Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Suomisen perhe -elokuvat

Jukka Sihvonen

Suomisen perheen radioura oli menestyksekäs ja kesti peräti kaksikymmentä vuotta. Kuunnelmasarjan innoittamana T.J. Särkkä ryhtyikin vuonna 1940 valmistelemaan aiheesta elokuvaversiota. Se mikä meni hyvin radiossa ei voinut olla menemättä hyvin myös elokuvateattereissa, varsinkin kun suomalaisella elokuvalla juuri ennen sotia taloudellisen kasvun ohessa oli oma kukoistuskautensa.

Elokuvalle ei tarvinnut etsiä käsikirjoittajia. Radiosarjan kirjoittajat Seere Salminen ja Elsa Soini – yhteisellä nimimerkillä Tuttu Paristo – sovittivat vain ideansa elokuvanäytelmän muotoon, jonka Särkkä sitten muokkasi käsikirjoitukseksi ja ohjasi. Ensimmäisen Suomis-filmin nimi oli lyhyesti Suomisen perhe ja se sai ensi-iltansa maaliskuussa 1941; samana päivänä, kun Hitlerin joukot marssivat Bulgariaan.

"Minä olen valtion kunniallinen virkamies, enkä ole tottunut kuritushuoneisiin."

Suomisen perhe alkaa hernekeitosta ja päättyy hernekeittoon.

Väliin mahtuu äkkirikastuminen osakekaupoilla, joihin isä-Suomisen on onnistunut ylipuhumaan kouluajan luokkatoveri Sami Nenonen, sittemmin amerikkalaistunut liikemies Sam Nelson. Vaurastumisen myötä perheen taloudellinen tilanne on muuttunut samaan tahtiin kuin sen henkinen selkäranka on alkanut taipua. Lopussa maalaisjärki vie kuitenkin voiton jenkki-ihanteista ja paluu arkeen onnistuu. Menneestä jää jäljelle vain muutama pahanmakuinen muisto.

Elokuva korostaa arvojen pysyvyyttä ja tällaisen tilanteen oikeutta yleensä. Hernekeitto ja pannukakut ovat kuuluneet suomalaisen perheen torstaipäivään yhtä erottamattomasti kuin ruusut ylioppilasjuhliin. Sarjan aloituselokuvassa niitä vietetään perheen esikoiselle, Elinalle. Arvojen oikeutukseksi riittää, että ne ovat olemassa. Radikaalit muutokset saattavat aikaansaada tilapäistä parannusta, kuten Suomisen perheen keinotekoisessa vaurastumisessa osakekaupoilla. Lopulta kuitenkin "paluu hernekeittoon" osoittautuu ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi.

Monin eri yksityiskohdin Särkkä käsikirjoittajineen alleviivaa yhtäältä perheen "pyhyyttä" yhteiskunnallisena perusyksikkönä ja toisaalta pyrkimystä tällaisen mallin yleispätevyyteen. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä väistämättä on ylempään keskiluokkaan kuuluva, pääkaupungissa asuva virkamiesperhe, jollaisten todellinen osuus koko väestöstä oli tuolloin n. 3 %. Hella Wuolijoki sittemmin aloittikin vastapainoksi Työmiehen perhe -kuunnelmat.

Suomisen isä on tuomari, tienaa kuutisentuhatta kuukaudessa ja työskentelee askeettisesti sisustetussa toimistossa jakaen Mannerheimin kuvalla varustetun huoneen työtoverinsa kanssa. Kotona luetaan Uutta Suomea, syödään korvikekahvin kera ympyräpitkoa ja keskustellaan vakavassa hengessä lasten kasvattamisen ongelmista. Perheen kotiäiti on juonellisesti useinkin sivullinen, mutta siitä huolimatta itse asiassa varsin keskeinen henkilö perheen yhtenäisyyden kannalta. Äiti edustaa perinteisiä äidillisiä arvoja: harkintaa, ymmärtämystä ja hyvää tahtoa. Tässä suhteessa hän on perheen palvelijan, Hildan "ylempisäätyinen" vastine. Moraalinen "valta" on naisten hallussa, mitä korostaa sekin, että heillä on koko perheyhteisössä jo selvä määrällinen ylivoima. Kuitenkin taloudellinen arvovalta säilyy ajan tavan mukaan miehillä.

Olli tavataan ensi kertaa pesäpallomailan varresta, Pipsa harjoittelee saksan kielen aikamuotoja ja Elinalla on heleä lauluääni sekä taito säestää itseään pianolla. Mummon luona käydään tuon tuosta hakemassa apua ongelmiin – olivatpa ne sitten omaantuntoon tai pääomaan liittyviä. Mummolan seinältä valvoo jälkeläistensä edesottamuksia ukin, rovastivainajan muotokuva. Pöydällä sirkuttavat mummon lemmikit: häkkiin suljetut undulaatit.

Suomisen perheen teema on alati ajankohtainen: keinotteluun syyllistyvä valtion virkamies. Onneksi summat eivät ole kovin suuria ja mummon eläketilin avulla korvauksistakin selvitään: kuritushuone jää kokematta. Tästä on osaltaan kiittäminen terveen järjen ruumiillistumaa äitiä, jota tukee perheen palvelija ja ruuanlaittaja Hilda. Erisäätyisyyttä korostaa puhuttelu kolmannessa persoonassa. Hildaa tämä ei kuitenkaan häiritse, päinvastoin. Keskeistä onkin, että jokainen perheen sisällä tietää ja tuntee oman paikkansa ja omat rajansa ja hyväksyy tilanteen pysyvyyden.

"Samperi, kyllä tämä oli meille vähän eri noloa."

Suomisen perhe sai pian jatkoa.

Orvo Saarikivi ohjasi Suomisen Ollin tempauksen, joka sai ensi-iltansa marraskuun lopulla 1942. Perheen rakenne ja tematiikka säilyvät pääpiirteissään samoina, paitsi että Suomiset olivat saaneet perheenlisäystä: kaksoset, joita esittivät Saarikiven omat ottokaksoset Marja ja Martti. Ohjaajanvaihdoksen myötä tyyli kuitenkin selvästi muuttui. Särkän kontrastinen kuva, viehtymys studiotilaan ja moraalisiin kannanottoihin vaihtuivat Saarikiven tasaisempaan ja ilmavampaan tyyliin, joka suosi autenttisia kuvausympäristöjä eikä kaihtanut yllättäviäkään juonenkäänteitä. Samalla pääpaino siirtyi perheen aikuisista lapsiin, tässä tapauksessa nimenomaan Olliin. Tunnuspiirteenä kuitenkin säilyi edelleen se, etteivät Suomis-elokuvat ole mitään varsinaisia tarinoita, vaan lähempänä koosteita, joissa monet juonet ja tunnelmakuviot risteilevät.

Tällä kertaa Suomisen perhe saa eräänlaisen "varjoperheen"; sekin on nimeltään Suominen. Erotukseksi varsinaisesta Suomisen perheestä se kuitenkin asuu laitakaupungilla, työläiskorttelin puutalossa. Tässä perheessä luetaan Suomen Sosiaalidemokraattia ja perheen poika, Jaska, josta sittemmin tulee Ollin paras kaveri, on jo työssä lähettinä, vaikka haluaisikin tehdä "kunnon" ruumiillista työtä ja olla näin paremmin "hyödyksi isänmaalle".

Ollilla on taas vaikeuksia koulussa; tämä onkin Ollin toimintaa eniten määrittelevä seikka kaikissa 40-luvun Suomis-elokuvissa. Jaskakin viihtyy huonosti toimistossa, joten he päättävät yhdessä karata "miesten töihin" raivausleirille: perusteluna on lyhyesti ja ytimekkäästi se, etteivät he koe sopeutuvansa "järjestyneeseen yhteiskuntaan". Karkumatkalla Olli pukeutuu mm. tytön vaatteisiin, muuttuu "Oiliksi" ja joutuu käsin kosketeltavasti kokemaan, millaisia ovat hänen niin inhoamansa naisten työt. Lopulta karkulaiset saadaan kiinni ja raha-asiat, jotka jälleen ovat olleet uhkana perheen yhtenäisyydelle, selviävät onnekkaan sattuman kautta (keskeistä osaa "näyttelee" tällöin Suomen Kuvalehden irtonumero). Lopussa molemmat Suomisen perheet istuutuvat Ollin kotona sulassa sovussa yhteisen kahvipöydän ääreen. Isä-Suomisen tarjoama pullaviipale työläisisä-Suomiselle kertoo suoraan, että yhteiskuntaluokkien välinen "sovittamaton" ero on osoitettu harhaksi ja "sovitettu" suomalaiskansallisen kahvipöydänantimen muodossa.

Erillisyyden uhkat ovat taas saaneet väistyä, pojat ovat palanneet kotiin. Kyseessä on perustava teema, joka ilmeisesti ei koske yksin Suomisen perhe -elokuvia, vaan sota-ajan kansallista kulttuuriamme laajemminkin. Kuvausajankohdasta ja -paikoista johtuvan autenttisuutensa lisäksi nämäkin elokuvat painottavat ajan yhtenäisyyttä korostavaa henkeä aiheittensa käsittelytavassa ja aatteellisessa perusvirityksessä, vaikka suorat viittaukset sotaan onkin tietoisesti jätetty melko vähäisiksi.

"Minusta tämä näytteleminen ja hullutteleminen saisi jo päättyä."

Suomisen taiteilijat, sarjan kolmas elokuva, alkaa jälleen koulun päättymisestä ja tilanteesta, jolloin ollaan valmiita kesälomanviettoon. Kaikki Suomis-elokuvat sijoittuvatkin aikavälille kevät–kesä–syksy. Olli organisoi kesäpaikassa keräyksen, jonka tuotolla on tarkoituksena hankkia uusi lehmä Koivulan sotaleskelle. Keräys ei kuitenkaan tuota kylliksi ja niinpä päätetäänkin järjestää iltamat latoon. Ohjelmassa on lausuntaa, näytelmä ja vaarin pitämä puhe, jonka aiheena on Italian renessanssiajan kehitysjakso.

Näytelmää varten pukeudutaan Hamlet-vaatteisiin ja tekopartoihin. Mukana on myös oikea näyttelijä, Arijoutsi, johon Pipsa on erityisen ihastunut, mutta jota itseään vastaavasti kiinnostaa enemmän Pipsan isosisko. Elina on kuitenkin jo sotaväessä palvelevan Lassen puoliso. Lasselle ainekset mustasukkaisuuskohtauksiin ovat riittäviä – tämäkin toistuva sivuteema Saarikiven Suomis-elokuvissa.

Kesäloma päättyy ja koulu alkaa, mutta näyttelemisvillitys vain yltyy, kun koulussa puuhataan prinsessanäytelmää. Seikkailut koulun käytävillä ja kellarissa ja jopa poliisilaitoksella johtavat lopulta tietysti onnelliseen päätökseen. Taas käydään kahvipöytään juomaan oikeaa kahvia. Pipsakin järkiintyy: hän nyppii huoneensa seiniltä filmitähtien kuvat irti ja repii ne roskakoriin.

Tällä kertaa perheen yhtenäisyyden uhkaksi nouseekin näyttämötaide tai täsmällisemmin siihen kohdistetun liian vakavan suhtautumisen aiheuttama arkipäivästä vieraantuminen. Se mihin tätä vakavuutta verrataan on koulu. Isä on tarttunut Ollin kouluhaluttomuuteen vetoamalla Suomen miesten velvollisuuksiin ja aikonut kieltää Pipsalta teatteriharrastukset kokonaan, mikäli koulunkäynti ei ala sujua paremmin. Suomisen perhe -elokuvissa koulusta annettu kuva on mitä ristiriitaisin: toisaalta sen ilmapiiri on toisinaan jopa koomisella tavalla ahdistava, mutta toisaalta kaikki arvokas ja vakava juontuu kuitenkin juuri sieltä ja sinne.

"Hei Olli, tule tänne niin saat makkaravoileivän"

Koulun asema tulee entistäkin keskeisemmäksi seuraavassa elokuvassa Suomisen Olli rakastuu, jonka ensi-ilta oli edellisen tavoin joulupäivänä, tällä kertaa vuotta myöhemmin, vuonna 1944.

Ajankohtana ovat viimeiset viikot ennen koulun päättymistä. Pääosassa on jälleen Olli, josta on tullut jo 16-vuotias nuorukainen.

Kouluun saapuu uusi laulunopettaja Tuulia Tähtinen, johon Olli ihastuu. Laulunopettaja aloittelee myös solistinuraa. Pääkaupunkilehden musiikkiarvostelija Fermaatti kohtelee kovin sanoin Tuulian ensikonserttia, mistä tulistuneena Olli käy jopa Fermaatin kotona opettajaansa puolustamassa. Tuulia on kuitenkin kiinnostuneempi tohtori Antero Hirvestä, joka vastaavasti aiheuttaa taas Lasselle synkkiä ilmeitä joutuessaan työskentelemään yhdessä sairaanhoitajaksi valmistuneen Elinan kanssa. Lopulta oikeat parit kuitenkin löytävät yhteen, myös Olli ikäisensä Ritvan. Samalla tulee korostetusti esille se, miten sarjan perhe-elokuvaluonne on alkanut muuttua ratkaisevalla tavalla jo yksin siitä syystä, että Olli pikkuhiljaa kasvaa "ulos" perheestä.

Ulkonaisesti siirtymävaihe ei tuota ongelmia; Ollihan on jo pienestä pitäen puettu solmioon ja kauluspaitaan. Selvemmin ero näkyykin käyttäytymisessä. Tarmokkaasta pikkupojasta on muotoutumassa haaveileva ja jääräpäinen murrosikäinen.

Tässä yhteydessä tulee myös selvästi esille se, miten vaikeaa on kuvata muutosta yksityisessä henkilössä, kun koko perheen idea on rakennettu henkilötyyppien varaan. Esimerkiksi Pipsan osalta tämä ongelma ei ole niinkään oleellinen – hänhän on jo valmiiksi pikkuvanha.

"Jaaha, jaaha, poika on tullut kotiin."

Entistä terävämmin Ollin ja perheen välinen suhde tulee esille Suomisen perhe -sarjan "klassisen" vaiheen viimeisessä elokuvassa Suomisen Olli yllättää, joka sai ensi-iltansa elokuussa 1945. Olli on keskeyttänyt koulun joutuessaan sotaväkeen. Sen jälkeen hän palaa kotiin aikomuksenaan viedä koulu päätökseensä. Tämä tietysti osoittautuu taas ongelmalliseksi. Ollin suhdetta sen enempää kotiin kuin kouluunkaan ei paranna sekään, että hän on alkanut tupakoida, käydä ravintoloissa ja viihtyä muutenkin entistä paremmin perheen kustannuksella naisseurassa.

Suomisen Olli yllättää onkin jo kaukana sarjan perhefilmi-kuvasta, vaikka sisältääkin vielä kohtauksia, joissa tietoisesti on tavoiteltu tällaista mallia.

Ollista tehdään ongelmanuori, mutta kyseessähän ei olisi Suomisen Olli, ellei hänellä kaiken jälkeen kuitenkin olisi tarmoa ryhdistäytyä. Miten Suomisen perhe -sarjan puolivuosikymmentä voisikaan tällä kertaa paremmin päättyä kuin jaksoon, jossa "suomalainen unelma" toteutuu ja Olli lakitetaan ylioppilaaksi. Hankaluudet ovat vain karaisseet, ne on esitettykin eräänlaisessa pojat ovat aina poikia -hengessä. Yleisemmällä tasolla tähän tähtää myös koulun rehtori, joka päättäjäispuheensa lopuksi toteaa, miten kaikki hyvä työ viimein on koituva "rakkaan isänmaamme hyväksi". Alkavan kesän aurinko, siniristiliput, ruusut ja valkolakit ilmentävät samaa yhteistä kansallistunnetta, jota edeltävät vuodet todellisuudessa olivat koetelleet enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Valkolakki Ollin päässä kuvaa koko Suomen voittoa: ei aineellista voittoa joistakin muista, vaan henkistä voittoa omasta itsestä. Koko Suomisen perhe -sarjan aatteellisena selkärankana onkin ollut kuvata mahdollisimman yksityisellä tasolla mahdollisimman yleisiä ilmiöitä.

Jälkinäytöksiä

Suomiset katosivat radiosta vuonna 1958.

Ikään kuin viimeisenä kunnianosoituksena T.J. Särkkä päätti vielä kerran palata aiheeseen elokuvan muodossa. Joulupäivänä 1959 sai ensi-iltansa viimeinen Suomis-elokuva, Taas tapaamme Suomisen perheen.

Elokuvan yhtäläisyydet 40-luvun sarjan kanssa ovat enää oikeastaan vain nimellisiä: näyttelijät ovat pääosin samoja ­– kaikki tietysti vain toistakymmentä vuotta vanhempina. Ollista on tullut isänsä tapaan lainoppinut, hän toimii nimismiehen sijaisena kunnassa, jossa Suomisilla on kesähuvilansa. Tätä kautta elokuvaan saadaankin jännityskertomus ja poliisitarina, jossa Ollin neuvokas toiminta saa entistäkin korostuneemmat piirteet.

Kaikkein selkeimmin Taas tapaamme Suomisen perheen eroaa "klassisen" vaiheen Suomisen perhe -elokuvista siinä, ettei se sisällä enää lainkaan sellaista valmistumisajankohtansa heijastelemaa "sosiaalista tilausta", joka oli tunnusomaista sota-ajan elokuvissa. Kuitenkin käsitys perheen merkityksestä yhteiskunnallisena perusyksikkönä on säilynyt, jopa korostunut, mitä osoittaa jo sekin, että niinkin suuresta ajallisesta erosta huolimatta perheen rakenne on kuollutta isää lukuunottamatta entisenlainen.

Tästä näkökulmasta onkin kiinnostavaa liittää Suomisen perhe -elokuvien sarjaan Anssi Mänttärin Pyhä perhe (1976), jolla ei suoranaisesti ole Suomisten kanssa mitään yhteistä. Tällaisen yhteyden saattaisi kuitenkin oikeuttaa se, että Mänttärin elokuvassa perheen isää näyttelee "Suomisen Olli" eli Lasse Pöysti. Tätä kautta elokuvan voisi vapaasti tulkita kriittis-ironiseksi jälkinäytökseksi, jossa Suomisten edustamalle perheen ideaalille kirjoitetaan lopullinen piste. Mänttärin "perhe" on ainakin mahdollisimman kaukana esim. Murillon kolmesataa vuotta varhaisemman Pyhä perhe -maalauksen hengestä. Sen jäljennös olisi varsin hyvin voinut koristaa Suomisten olohuonetta vielä 50-luvullakin.

Lienee tarpeetonta alleviivata sitä, ettei sellaista kuin "suomalainen perhe" ole koskaan ollutkaan muuten kuin käsitteenä. Se mitä Suomisen perhe on elokuvan muodossa edustanut ei tietenkään ole voinut olla enempää kuin Tuttu Pariston, Särkän, Saarikiven jne. luoma muotokuva. Sen ainekset sekä noudattelivat että ohjailivat niitä käsityksiä, joita tuon ajan ihmisillä haluttiin olevan "todellisesta" suomalaisesta perheestä. Siitä, miten lähelle elokuvien luoma muotokuva lopulta tuli suomalaisen perheen käsitettä tai missä määrin ne itse sitä muokkasivat, voi enää saada vain aavistuksen.

Essee on alunperin julkaistu vuonna 1999 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 2.