (1958) - kaikkiaan 1950-luvulla ehti valmistua seitsemän värielokuvaa. Ensimmäinen suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuvakin syntyi, kun Suomi-Filmi liittoutui Mosfilmin kanssa kalevalaisen suurelokuvan Sampo (ohjaus Aleksandr Ptushko, 1959) tuotannossa.

Mitkään valonpilkahdukset eivät kuitenkaan muuttaneet kokonaistilannetta. 1950-luvun saldona "Suomen Hollywood" - 1930-luvulla suuruuteensa noussut studiomuotoinen elokuvateollisuus - oli ajautunut umpikujaan josta se ei enää löytänyt ulospääsyä. Samaan aikaan uudet tuulet jo puhalsivat elokuvakulttuurissa: suomalaisen modernin elokuvan ensiairut, pientuottaja-ohjaaja Maunu Kurkvaara oli aloittanut uransa vuonna 1955 elokuvalla Onnen saari. Edessä kajasti suomalaisen elokuvan siihen asti voimakkain tuotannollinen ja esteettinen murros.

1950-luku numeroina

1950-luvulla sai ensi-iltansa kaikkiaan 219 pitkää elokuvaa. Suomen Filmiteollisuuden ylivoimasta kertoo, että liki puolet niistä oli SF:n tuottamia – 99 elokuvaa kun mukaan lasketaan kaksi yhteistuotantoa. Toiseksi suurin tuottaja Fennada-Filmi tuotti 46 ja Suomi-Filmi 30 elokuvaa, joiden joukkoon on laskettu myös yhteistuotanto Sampo. Studioiden ulkopuolisista tuottajista Veikko Itkonen tuotti 13 elokuvaa, Kansan Elokuva Oy 6 ja omatoimimiehet Teuvo Tulio ja Maunu Kurkvaara 4 elokuvaa kumpikin – jälkimmäinen kahden eri yhtiönsä kautta. Muiden tuottamoiden panos jäi yhteen tai kahteen tuotantoon.

Työllistetyin ohjaaja oli Ville Salminen, jonka 18 ohjaustyöstä 10 oli SF:n ja 8 Fennada-Filmin tuotantoja. Yhtä moneen ohjaukseen ylsi SF:n Edvin Laine, jos mukaan lasketaan kaksi yhteisohjausta. Heitä hätyytti Armand Lohikoski, jonka 17 ohjausta olivat kaikki SF:n tuotantoa. Muut kymmenen ohjauksen rajan rikkoneet olivat Matti Kassila (15 elokuvaa), Aarne Tarkas (15), Roland af Hällström (12 + 1 episodielokuvan osa), Hannu Leminen (11), Valentin Vaala (11) ja takavuosien ennätysmies Toivo Särkkä (10).

Tarkkoja katsojalukuja ei viisikymmenluvulta ole käytettävissä, mutta vuosikymmenen katsotuimmasta elokuvasta ei ole epäselvyyttä – Laineen Tuntematon sotilas sai jo ensimmäisen esitysvuotensa aikana yli kaksi miljoonaa katsojaa, ja se on ylivoimaisesti kaikkien aikojen katsotuin kotimainen elokuva. Kari Uusitalon laskemista esityskerroista voidaan päätellä suuntaa-antavasti muita suuria yleisömenestyksiä. Niitä olivat ainakin musiikilliset viihde-elokuvat Kaunis Veera eli Balladi Saimaalta, Kesäillan valssi, Rovaniemen markkinoilla ja On lautalla pienoinen kahvila, Olympia-dokumentti Maailmat kohtaavat, Kassilan komediat Radio tekee murron ja Isän vanha ja uusi  (1955), Itkosen Maailman kaunein tyttö sekä Hällströmin Tukkijoella (1951) ja Putkinotko. Edvin Laineen elokuvista myös Sven Tuuva (1958) ja Niskavuoren Heta näyttäisivät menestyneen hyvin.

Dokumenttien osuus ensi-illoista väheni entisestään: 1950-luvun mittaan nähtiin kaupallisessa levityksessä vain 11 pitkää dokumenttia.  207 näytelmäelokuvasta 116, eli hieman yli puolet, perustui alkuperäiskäsikirjoitukseen. Proosa- ja näytelmäfilmatisointeja syntyi saman verran, 40 kumpiakin. Runoteoksiin perustui 5, satuihin 2 ja kuunnelmiin 2 elokuvaa. Niin ikään 2 elokuvaa oli aiempien elokuvien uudelleenfilmatisointeja. Filmatuimmaksi kirjailijaksi nousi nyt Mika Waltari, jonka tuotannosta syntyi 9 elokuvasovitusta. Waltari kirjoitti myös useita alkuperäiskäsikirjoituksia. Useimmat muutkin filmatuimmat kirjailijat ovat tuttuja aiemmilta vuosikymmeniltä: Agapetus (5 filmatisointia), Hella Wuolijoki (5), Topias eli Toivo Kauppinen (4), Walentin Chorell (3), Ensio Rislakki (3) Aino Räsänen (3) ja F.E.  Sillanpää (3).

Elokuvatarkastamo määritti 70 kauden elokuvaa (32 prosenttia) lapsilta eli alle 16-vuotiailta kielletyiksi. 15 elokuvaa kiellettiin alle 12-vuotiailta ja kaksi alle 8-vuotiailta. Leikkauksia tai muita muutoksia tarkastusvaiheessa tehtiin 23 elokuvaan.

Vuosikymmenen elokuvat >>

Asiasanat: 
elokuvat -- tuotanto, elokuvateollisuus, esikoisteokset, yhtiöt
Vuosikymmen: