Suomalainen elokuvatuotanto 1940–1949

Sotavuodet 1939–45 merkitsivät elokuvateollisuudelle tuotannollisia vaikeuksia ja repiviä poliittisia ristiriitoja. Täydet salit odottivat kuitenkin jokaista elokuvaa, joka vain valmiiksi saatiin. Läpi 1940-luvun elettiinkin suomalaisen studioelokuvan kukoistuskautta, jota hallitsivat edelleen kaksi suuryhtiötä Oy Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi Oy. Vuosikymmenen mittaan sai ensi-iltansa 177 pitkää elokuvaa.

Marraskuussa 1939 Suomi tempautui toiseen maailmansotaan. Elokuvatuotanto keskeytyi talvisodan kuukausiksi ja pääsi uudelleen käyntiin vasta välirauhan aikana. Sama toistui kesän 1941 ylimääräisten kertausharjoitusten ja jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Useat elokuvantekijät päätyivät joko ase tai kamera kädessään rintamalle. Studioissa kuvaukset käynnistyivät uudestaan sodan tullessa asemasotavaiheeseen loppuvuodesta 1941. Sotavuosina pulaa oli niin raaka-aineista, kalustosta kuin työvoimastakin. Lisäksi läpi 1930-luvun nautitulle kotimaisen elokuvan verovapaudelle tuli loppu vuonna 1941, kun sotaponnistukset vaativat lisää tuloja valtion kassaan.

Tuotannollisten vaikeuksien ohella elokuva-alaa repi sotavuosina niin kutsuttu filmiriita, joka käynnistyi saksalaisjohtoisen kansainvälisen filmikamarin IFN:n vaatimuksesta kieltää amerikkalainen elokuva jäsenmaiden ohjelmistosta. Suomen filmikamari ry. kieltäytyi, ja ala hajosi kahtia kun saksalaisvaatimuksille myötämieliset perustivat vuonna 1942 uuden kattojärjestön Suomen Filmiliitto ry:n. Karkurien joukossa olivat myös keskeiset tuottajat, joskaan heidän saksalaismielisyytensä ei välttämättä ollut ideologista laatua - monien tuotannolle välttämättömien raaka-aineiden tuonti oli saksalaisissa käsissä.

Sota heitti varjonsa kaikkiin alan toimintoihin, mutta kotimainen elokuva nautti historiansa suurinta yleisösuosiota. Kansa kaipasi hetkellistä pakoa sota-ajan ankeudesta, ja useimmat muut huvitukset olivat joko kiellettyjä tai kortilla. Niinpä kunhan elokuva vain vaikeuksien läpi teattereihin saatiin, laskettiin katsojat sadoissa tuhansissa, parhaimmillaan miljoonissa.

Sota-ajan ohjelmisto

Sota vei toimintaedellytykset useimmilta 1930-luvun pientuottamoilta, ja vain suurimmat yhtiöt Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) ja Suomi-Filmi Oy tuottivat elokuvia läpi sodan.

SF tuotti sotavuosina 8-9 elokuvaa vuosittain. Toimitusjohtajana jatkoi Toivo Särkkä, joka myös itse vastasi isosta osasta ohjauksia. Muita keskeisiä ohjaajia yhtiössä olivat Suomi-Filmiltä loikannut Orvo Saarikivi sekä 1940-luvun debytantit Ossi Elstelä, Edvin Laine ja Hannu Leminen. Vuonna 1945 SF avasi Helsingin Liisankadulle pommitusten tuhoamaan entiseen tennishalliin Pohjoismaiden uudenaikaisimmat ja suurimmat studiot.

Suomi-Filmi Oy sai ensi-iltaan keskimäärin puolenkymmentä elokuvaa vuodessa. Yhtiön johdossa jatkoivat toimitusjohtaja Matti Schreck ja tuotannonjohtaja Risto Orko, ja tukikohtana toimivat edelleen vuonna 1938 käyttöönotetut Munkkisaaren studiot. 1930-luvun keskeisiin tekijöihin lukeutunut Orko vetäytyi ohjaajana taka-alalle, ja suuren osan yhtiön tuotannoista ohjasivat Ilmari Unho ja Valentin Vaala.

Aihevalinnoissaan molemmat yhtiöt vetosivat katsojien viihteennälkään. Suurimmiksi yleisömenestyksiksi muodostuivat SF:n puku- ja tähtiloistoa anteliaasti tarjoilleet historialliset romanssit kuten Särkän Kulkurin valssi (1941) ja Kaivopuiston kaunis Regina (Särkkä, 1941) sekä Elstelän Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). Suomi-Filmi vastasi komediallisella painotuksella, jota edustivat mm. Orkon sotilasfarssit Ryhmy ja Romppainen (1941) ja Jees ja just (1943) sekä Vaalan yhdessä käsikirjoittaja Tet:n eli Kersti Bergrothin ja näyttelijä Lea Joutsenon kanssa toteuttama rakkauskomedioiden sarja Morsian yllättää (1941), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944), Vuokrasulhanen (1945) ja Viikon tyttö (1946). SF:llä puolestaan Särkän Suomisen perhe (1941) käynnisti 1940-luvun suositun perhesarjan, jota Saarikivi ohjaajana jatkoi.

Muidenkin viihdelajien parissa tehtiin avauksia. Aivan sodan alussa molemmat yhtiöt hemmottelivat katsojia säihkyvillä musikaaleilla, kuten Yrjö Nortan SF-Paraati (SF, 1940) ja Unhon Poretta eli keisarin uuden pisteet (Suomi-Filmi, 1941), ja Suomi-Filmi tuotti kolme Simo Penttilän käsikirjoittamaa jännityselokuvaa, ensimmäisenä niistä Unhon ohjaama Kuollut mies rakastuu (1942). Sotavuosien vakavampia tuntoja puolestaan peilasivat sellaiset isänmaalliset draamat kuin Wilho Ilmarin Oi, kallis Suomenmaa (SF, 1940) ja Yli rajan (Suomi-Filmi, 1942) sekä Unhon Kirkastettu sydän (Suomi-Filmi, 1943). Sijansa saivat myös ajattomat rakkauselokuvat kuten Vaalan Antreas ja syntinen Jolanda (Suomi-Filmi, 1941) ja Lemisen Valkoiset ruusut (SF, 1943)

Kolmas pitkäjänteiseen tuotantoon kyennyt yhtiö Fenno-Filmi Oy perustettiin vuonna 1942. Sen toimitusjohtajana toimi vuoteen 1944 saakka kuvaaja Theodor Luts. Yhtiö tuotti sodan kestäessä viisi elokuvaa, joihin kuuluu vakoilujännäreitä, kuten Lutsin ja Erkki Uotilan Salainen ase (1943) ja farsseja kuten Yrjö Nortan Maskotti (1943). Myös Turussa viriteltiin sodan lopulla elokuvatoimintaa. Veljekset Aarne ja Eino Kivimäki saivat rahoituksen kolmeen näytelmäelokuvaan Miehen vankina (1943), Kaksi kivaa kaveria (1944) ja Huijarien huvittavat huiputtajat (1945), jotka Aarne Kivimäki ohjasi Eino-veljen toimiessa kuvaajana. Elokuvan Miehen vankina rahoittanut Valo-Filmi Oy tuotti myös kaksi muuta näytelmäelokuvaa Minä jätän sinut (1944) ja Pajasta palatsiin (1946), jotka ohjasi teatterinjohtaja Toivo Hämeranta.

Sota-ajan suomalainen elokuva ei pääsääntöisesti ollut avoimen poliittista tai propagandistista. Kuten elokuvahistorioitsija Kari Uusitalo on todennut, sodan kärjistynyt ilmapiiri ja aseveljeys Saksan kanssa eivät juuri heijastuneet elokuviin fasistisena tai edes kovin kansallisvihamielisenä sisältönä. Aseiden vaiettua tuottajat tosin totesivat muutamat sotakaudella syntyneet elokuvansa sen verran venäläisvastaisiksi, että katsoivat viisaimmaksi vetää ne oma-aloitteisesti levityksestä. Näitä olivat esimerkiksi Orkon Jees ja just, Wilho Ilmarin Yli rajan, ja Saarikiven Tyttö astuu elämään (SF, 1943).

Tuotantovaikeuksista kohti sarjatuotantoa

Sodan jälkeen elokuva-alaa kohtasivat uudet ongelmat. Tärkein raaka-aineiden ja tarvikkeiden tuoja Saksa oli poissa pelistä, ja etenkin pula raakafilmistä piinasi tuotantoa vuosikymmenen loppuun saakka. SF:n tuotanto notkahti vuonna 1946 vain kolmeen ensi-iltaan. Samaan aikaan kun elokuvien tuotantokustannukset kasvoivat, katsojaluvut kääntyivät laskuun kilpailevien ajanvietemuotojen ja elintarvikkeiden vapautuessa kielloista ja säännöstelystä.

Suomi-Filmiä rasittivat lisäksi johdon sisäiset ristiriidat, joiden lopputuloksena yhtiö päätyi Risto Orkon pääomistukseen vuonna 1948. Fenno-Filmissäkin johtajat vaihtuivat tiuhaan sen jälkeen kun virolainen Theodor Luts vuonna 1944 poistui maasta peläten luovutusta Neuvostoliittoon. Suomi-Filmillä ohjaajat Unho ja Vaala saivat ahkeroida vuosikymmenen loppuun saakka lähes kaksistaan. SF taas värväsi riveihinsä uusiakin kykyjä, joista Ville Salmisella ja Matti Kassilalla oli edessään huomattavat ohjaajanurat. Fenno-Filmi sai ohjaajakseen 1930-luvun debytantin Roland af Hällströmin.

Sodanjälkeisinä vuosina etenkin SF:n aihevalinnat kääntyivät jälleen hieman vakavampaan suuntaan. Sodanjälkeisen yhteiskunnan ongelmat ja huoli moraalin löyhtymisestä yhdistyivät elokuvamelodraaman konventioihin esimerkiksi Toivo Särkän elokuvissa Anja tule kotiin (1944) ja Nuoruus sumussa (1946), Hannu Lemisen elokuvissa Synnin jäljet (1946) ja Hedelmätön puu (1947) sekä Ville Salmisen elokuvassa Haaviston Leeni (1948). Edvin Laine ohjasi Olavi Veistäjän käsikirjoituksista kansainvälisen sosiaalisen realismin vaikutteita heijastavan sarjan Ristikon varjossa (1945), Nokea ja kultaa (1945) ja Laitakaupungin laulu (1948).

Vakavoituneesta linjasta kertoivat myös elämänkertaelokuvat, kuten Särkän Ballaadi (SF, 1944) sekä Unhon ohjaamat "Minä elän" (Suomi-Filmi, 1946) ja Ruusu ja kulkuri (Suomi-Filmi, 1948). Valentin Vaala elvytti korkeatasoisten kirjallisuusfilmatisointien perinteen elokuvillaan Loviisa - Niskavuoren nuori emäntä (Suomi-Filmi, 1946) ja Ihmiset suviyössä (Suomi-Filmi, 1948), ja Fenno-Filmillä Roland af Hällström ohjasi rivin tummia jännitysmelodraamoja, kuten Houkutuslintu (1946) ja Pikajuna pohjoiseen (1947).

Huolimatta hankalana jatkuneista olosuhteista tuottajien kirjo alkoi jälleen laajeta, ja myös vanhoja tekijöitä palasi toimintaan. Omatoimimies Teuvo Tulio käynnisti sodan lopulla tuotantonsa uudelleen melodraamoillaan Sellaisena kuin Sinä minut halusit (1944), Rakkauden risti (1946) ja Levoton veri (1946). Vuonna 1947 paluun näytelmäelokuvatuotantoon teki perinteikäs Adams Filmi Oy, joka oli jo vuosikymmenet lukeutunut levitys- ja teatterisektorin suurtekijöihin. Tuotannonjohtajaksi ja ohjaajaksi yhtiöön siirtyi SF:n riveistä Hannu Leminen, jonka ensimmäisenä Adams-ohjauksena syntyi valistuselokuvien linjaa jatkanut Tuhottu nuoruus (1947). Vuonna 1949 Adams ja Leminen iskivät kultasuoneen sotavuosien historiallisten romanssien menestysreseptiä hyödyntäneellä lauluelokuvalla Rosvo Roope. Se ja kilpailijayhtiöiden saman vuoden ensi-illat, Salmisen Orpopojan valssi (SF) ja Unhon Kanavan laidalla (Suomi-Filmi), näyttivät tietä 1950-luvun suositulle musiikillisen viihde-elokuvan lajille.

Kaiken kaikkiaan 1940-luku oli kaikista vaikeuksista huolimatta suomalaisen studioelokuvan muistetuinta kultakautta. 1930-luvun suosikkinäyttelijät kuten Ansa Ikonen, Helena Kara, Regina Linnanheimo ja Tauno Palo jatkoivat voittokulkuaan, ja kotimaisten tähtien joukkoon astuivat mm. Ritva Arvelo, Lasse Pöysti, Eeva-Kaarina Volanen, Emma Väänänen ja Leif Wager. Vuosikymmenen vaihtuessa studiot SF etunenässään polkaisivat elokuvien massatuotannon ennennäkemättömään vauhtiin. Edessä olivat studioelokuvan hullut vuodet. Puuhakkaissa tunnelmissa tuskin kukaan aavisti, kuinka kohtalokkaaksi kasvavien tuotantokustannusten ja laskevien yleisökäyrien yhdistelmä tulisi osoittautumaan.

1940-luku numeroina

Vuosina 1940-49 sai ensi-iltansa 177 kotimaista pitkää elokuvaa. Suomen Filmiteollisuus oli ajanut Suomi-Filmin tuotantolukujen ohi 1930-luvun lopulla, ja 1940-luvulla se kasvatti etumatkaansa edelleen: SF tuotti 78 elokuvaa Suomi-Filmin tuotantojen jäädessä 48 elokuvaan. Kolmannen suuremman tuotantoyhtiön Fenno-Filmin panos oli 17 elokuvaa, Puolustusvoimien tuottamana valmistui 5 dokumenttikoostetta, ja niin ikään 5 elokuvaa sai aikaan Teuvo Tulio vaihtuvin tuotantojärjestelyin. Adams Filmi Oy tuotti 4 elokuvaa ja Valo-Filmi Oy 3, muiden kaudella toimineiden yhtiöiden panos jäi yhteen tai korkeintaan kahteen tuotantoon.

Toivo Särkkä oli ottanut jo 1930-luvun lopulla paikkansa Suomen tuotteliaimpana ohjaajana. Särkkä ohjasi yli kymmenesosan kaikista 1940-luvun pitkistä elokuvista - kaikkiaan 24 elokuvaa kun mukaan lasketaan kolme yhteisohjausta. Seuraavaksi tuotteliaimmat olivat Suomi-Filmin pääohjaajat Ilmari Unho (19 elokuvaa) ja Valentin Vaala (16). Muut yli kymmenen elokuvaa ensi-iltaan saaneet olivat Orvo Saarikivi (15 omaa, 2 yhteisohjausta), Hannu Leminen (14) ja Edvin Laine (13).

1940-luvulta ei ole kattavasti tarkkoja katsojalukuja. Massayleisöjen aikakauden suurimpia menestyksiä olivat SF:n historialliset romanssit, joista Kulkurin valssi lienee Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955) jälkeen kaikkien aikojen toiseksi katsotuin kotimainen elokuva. Sen näki vuoden 1945 loppuun mennessä n. 1,2 miljoonaa katsojaa. Samaan linjaan kuuluneet Kaivopuiston kaunis Regina ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi olivat niin ikään huikeita yleisömenestyksiä. Muita poikkeuksellisen hyvin yleisönsä löytäneitä SF-tuotantoja olivat esimerkiksi Särkän ja Nortan Runon kuningas ja muuttolintu, Särkän Suotorpan tyttö (1940), Elstelän Aatamin puvussa - ja vähän Eevankin… (1940), Nortan Yövartija vain… (1940) sekä Lemisen Puck (1942) ja Valkoiset ruusut. Suomi-Filmin menestyksiä olivat esimerkiksi Orkon ohjaukset Kyökin puolella (1940) ja Ryhmy ja Romppainen, Unhon Kirkastettu sydän sekä Vaalan Varaventtiili, Dynamiittityttö ja Linnaisten vihreä kamari (1945). SF:n ja Suomi-Filmin tuotantojen ulkopuolelta kauden katsotuimpiin lukeutuvat esimerkiksi Lemisen Rosvo-Roope ja Tulion Unelma karjamajalla (1940).

Filmografiaan on 1940-luvulta päätynyt vain 8 dokumenttielokuvaa. Näytelmäelokuvista yli puolet, 69 elokuvaa, perustui alkuperäiskäsikirjoitukseen, mikä on huomattavasti suurempi osuus kuin kolmekymmenluvulla. Kirjallisuussovituksista 47 perustui proosateokseen ja 26 näytelmään. 1940-luvulta ei ole juuri nostettavissa yksittäisiä suosikkikirjailijoita. Tatu Pekkarisen teoksista syntyi 4 elokuvaa, ja kolmeen elokuvaan antoivat aiheen Hilja Valtosen, Armas J. Pullan ja Tuulikki Kallion (Kaarina Kaarna) teokset. Elokuvat Kulkurin valssi ja Rosvo Roope saivat inspiraationsa laulusta, ja Suomisen perhe -sarjan taustalla oli nimimerkki Tuttu Pariston (Seere Salminen ja Elsa Soini) kuunnelmasarja, joskin elokuvat sommiteltiin itsenäisten käsikirjoitusten pohjalta. Ajan ilmiöihin kuuluivat myös uudelleenfilmatisoinnit ruotsalaisista elokuvista, joita syntyi kuusi kappaletta. Ajan ammattikirjailijoista esimerkiksi Kersti Bergroth (Tet), Toivo Kauppinen (Topias) ja Mika Waltari toimivat myös elokuvakäsikirjoittajina.

Aiemmin Suomen filmikamari ry:n muodollisesti vapaaehtoisesti ylläpitämä joskin käytännössä pakollinen elokuvien ennakkotarkastus virallistui vuoden 1939 tasavallan suojelulain myötä, ja laki elokuvien ennakkotarkastuksesta säädettiin vuonna 1946. Tässä yhteydessä Valtion filmitarkastamo nimettiin Valtion elokuvatarkastamoksi ja siitä tehtiin valtion virasto. 1940-luvun kotimaisista elokuvista 57 (32 prosenttia) luokiteltiin ennakkotarkastuksessa lapsilta eli alle 16-vuotiailta kielletyiksi. Harvinaisia lievempiä ikärajoja säädettiin kolmelle ja leikkauksia tehtiin 16 elokuvaan. Karhu-Filmin tuottama sotilasfarssi Varuskunnan "pikku" morsian (1943) ehti olla viitisen kuukautta kokonaan kiellettynä, syynä sota-ajan oloissa kyseenalaiseksi koettu kohtaus, jossa upseeri joutui putkaan. Lyhennettynä elokuva sai lopulta esitysluvan.

Vuosikymmenen elokuvat >>

Asiasanat: 
elokuvat -- tuotanto, elokuvateollisuus, sota-aika, yhtiöt
Vuosikymmen: