Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Tet-Lea-Valentin – 1940-luvun moderni komedia

Anu Koivunen

1940-luvulla Lea Joutseno, Valentin Vaala sekä Kersti Bergroth (nimimerkillä Tet) tekivät Suomi-Filmille komedioita, joissa keskushenkilönä on nuori, sanavalmis ja aktiivinen nainen. Moderniin kaupunkiympäristöön sijoittuvat elokuvat kuvasivat ennen kaikkea sosiaalisia suhteita sekä naisen ja miehen muuttuvia rooleja.

"Nykyaikainen komedia – valloittava ja virkistävä kuin kevät itse!" Näin mainosti Suomi-Filmi uutuuttaan Morsian yllättää Elokuva-Aitassa 7/1941. Elokuva sai ensi-iltansa huhtikuussa ja kriitikot vahvistivat sen "keväisyyden": adjektiivit pirteä, kevyt, hauska ja elegantti toistuivat niin tämän kuin muidenkin ohjaaja Valentin Vaalan, näyttelijä Lea Joutsenon ja kirjailija Kersti Bergrothin yhteistyönä syntyneiden komedioiden arvosteluissa. Kaikkiaan tuo kolmikko teki Suomi-Filmissä viisi elokuvaa: Morsian yllättää (1941), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944), Vuokrasulhanen (1945) ja Viikon tyttö (1946).

Kun yhteistyö 1940-luvun alussa alkoi, Valentin Vaala tunnettiin suosittujen "Valtos-filmien" Vaimoke (1936) ja Mieheke (1936) ohjaajana. Lea Joutsenosta taas oli erilaisissa pienemmissä rooleissa jo 1930-luvun lopulta lähtien tehty komediennea. Kersti Bergroth puolestaan oli tullut tutuksi Suomen Kuvalehden kuuluisana pakinoitsijanimimerkkinä Tet. Hänen mainettaan mainonta hyödynsi puhumalla "Tet-komedioista" samaan tapaan kuin Hilja Valtosen teksteihin perustuneista elokuvista oli tehty "Valtosfilmejä". "Tet-komediat" jatkoivat "Valtos-filmien" perinnettä monella tapaa: elokuvien keskushenkilönä on nuori, sanavalmis ja aktiivinen nainen; tapahtumat sijoittuvat urbaaniin tai ainakin kaupunkimaiseen ympäristöön, ja komiikan perustana on vauhdikas dialogi sekä sekaannusten ja väärinymmärrysten ketju sosiaalisissa suhteissa.[1]

Vaalan, Bergrothin ja Joutsenon yhteistyö jatkoi sitä modernin komedian perinnettä, jonka Suomi-Filmi oli käynnistänyt jo 1930-luvun puolivälissä. Tämän lajityypin synnyn ja suosion 1930–1940-luvuilla voi liittää ensinnäkin "uuteen naiseuteen" (naisten asemaa muovanneet yhteiskunnalliset muutokset). Toiseksi, sen voi nähdä osana konsumerismin kehitystä, jossa panostettiin yhä voimallisemmin naisyleisöjen ja naiskuluttajien puhutteluun ja rekrytoimiseen.[2]  Kolmanneksi, lajityypin taustalla – sen perustana – on naiskirjallisuus, naisten lukema ja suosima kirjallisuus tai naiskäsikirjoittajien tekstit.[3] Joutsenon, Bergrothin ja Vaalan vauhdikkaiksi mainostetut käsikirjoitukset syntyivät siten, että Lea Joutseno ja Valentin Vaala ideoivat ensin tarinan, jonka jälkeen Kersti Bergroth kirjoitti dialogin.[4]

Modernit komediat erottuivat aikalaisten silmissä muista kotimaisista ("kansanomaisista") komedioista: niissä nähtiin "mannermaista tyyliä", useissa kritiikeissä kiitettiin elokuvien kuvakerrontaa ja teknistä tasoa, ja elokuvia verrattiin saksalaisiin, ruotsalaisiin ja amerikkalaisiin aikalaiskomedioihin. Yhtenä esikuvana voidaan nähdä Gustaf Molanderin ja Gustaf Edgrenin Ruotsissa 1930-luvulla ohjaamat kaupunkilais- ja hienostokomediat. Vaalan ihailemiksi ohjaajiksi mainitaan myös "hienostunut Lubitsch", "satiirinen Capra", "ironinen Clair" sekä Preston Sturges.[5]

Kiinnostavasti niin Valtos-filmien kuin Tetkomedioiden "modernisuus" liittyy elokuvayhtiöiden erilaisiin profiileihin. Siinä missä tyypillinen Suomen Filmiteollisuuden tuottama komedia perustui 1930-luvun lopulla Agapetuksen näytelmään, Suomi-Filmi luotti Suomen suosituimpaan kirjailijaan, Hilja Valtoseen. Särkän tallin etuoikeutettu koomikko oli Aku Korhonen, kun taas Suomi-Filmin komedioissa päärooleja esittivät nuoret naistähdet Ansa Ikonen, Birgit Kronström, Tuulikki Paananen ja Helena Kara. Karkeistaen voisi väittää, että siinä missä Särkkä tuotti kansankomedioita ja lupsakoilla mieshahmoilla naurattavia farsseja, Suomi-Filmi profiloitui kaupunkien nuorisoa kuvaavien crazykomedioiden tekijänä. Juuri tämä eroavuus suomalaisen kansankomedian perinteestä tuotti Suomi-Filmin elokuville epiteetin "moderni", jolla viitattiin yhtäältä niiden kerronnan, miljöön ja päähenkilöiden uudenlaisuuteen, toisaalta elokuvien esille nostamiin kokemuksiin modernista kaupunkielämästä. Kriitikko Hans Kutter luonnehti modernia komediaa seuraavasti:

Vaala oli ensimmäinen, joka filmissä kuvasi nuorta 1930-luvun sukupolvea ja sen ajankohtaisia rauhanaikaisia probleemoja. Sen syvällisempää ei tämä nuoriso ole, josta Vaala kertoo näissä huvinäytelmissään, se on itsetietoista, huoletonta ja iloista, useimmiten harrastuksena kevyet eroottiset probleemat, mutta hän kuvailee tätä nuorisoa miellyttävän raikkaasti sen omin äänenpainoin ...[6]

Kutter ei kuitenkaan maininnut, että tuo elokuvien "nuoriso" on etupäässä naispuolista tai että nuo modernien komedioiden käsittelemät "kevyet eroottiset probleemat" viittasivat naisten elämän keskeisiin valintatilanteisiin.

Modernit komediat yhdistelivät uudella tavalla sitä, mitä pidettiin "kansanomaisena" siihen, mitä pidettiin "nykyaikaisena". Elokuvakirjoittelusta voi lukea, että kansanomaiseksi nähtiin rehevät kansantyypit, heimopiirteet, maaseutumaisemat ja tiukasti yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen ja ammattikuntaan liittyvät käytöstavat. Moderni taas liitettiin paitsi kaupunkimiljööseen, myös sukupuoliroolien ja erityisesti naisroolien uudenlaiseen käsittelyyn.[7] Taustalla voi nähdä 1920- ja 30-lukujen taitteeseen palautuvan keskustelun, jossa yhtäällä olivat vaatimukset "kansallisesta taiteesta" ja "suomalaisista aiheista", toisaalla taas haaveet kansainvälisen tyylin ja tematiikan elokuvista.[8]

Vuonna 1943 suomalainen filmi tyyli tiivistettiin Elokuva-Aitan sivuilla kahteen peruselementtiin: suomalaisen kansan luonne ja Suomen luonto.[9] Modernien komedioiden suhde kansalliseksi miellettyyn aiheistoon kärjistyy samana vuonna valmistuneessa elokuvassa Tositarkoituksella, joka kertoo helsinkiläisen ministerintyttären pestautumisesta työpalvelukseen Raudanhovin kartanoon. Anja Ida Leisteelle koko työpalvelus on suuri seikkailu ja kaikki maaseutuun kuuluvat asiat rengistä rikkaruohoon ja haravasta perunankuoriin yhtä eksoottisia. Kaupungin ja maaseudun törmäys tiivistyy kohtauksessa, jossa Anja Ida selittää renki Tanelille, kuinka lanta on hänestä "niin sopimatonta" ja siksi niin "hurjaa". Samaa vastakkainasettelua ja vieraantuneisuutta ilmentää Dynamiittityttö, jonka tapahtumat sijoittuvat maailmaan, jossa "linnut laulavat repäisevästi" ja lenkille mennään KitCatin ulkoilmaravintolaan.

Tositarkoituksella närkästytti monia kriitikoita, jotka näkivät elokuvassa ja erityisesti sen naiskuvassa ("kanamaisen typerä ja tietämätön alkeellisimmissakin maa- ja kotitaloutta koskevissa kysymyksissä")[10] pilkkaa työpalvelusaatetta kohtaan. Närkästyksen voi tulkita liittyvän myös sotavuosina voimistuneisiin vaatimuksiin kansallisesta elokuvatyylistä, jota elokuvan nähtiin rikkovan – jopa rienaavan.

Lea Joutseno = moderni nainen

Lea Joutseno oli kirjoittamassa omia roolejaan, vaikka hänen nimensä ei näy julkisuuteen päästetyissä tekijätiedoissa ennen kuin vasta vuonna 1945, jolloin valmistunutta Vuokrasulhasta mainostettiin "Oy Vaala–Joutseno–Tet" tuotantona: tuolloin Lea Joutseno rinnastettiin komedioiden auteurina ohjaajaan ja käsikirjoittajaan. 1940-luvun modernit komediat olivat näin kirjaimellisesti Lea Joutsenon tähtikuvan ympärille rakennettuja elokuvia, joissa hänellä oli "tilaisuus räiskyä ja poreilla kuten vain hän osaa".[11] Toisaalta hänen tähtikuvansa juuret ovat ns. uuden naisen (poikamiestyttö, flapper) kuvassa.[12] Modernin komedian keskeisin tunnusmerkki onkin sen naispäähenkilö – vauhdikas, älykäs, sanavalmis ja aktiivisesti oman elämänonnensa eteen toimiva nuori nainen, joka koetteli sovinnaisia sukupuolirooli- ja käyttäytymismalleja. 1930-luvun lopun komedioissa näissä rooleissa esiintyivät niin Ansa Ikonen, Tuulikki Paananen, Birgit Kronström kuin Helena Karakin, mutta varsinaisesti tällainen uusi, moderni nainen ruumiillistui toiston ja jatkumon myötä Lea Joutsenossa.

Uuden naisen kuvan taustalla ovat naisten asemassa ja mahdollisuuksissa tapahtuneet historialliset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset, joita teollistumisen ja kaupungistumisen synnyttämät murrokset aiheuttivat. Todellisia uusia naisia olivat modernisti sisustetuissa bokseissa elävät virkanaiset, jotka vapaa-aikanaan viihtyivät ravintoloissa, elokuvissa tai matkoilla. Leikkotukkaisen, tupakoivan ja flirttailevan poikamiestytön kuvat voidaankin nähdä merkkeinä niistä sukupuolijärjestelmän sisäisistä jännitteistä, joita naisten muuttuvat roolit aiheuttivat.[13] Modernien komedioiden naispäähenkilöt olivat kaikki suomalaisia, komediallisia versioita tästä ristiriitaisesta kuvasta. Valtos-filmien sankarittaret kapinoivat agraariyhteisön "miehisiä tukipylväitä ja heidän valtaansa pönkittäviä rouvasihmisiä vastaan", jolloin modernia on siis juuri se, että naiset eivät ehdoitta alistu agraariyhteisön heille asettamiin rooli- ja käytösmalleihin. Komedian kieli tarjosi mahdollisuuden käsitellä uuden naisen ristiriitaista kuvaa ikään kuin lainausmerkeissä. Kuvaavia ovat suomalaisten flapperien saamat peitenimet: vaimoke, neiti Tuittupää, dynamiittityttö, neiti Äkkiotteinen jne, jotka kaikki pyrkivät vakuuttamaan, että kapinoiva nainen on itse asiassa kiukutteleva lapsi.[14]

Lea Joutsenon ruumiillistamat "tuittupäiset" flapperhahmot olivat etupäässä yläluokkaisia seurapiirityttöjä, joiden vauras tausta mahdollisti epäsovinnaisen screwball-käytöksen. Morsian yllättää -elokuvan Leila on tohtorin tytär sekä insinöörin tuleva aviopuoliso. Anja taas on ministerin tytär ja tuleva kartanon rouva elokuvassa Tositarkoituksella; Dynamiittitytön Marja on kauppaneuvoksen tytär ja rikososaston apulaispäällikön tuleva vaimo. Poikkeuksia ovat Vuokrasulhasen Meeri, joka harjoittaa arkkitehdin ammattiaan, sekä Viikon tyttö Raija, joka työskentelee Tupasen kalatehtaassa pakkaajana. Lea Joutsenon esittämissä hahmoissa uuden naisen fyysinen riehakkuus ja verbaalinen iloittelu korostuivatkin entisestään. Paula Talaskivi kiinnitti jo Morsian yllättää -elokuvan yhteydessä huomiota Lea Joutsenon näyttelijäntyöhön: "Aivan omaperäiseltä vaikuttaa nuoren näyttelijättären kyky liittää naiskuviinsa virkistävä annos parodiaa –lepertelykohtauksissa se näkyi alleviivatuimpana", hän kirjoitti.[15]

Naistyypin keskeisyyttä genrelle havainnollistaa se, miten niin koko modernia komediaa lajina, sen päähenkilöitä kuin Lea Joutsenoakin on luonnehdittu joukolla samoja adjektiiveja: räiskyvä, pirteä, pikantti, hersyvä, terhakka, sirkeä, reipas, railakas, sievä, nokkela, näpsäkkä, sumeilematon, suorasukainen.[16]

Lea Joutsenon hahmo sekä elokuvissa että niiden mainonnassa todentaa kaikki adjektiivit, mutta lisäksi julkisuudessa sekoittuvat hänen henkilönsä ja tähtikuvansa.[17] Lea Joutseno näyttäytyi julkisuudessa urheilullisena, menevänä, työssäkäyvänä ja perheettömänä – itsenäisenä naisena. Häntä kuvataan yksityishenkilönä "dynamiittipanokseksi", jonka yleisönsuosio perustuu suomalaisittain harvinaiseen "räiskyvään tempperamenttiin":

Ei vain valkokankaalla, vaan yksityiselämässäänkin hän on sama iloinen dynamiittityttö, joka luo ympärilleen huolettomuuden raikkaan ilmapiirin.[18]

Säteilevä nuori nainen, jonka kaikissa otteissa oli viehättävää persoonallisuutta ja kultivoitua huumorintajua. Hän osasi olla koketti olematta imelä, oikukas olematta naiivi ja älykäs menettämättä silti naisellisuuttaan.[19]

Lea Joutsenon tähtikuvan voidaankin nähdä tarjoavan mahdollisuuden perinteisen naisroolin ja uuden naiseuden väliseen sovitteluun. "Lea Joutsenossa", julkisuuden tuottamassa sekoituksessa rooleja ja yksityishenkilöä, poikamiestyttöys ja virkanaiseus – eli yhteiskunnallisten muutosten aiheuttamat paineet – sovitetaan naisen perinteisiin perherooleihin. "Lea Joutseno" voi ja saa käyttäytyä epäsovinnaisesti: hän uhmaa sosiaalisia kuvioita ja hänelle asetettuja sääntöjä – siten että hän lopulta myös löytää yhteisöstä oman paikkansa. Lea Joutsenon tähtikuvan "todellinen" puoli – se että hän yksityiselämässäänkin on "dynamiittityttö" – teki tästä arvojen integraatiosta tavallaan todellistakin todellisemman.

Romanssin ehdot

Modernien komedioiden perusjuonena on yhtäältä aviopuolison etsintä ja kosiskelu, joka väärinkäsitysten, sekaannusten ja naamioleikkien jälkeen johtaa loppusuudelmaan ja avioliittoon. Juonen perustana on soidinmenorituaali, kaavoittuneen ja epäsovinnaisen käyttäytymisen rinnastaminen, sukupuoliroolien koetteleminen, samoin kuin fyysinen riehakkuus ja verbaalinen iloittelu. Pariutumiset tapahtuvat erilaisten kommellusten, väärinkäsitysten ja piirileikkien tuloksena. Juonet rakentuvat esimerkiksi näyttämisen haluun perustuvan roolileikin (Kyökin puolella, Tositarkoituksella) tai kohtalokkaan väärinkäsityksen (Morsian yllättää, Viikon tyttö) varaan. Toisaalta modernit komediat käsittelevät naisen halun ja patriarkaalisen yhteiskunnan sääntöjen ja rajoitteiden välistä neuvottelua. Itsellisyyden ja epäsovinnaisuuden, uuden naiseuden, ja avioliiton yhteensovittaminen on lajin keskeinen tarinaongelma. Elokuvien kerronnan käynnistää tilanne, jossa nainen ja mies ovat vastakkaisilla puolilla, ja heidän halunsa merkitään toisilleen vastakkaisiksi. Näin kosiskelusta tulee ehtojen ja asemien neuvottelua, ja siihen sisältyy sellaisten halujen muuttaminen, jotka merkitään esteiksi avioliitolle. Niin Morsian yllättää -elokuvan Leilan kuin Viikon tytön Raijan "ongelmana" on liiallinen hulluus tai impulsiivisuus – heidän sulhaskandidaattinsa insinööri Lauri Honkatie (Tauno Majuri) ja työnjohtaja Antti Ahola (Tauno Palo) taas ovat teknis-tieteellisen maailman kasvatteja, joita vaivaa kyvyttömyys niin lukea kuin ilmaista tunteita. Modernien komedioiden insinöörejä, tohtoreita, agronomeja ja poliisipäälliköltä vaivaa liiallinen asiallisuus.

Romanttisten, modernien komedioiden juonena onkin yhtäältä kesyttää naisvillikot avioliittoon sopiviksi, toisaalta sulhasten on osoitettava olevansa sekä tunteiden arvoisia (uskollisuus, luotettavuus) että tunneilmaisuun kykeneviä.[20] Tositarkoituksella-elokuvan jäyhä ja estynyt tohtori Kaarle Raudashovi (Tauno Majuri) toteaa kartanoaan ja maitaan esitellen että kaikki muu on kyllä kunnossa "paitsi isännän oma elämä". Siinä missä ministerintytär – muiden modernien naisten tavoin – ylittää rajoja ja sopeutuu vaihtuviin tilanteisiin, agronomin tapaisten miesten ongelmana on joustamattomuus ja jäykkä pitäytyminen vanhoihin malleihin ja sääntöihin. Rakkaus on moderneissa komedioissa se voima, joka kuitenkin sovittaa niin luonne-erot kuin sopeutumisvaikeudetkin.

Lea Joutsenolla ei kuitenkaan, toisin kuin monilla amerikkalaisten screwball-komedioiden naishahmoilla, ole tasavahvaa partneria. Suomalaisten modernien komedioiden usein hyvinkin sovinnaiset mieshahmot ovat statisteja suhteessa naispäähenkilöihin. Tapio Nurkka, jonka esittämät hahmot (Tositarkoituksella, Dynamiittityttö, Vuokrasulhanen, Viikon tyttö) eivät koskaan saaneet sankaritarta, ei aluksi ollut tähtenäkään Lea Joutsenon mittainen. Tauno Majurin osana taas oli korostetun vakavana ja maskuliinisena hahmona (Morsian yllättää, Tositarkoituksella, Vuokrasulhanen) toimia taustana Lea Joutsenon esittämien flappereiden kohellukselle. Samantapaisissa rooleissa esiintyivät myös William Markus (Dynamiittityttö) ja Tauno Palo (Viikon tyttö).

Moderneihin komedioihin sisältyy usein tilanne, jossa mies kertoo mitä naisen tulisi haluta ja nainen, mitä hän todella haluaa. Esimerkiksi Dynamiittityttö Marja Reijonen on kyllästynyt tavalliseen arkeen ja tavallisiin miehiin: "He ovat aina samanlaisia, tekevät kaiken oikein ja yhtä nätisti. Kilttejä tätejä kaikki!" Marja kaipaakin elämäänsä väriä, jännitystä ja seikkailua: hän kaipaa "hurjaa, uudenlaista miestä" ja ottaa ihanteekseen kaupungissa kauhua herättävät dynamiittiroistot, joiden puuhiin Marja erilaisten sekaannuksien kautta sotkeutuu. Yhtäältä Marjan "hulluus" – se että hän on "niin täynnä elämää ja intoa" – hurmaa niin Marjaa kosiskelevan taiteilija Kari Hongan (Tapio Nurkka), isällisiä otteita tapailevan rikososaston apulaispäällikön Esko Vuoriston (William Markus) kuin lauman dynamiittiroistoja. Toisaalta he haluavat suojella, rajoittaa ja hillitä häntä; he katsovat Marjan olevan opetuksen, vitsan tai selkäsaunan tarpeessa. "Ideologiseksi ensiääneksi" nousee poliisipäällikkö Vuoristo, jonka käsivarsille Marja ennakoitavasti lopulta päätyy. Poliisipäällikkö Vuoristo edustaa modernien komedioiden "ideologisesti oikeanlaisia sankareita", jotka ovat pikemminkin vanhempia, vakavia, vakaita ja jäyhän määrätietoisia kuin nuoria, hulluttelevia ja impulsiivisia. Ideologisesti oikeanlaisilla sankareilla on useimmiten myös vakautta ja lujuutta implikoiva (Lauri Honkatie, Kaarle Raudanhovi) ja rehti, suomalainen nimi (Esko Vuoristo ja Antti Ahola).

Romanttisissa komedioissa villikko-nainen lähestyy sankarin esittämää ja artikuloimaa arvomaailmaa loppusuudelmaan ja avioliittolupaukseen huipentuvan muuntumisprosessin kautta. Avainsana tuossa muuntumisprosessissa on "tosirakkaus". Heteroseksuaalinen romanttinen rakkaus näyttäytyy vastustamattomana, irrationaalisena taikavoimana ja naisen halun luonnollisena kanavana. Läpi elokuvan naisen oikeana tienä esitetään rakkauden ideologia – siitä poikkeavat naisen halut merkitään koomisiksi. Naisen valinta ei koske avioliittoa tai rakkauden ideologiaa, vaan miehiä. Elokuvassa Morsian yllättää Leilan sulhaskandidaatteja ovat jäyhä insinööri Lauri Honkatie (Tauno Majuri) ja kevytmielinen, ontuvia riimejä runoileva Esko Raide (Olavi Reimas). Viikon tyttö Raija valitsee niin ikään kahden väliltä: Tupasen tehtaan perijä Kristian (Tapio Nurkka) liehittelee häntä innokkaasti, mutta Raija valitsee työnjohtaja Antti Aholan (Tauno Palo), jonka kanssa hän keskustelee kansantaloudesta, osuustoiminnasta, pienviljelijöiden toiveista ja lauantai-iltojen järkiperäisestä vietosta – lopulta kuunvalossa.

Onnellinen loppu?

Moderneissa komedioissa ei siis ole kysymys siitä, menevätkö sankaritar ja sankari naimisiin – tai pysyvätkö naimisissa (Vuokrasulhanen) – vaan siitä, millaisissa olosuhteissa ja millaisin ehdoin he sen tekevät. Komediat leikkivät konventionaalisuuden ("perinteinen nainen") ja eksentrisyyden ("uusi nainen") akselilla. Loppusuudelma näennäisesti sovittaa erot ja merkitsee myös leikin loppua: avioliitto edellyttää aikuisen, vastuullisen roolin hyväksymistä. Mutta kesyyntyykö äkäpussi? Merkitsevätkö elokuvien loppusuudelmat naispäähenkilöiden sosiaalisen kapinan tukahduttamista?

Vaikka modernit komediat päättyvät sovittavaan loppusuudelmaan, elokuviin sisältyy myös "tosirakkauden" parodiaa. Morsian yllättää -elokuvan tapahtumat sijoittuvat seitsemän tunnin sisään, Leila Roineen ja Lauri Honkatien (Tauno Majuri) häiden aattohetkiin, jolloin kaiken pitäisi olla silkkaa auvoa. Tumman, pahan naisen Asta Jokimaan (Hanna Taini) vehkeilyt ja monet väärinymmärrykset testaavat kuitenkin vielä rakkautta, joka lopulta sittenkin kestää kaiken. Kuitenkin, kuten Paula Talaskivi edellä siteeratussa arvostelussaan toteaa, elokuva on ennen kaikkea hulvatonta parodiaa niin avio-onnesta kuin siihen johtavista soidinmenoistakin. Morsian yllättää -elokuvassa kohtaavat haaveellinen romantiikka ja kyyninen realismi: rakkaus näyttäytyy satuna, järjettömänä tunnetilana, joka saa ihmisen visertämään kukkaiskielellä. Leilan kujerrus alun puhelinkeskustelussa ("Kuki siellä? Terve kultamuru! Pienenpieni mmmm! Lauri-pieni sydänkäpy. Sinä pienenpieni mmmm Pikkurilli, pörröpää") rinnastuu yhtäältä hänen vanhempiensa Vihtori ja Klaara -asetelmaan, toisaalta neiti Jokimaan viileään viettelijätär-hahmoon. Eine Laineen uhkea ja uhkaava Lulu ja Reino Valkaman nöyrä Arijoutsi muodostavat taustan jota vasten Leilan ja Laurin tulevaa avio-onnea peilataan. Morsian yllättää ironisoi avio-onnea rinnastamalla Leilan ja Laurin haaveet avioliiton arjeksi merkittyyn asetelmaan, jossa voimakastahtoinen vaimo tyrannisoi tohvelisankari-aviomiestään. Naisen valta-asema herättää naurua, kun taas vastakkainen ääripää – väkivaltainen, tyrannisoiva aviomies ja alistettu vaimo – olisi melodraaman tarina-ainesta.

Kuka sitten nauraa kenelle moderneissa komedioissa? Naurun kohteina ovat kaavoittuneet sukupuoliroolit, sosiaaliset – eri yhteiskuntaluokkien tai maaseudun ja kaupungin väliset – erot (Tositarkoituksella, Dynamiittityttö), romanttinen rakkaus ja siihen liittyvät rituaalit (Morsian yllättää, Vuokrasulhanen), seurapiirikuviot, tuhkimotarinat ja Amerikan dollarien huuma (Viikon tyttö). Moderneissa komedioissa nauretaan paitsi miehen jäyhyydelle ja jäykkyydelle sekä avuttomuudelle sosiaalisissa suhteissa, myös naisen tuittupäisyydelle ja hänen pyristelylleen tosirakkauden vastustamatonta voimaa vastaan. Harhauttavatko modernit komediat näin naiset nauramaan omille itsenäisyys- ja itsellisyyshaaveilleen? Hilja Valtosen romaanien ja niiden filmatisointien vuosikymmeniä jatkunut suosio vihjaa, ettei sellaisesta ole kyse. Pikemminkin tuittupää-hahmoihin ja niitä esittäviin naistähtiin on tyttö- ja naiskirjallisuuden kentästä lähtien latautunut sellaista energiaa, jonka tuottama mielihyvä ylittää juonen tason ja loppusulkeuman.

Keskittymällä romanssin ja kosiskeluprosessin tarkasteluun modernit komediat joutuvat käsittelemään sukupuolieron problematiikkaa (naisen ja miehen halujen välistä suhdetta) sekä yksilön ja yhteisön välisiä suhteita (mitä yksilö haluaa/mitä yhteisö sallii). Nämä kysymykset ovat myös melodraamojen ja ns. naisten elokuvien keskeistä ainesta, mutta komedioissa niiden käsittelemisen synnyttämät ristiriidat neuvotellaan erilaisten kerronnallisten periaatteiden, rakenteiden (ongelmien esittely, jäsennys ja ratkaiseminen) ja odotusten puitteissa. Siinä missä melodraamoissa rakkaus tavataan esittää avioliitolle vastakkaisena tai tämän turhauttamana, romanttinen komedia huipentuu väistämättä avioliittoon. Loppusuudelma (happy end) on konventio ja kuuluu siten komediaan, mutta se ei silti pyyhkäise pois sitä, mikä ollut sitä ennen. Elokuvien loput yrittävät tarjota ideologisen ratkaisun niihin ristiriitoihin, jotka ovat synnyttäneet tarinan ja pitäneet sitä käynnissä. Näiden ristiriitojen ja vastakkainasettelujen jäljet ovat kuitenkin luettavissa vielä näennäisesti sovittavan loppuratkaisun jälkeenkin. Dynamiittityttö Marja piirtää loppurepliikissään karikatyyrin ydinperhe-elämästä: "Oma pieni koppi, sinulle ja minulle, koko elämän ajaksi". Näin jo onnelliseen loppuun itsessään sisältyy uuden konfliktin siemen, tai ainakin lopun onnellisuus asettuu myös ironiseen valoon.

Essee on julkaistu alunperin vuonna 1993 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 3.

 

Viitteet

1) Moderni komedia hiipui sodanjälkeisinä vuosina ja katosi 1950-luvulle tultaessa. Tosin vuonna 1955 tehtiin vielä kaksi "Valtos-filmiä": Miehekkeen uusintaversio Minä ja mieheni morsian (Valentin Vaala) sekä Neiti talonmies (William Markus). Ne eivät kuitenkaan täytä modernin komedian tunnusmerkkejä siten kuin 1930-luvun lopun ja sotavuosien elokuvat. Ne ovat irrallaan jatkumosta, niihin ei liitetty aikalaiskritiikeissä samanlaista uutuuden tai moderniuden tunnetta, eikä elokuvien naistähdillä (Ruth Johansson, Nelly Loven) ole samanlaista profiilia "uutena naisena" kuin Lea Joutsenolla.

2) Modernin komedian ja suomalaisen naisten elokuvan perinteestä ks. Anu Koivunen, "Rouvien ja neitojen ikävä" – moderni nainen, konsumerismi ja suomalainen elokuva 1920–1940-luvuilla. Pro gradu -tutkielma. Elokuva- ja televisiotiede, Turun yliopisto, 1992.

3) Valtosen ja Bergrothin ohella muita käsikirjoittajia olivat Elsa Soini ja Kersti Bergrothin sisar Inkeri Relander nimellä Denys Aston.

4) "Valentin Vaala, Suomalaisen elokuvan veteraani" (Markku Tuuli haastattelee Valentin Vaalaa), Katso 48/1968, s. 3. Lea Joutsenon näkökulmasta ks. Teuvo Joki, "Dynamiittityttö on poissa", Anna 5.7.1977, 21, 62.

5) Hans Kutter, "Vain tekniikalla ei tehdä filmiä – sydämen on oltava mukana. Valentin Vaala puhuu suunsa puhtaaksi", Elokuva-Aitta 22/ 1945, 412–413.

6) ibid.

7) Anu Koivunen ja Kimmo Laine, "Puupää, leikkotukka, tuittupää – Suomi-Filmin moderni Valtos-maailma", Lähikuva 3/1990.

8) Ks. Koivunen 1991, 24.

9) "Suomalainen tyyli", nimimerkki Pia, Elokuva-Aitta 15-16/1943, 292-293.

10) Toini Aaltonen, Suomen Sosialidemokraatti 24.9.1943.

11) Uutisaitta 4/1945, 32.

12) Uudesta naiseudesta Suomessa ks. Anu Koivusen, Ritva Hapulin, Päivi Lappalaisen ja Lea Rojolan artikkelit teoksessa Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna. Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Toim. Tapio Onnela. Helsinki: SKS, 1992.

13) Ks. tarkemmin Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna (1992).

14) Näitä nimityksiä käytettiin sekä elokuvien niminä että elokuvien mainostuksessa kuvaamaan naispäähenkilöä. Ks. mainokset Uusi Suomi 17.9.1943; Elokuva-Aitta 17/1943; Kinolehti 14/1943; Kinolehti 7–8/1943; Suomen Sosialidemokraatti 16.9.1943.

15) Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 28.4.1941.

16) Esim. Teuvo Joki, "Dynamiittityttö on poissa", Anna 5.7.1977, 76.

17) Lea Joutsenon tähtikuvan selkeyttä kuvastaa se että hänen rooliaan elokuvassa Hopeakihlajaiset (Wilho Ilmari, 1942) mainostettiin "kokonaan uudentyylisenä", mikä tarkoitti "vakavampaa" luonneroolia poikkeuksena pirteiden komedienneroolien sarjassa. Tuon elokuvan mainoksissa Lea Joutseno nähdäänkin haaveellisena ja kaukaisuuteen katselevana.

18) Elokuvan Aarreaitta. Kirja suurelle elokuvayleisölle. Toim. Linssi. Helsinki: Sanaseppo Oy 1945, 44.

19) Veikko Itkonen, Hiljaisuus–kuvaus–kamerat! Suomalaisia elokuvanäyttelijöitä sanoin ja kuvin. Helsinki: Tammi 1944, 42.

20) Vrt. Radwayn ajatus ideaaliromanssista, jolla hän viittaa rakkausromaanien lukijoiden käsityksiin täydellisestä suhteesta. Ideaaliromanssina pidetään syvenevää, vaikeudet voittavaa rakkaussuhdetta itsenäisen, aktiivisen ja muista naisista erottuvan sankarittaren ja "miehekkään", mutta herkän ja naisen tunteet huomioivan sankarin välillä. Janice Radway, Reading the Romance. Women, Patriarchy and Popular Literature. Chapel Hill: The University of North Carolina Press 1984, 158–160.