Suomalaisen elokuvan pientuottajat 1920–1930-luvuilla

Outi Hupaniittu
Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus ovat tuttuja kaikille vähänkin vanhaan kotimaiseen elokuvaan perehtyneille, vaikka yhtiöt saattavatkin mennä keskenään sekaisin. Pienempiä yhtiöitä harva pystyy nimeltä mainitsemaan, mutta kun aletaan puhua niiden ohjaajista, etenkin Kalle Kaarna, Teuvo Tulio, Nyrki Tapiovaara muistuvat mieleen, kuuluvathan he arvostetuimpien suomalaisohjaajien joukkoon. Heidän mainettaan nostaa myös se, että merkittävä osa heidän elokuvistaan on kadonnut. Mukana on siis aimo annos mystiikkaa – kyse on kulttielokuvista, joita ei kukaan voi enää nähdä. Mutta millaista oli tehdä näitä pientuotantoja suuryhtiöistä itsenäisenä? Keitä olivat ohjaajat, millaisia ne monet yhtiöt, joissa he toimivat? Mikä oli Komedia-Filmi, entä mikä Sarastus, Aquila-Suomi tai Eloseppo?

Sisällys

Pientuotannot – Vaihtoehtoinen ja pahoin kadonnut kuva suomalaisesta elokuvasta

Pienet resurssit ja vielä pienemmän tulot

Lahyn-Filmi – Sivutoimesta tekniseksi edelläkävijäksi

Kurt Jäger – Laboratoriomies ja monien yhtiöiden perustaja

Kino-Recla, Aquila-Suomi ja Adamsin Filmitoimisto – 1920-luvun jälkipuolen pientuotantojen runsaus

Kalle Kaarna – Periksiantamaton ohjaaja ja kaatuvat yhtiöt

Vaalan ja Tugain Fennica – Nuorten poikien harrastus, josta tuli ammatti

Teuvo Tulio ja Kalle Kaarna – Jägerin ja Adamsin suojissa

Eloseppo – Erik Blomberg tuottajana ja Nyrki Tapiovaara ohjaajana

Ohjaajat Kaarna, Tulio ja Tapiovaara ja heidän tuottajansa Jäger, Adams ja Blomberg – 1930-luvun lopun pientuotantojen kärkijoukko

Suomalaiset pientuotannot – Vaikka oli vaikeaa, halua löytyi

Lähteet

Pientuotannot – Vaihtoehtoinen ja pahoin kadonnut kuva suomalaisesta elokuvasta

1920-luvun alusta yli vuosikymmenen ajan yksi yhtiö hallitsi suomalaista elokuvatuotantoa. Suomi-Filmi oli näinä vuosina vanhin ja suurin, melkoinen monoliitti, joka teki parhaansa määrittääkseen sen, millaista kotimaisen elokuvatuotannon tulee olla. 1930-luvun puolivälissä se sai rinnalleen Suomen Filmiteollisuuden (SF), josta parissa vuodessa tuli samanlainen möhkäle, joka halusi oikeuden kansallisen elokuvan määritelmiin. SF oli ainoa, joka pystyi haastamaan Suomi-Filmin elokuvatuotannossa taloudellisesti tai määrällisesti, joten näillä mittareilla nämä kaksi yhtiötä olivat kaukana muiden edellä.

Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus eivät kuitenkaan olleet filmituotannon koko kuva edes vahvimpina vuosinaan. Siellä täällä niiden ulkopuolella valmistui elokuvia, jotka antavat erilaisen kuvan suomalaisista filmeistä. Kuva on kuitenkin hyvin paljon repaleisempi kuin käsityksemme suuryhtiöiden tuotannosta.

Vuosina 1919–1939 Suomessa valmistui vajaa 130 kaupallisen elokuvateatterilevityksen saanutta näytelmäfilmiä.[1] Näistä Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden osuus oli noin 80 elokuvaa, lisäksi ensimmäisinä vuosina vanhat 1910-luvun suuryhtiöt tekivät muutaman filmin.[2] Jäljelle jää hiukan yli 40 elokuvaa, jotka valmistettiin pientuotantoina.

Kaikki Suomi-Filmin ja SF:n elokuvat ovat tallessa (ainakin osittain), mutta pikkuyhtiöiden tuotannoista on kadonnut yli puolet.[3] Näin ollen suuryhtiöiden käsitys kansallisesta elokuvasta on säilynyt, mutta vaihtoehtoisista tulkinnoista on nähtävissä vain sattumien rajaama otos. Suurin sattuma oli vuonna 1959 tapahtunut Adams-Filmin varaston tulipalo, jossa roihusi samalla kertaa savuna ilmaan iso joukko elokuvia.[4] Suurin piirtein yhtä suuren loven on nakertanut ajan hammas: kun pienten yhtiöiden taival jäi muutamaan vuoteen, ei ollut ketään huolehtimassa hankalasti säilytettävistä, paloherkistä filminauhoista. Ne jäivät vuokraamoiden varastoihin tai eksyivät mikä minnekin. Ainakin yhden elokuvan ainoa kopio hävitettiin säilytysongelmien takia ja sama kohtalo todennäköisesti kohtasi muitakin, loput yksinkertaisesti katosivat.

Käsityksemme pikkuyhtiöistä on paljon kapeampi kuin tietomme alan valtiaista. Muistelmatietoa on vähän ja paperiarkistot olemattomia. Kuitenkin pieniä vihjeitä yhdistelemällä voidaan luoda kuvaa siitä, millaista niiden toiminta oli.

Pienet resurssit ja vielä pienemmän tulot

Leimallista pienyhtiöille oli toiminnan jääminen muutamaan vuoteen ja elokuvaan. Taustalla oli taloudellinen kannattamattomuus: tuotantokustannusten kattaminen tuloilla oli äärimmäisen vaikeaa, joten useimmiten toiminta kaatui nopeasti varojen puutteeseen. Kannattavuusongelma ei rajoittunut ainoastaan pienyhtiöihin, vaan kiusasi myös Suomi-Filmiä koko 1920-luvun alkupuolen ajan.[5] Kuitenkin suomalainen elokuva kiinnosti yleisöä. Vaikuttaa siltä, että kotimaisen elokuvan katsojaluvut ovat aina olleet keskimäärin korkeammat kuin ulkomaisen, mutta suuret yleisöt eivät automaattisesti taanneet voittoja: kun lipputuloja oli jakamassa myös levitysyhtiö ja esittävä teatteri, ei tuottajalle jäävä osuus ollut kummoinen, etenkin jos sopimus oli epäedullinen – kyse oli myös neuvotteluissa pärjäämisestä.

Suomi-Filmi ratkaisi ongelman ostamalla levitys- ja esitysyhtiön vuonna 1926.[6] SF:n nousu osui 1930-luvun puoliväliin, jolloin elokuvien katsojamäärät olivat huimassa nousussa: tuolloin ensimmäistä kertaa Suomessa oli niin paljon elokuvateattereita ja niissä niin paljon katsojia, että kotimaan lipputulot alkoivat tuoda merkittäviä summia tuottajalle, mutta silloinkin vain osa filmeistä tuotti voittoa.[7] Läpi 1920–1930-lukujen suurimmat suosikit kattoivat kustannuksensa, mutta etenkin pienyhtiöiden kohdalla keskinkertainenkin tulos saattoi olla uhka, pienistä katsojaluvuista puhumattakaan.[8]

Myös laadun suhteen kilpaileminen suuryhtiöiden kanssa oli vaikeaa, koska pienyhtiöillä ei ollut vastaavia resursseja. Siinä missä suurilla oli filmistudio, kuvauskalusto, laboratorio, vakituinen henkilökunta ja runsaasti kokemusta, kilpailijoilla ei ollut juuri mitään. Alkuvaiheen kulut olivat suuret, kun laitteita ostettiin tai vuokrattiin ja laboratoriotöitä ostettiin ulkopuolelta. Kun toiminta päättyi yhteen tai pariin elokuvaan, ei tilanne ehtinyt juurikaan parantua. Kun tuotannossa oli vain yksi elokuva kerrallaan, koko talous oli sen varassa. Suuryhtiöllä oli usein pari – 1930-luvun lopulla useampiakin – työn alla, joten jos yksi menestyi huonommin tai sen valmistuminen lykkääntyi, paikattiin tilannetta toisella filmillä.

Pienyhtiöillä koko toiminta oli kiinni yhdessä elokuvassa, joka joutui kilpailemaan suuryhtiöiden tuotteiden kanssa: ensikertalaisten lainalaitteilla ja tilapäisstudiossa filmattu pienen budjetin filmi sai vastaansa maan kokeneimmat elokuvantekijät, parhaat laitteistot ja asianmukaisimmat tilat. Todennäköisyydet olivat näin ollen suuryhtiöiden puolella.[9] Pienyhtiöiden elokuvantekijöillä saattoi olla loistavia ideoita ja runsaasti tahtoa, mutta jo lähtökohtaisesti filmituotanto oli heille monin verroin vaikeampaa. Riskitkin olivat suuremmat: taloudellisille epäonnistumisille tai edes keskinkertaisille tuloksille ei ollut varaa, jos toiveissa oli toisen tai kolmannen elokuvan valmistuminen – ja harvoin kolmanteen filmiin päästiin.

Lyhytikäisistä yhtiöistä vain harva meni konkurssiin, joten toiminta osattiin lopettaa ajoissa. Taloudelliset ja käytännölliset vaikeudet eivät myöskään estäneet toimintaa. Oli innokkaita tekijöitä, jotka halusivat tehdä elokuvaa. Osa todennäköisesti haaveili työpaikasta suuryhtiössä ja näki pienyhtiön välivaiheena unelman saavuttamisessa, toiset eivät olisi missään nimessä luopuneet itsenäisyydestään. Hankaluuksista huolimatta elokuvia kuvattiin sitä mukaa kuin pystyttiin. Välillä tehtiin muita töitä, kerättiin pääomia, etsittiin rahoittajia, perustettiin uusia pikkuyhtiöitä ja päästiin jälleen filmaamaan.

Lahyn-Filmi – Sivutoimesta tekniseksi edelläkävijäksi

Elokuvatuotanto oli toisinaan sivutoimi varsinaisen liiketoiminnan rinnalla. Tällainen oli esimerkiksi turkulainen valokuvaamo Lahyn-Filmi, jonka perustivat teini-ikäiset Lennart Hamberg  ja Alvar Hamberg sekä Yrjö Nyberg vuonna 1919. Taloudellisesti tärkein toimiala oli valokuvalaboratorio, mutta yhtiöllä oli myös valokuvaamo sekä kuvaustarvikkeiden maahantuontia ja postimyyntiä muualle Suomeen.[10]

Muutamaa vuotta myöhemmin hankittiin elokuvakamera ja parin lyhytelokuvan jälkeen syntyi Kihlauskylpylä (1924), joka oli vuosikymmenen ensimmäinen pientuotanto, joka sai kaupallisen levityksen.[11] Teatterikierros jäi vaatimattomaksi, todennäköisesti siksi, että Lahyn levitti sitä itse. Kriitikot löysivät siitä huomautettavaa: kuvaaminen ei ollut kovin onnistunut, juonessa oli ongelmia, näyttelijät olivat ”liian eloisia” ja naamiointikin oli mennyt pieleen.[12] Elokuva on kadonnut pientä uimarannalla kuvattua pätkää lukuun ottamatta, joten emme voi arvioida kritiikkien osuvuutta, mutta ilmeistä on, että vaikeuksia riitti. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, olihan kyseessä ensikertalaisten elokuva ja vertailukohtana muut samoihin aikoihin valkokankailla pyörineet filmit. Katsojaluvut jäivät pieniksi, mutta mitä ilmeisimmin Lahynin saama osuus lipputuloista oli tavallista suurempi, sillä erillinen levitysyhtiö ei ollut ottamassa osuuttaan. Taloudellinen lopputulos oli kuitenkin vaatimaton ja filmaaminen jäi siltä erää – tähän vaikutti myös se, että Nyberg, joka kolmikosta oli eniten elokuvasta kiinnostunut, lähti suorittamaan asepalvelusta.

Elokuvasta Kihlauskylpylä (1924) on säilynyt vain pieni pätkä uimarantakohtauksesta.

Palattuaan armeijasta Nyberg innostui äänitekniikasta ja nousi vähitellen Suomen johtaviin äänielokuvan asiantuntijoihin. Toinen Lahynin pitkä elokuva olikin ensimmäinen suomalainen 100-prosenttinen äänifilmi, revyyelokuva Sano se suomeksi (1931), joka sai Kihlauskylpylää huomattavasti laajemman teatterikierroksen Suomi-Filmin levittämänä.[13] Tätä yhteyttä vasten ei ole yllättävää, että Lahyn äänitti Suomi-Filmin ensimmäisen osittaisen äänielokuvan Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1931)[14] – suuryhtiö osti palveluita pienyhtiöltä, joka oli teknisessä kehityksessä huomattavasti sitä edellä. Lahynin oma tuotanto ei jatkunut, sillä miesten tekniselle osaamiselle oli kysyntää suuremmissa yhtiöissä. Lennart Hamberg ja Yrjö Nyberg siirtyivät Ruotsiin ääniteknikoiksi vuonna 1931. Omasta laboratoriosta oli jo luovuttu, mutta Alvar Hambergin johdolla valmistui vielä muutamia lyhytfilmejä ja äänilaitteistoja teattereille. Tässä vaiheessa yhtiö myös muutti Turusta Helsinkiin, eli tuli lähemmäs alan suurtoimijoita, mutta toiminta loppui vuonna 1933. Seuraavana vuonna Yrjö Nyberg (vuodesta 1935 Norta) tuli johtamaan vastaperustetun Suomen Filmiteollisuuden äänityksiä. Lennart Hamberg jäi ruotsalaisyhtiöiden palvelukseen, mutta Alvar Hamberg löysi paikkansa suomalaiselta elokuva-alalta äänittäjänä, kuvaajana ja leikkaajana.[15]

Lahynin menestys näytelmäelokuvatuotannossa jäi vaatimattomaksi, mutta yhtiön tekninen merkitys äänielokuvan murroksessa oli merkittävä. Reilu kymmenen vuotta Lahyn-Filmissä toimi heille väylänä ja kouluna kohti myöhempiä vaiheita keskeisissä asemissa suuremmissa yhtiöissä.

Kurt Jäger – Laboratoriomies ja monien yhtiöiden perustaja

Lahynin tavoin keskeinen tekninen merkitys oli Kurt Jägerillä ja useilla pikkuyhtiöillään. Jägerin ura elokuva-alan yrittäjänä alkoi tammikuussa 1925, jolloin hän oli mukana perustamassa Filmikuvaamo-nimistä yhtiötä. Muutamaa kuukautta myöhemmin nimi muuttui Taide-Filmiksi, joka on näin jälkikäteen huomattavasti tutumpi.[16] Jäger oli muuttanut Saksasta vuonna 1921 Suomi-Filmin laboratorion johtajaksi ja päätynyt yhtiön ykköskuvaajaksi ja teknisen puolen johtohahmoksi.[17] Vuonna 1924 välit Suomi-Filmin toimitusjohtajan Erkki Karun kanssa olivat niin tulehtuneet, että vuodenvaihteessa Jäger jätti yhtiön. Taide-Filmissä hänellä oli sijoittajia apunaan, mutta hän oli toimitusjohtaja ja yhtiön keulakuva.

Taide-Filmi oli ensisijaisesti filmilaboratorio. Sen päätuote oli maahantuotujen filmien tekstittäminen vaihtamalla uudet tekstiplanssit alkuperäisten tilalle. Rinnalla tuotettiin runsaasti ajankohtaiselokuvaa. Taide-Filmi kertoi tavoitteekseen teknisen laadun kohottamisen, joka auttaisi laajentamaan näytelmäelokuvatuotantoa. Yhtään näytelmäelokuvaa ei valmistunut, mutta uutiselokuvia tehtiin sellaisella tahdilla – kaikkiaan niitä valmistui noin kuusikymmentä –, että Suomi-Filmikin alkoi herätellä kuihtunutta ei-fiktiivisten filmien tuotantoaan.[18] Yhtiö oli tiiviissä yhteistyössä elokuvaliikemies Gustaf Molinin kanssa, sillä nelisenkymmentä ajankohtaiselokuvista tehtiin hänen teatterilleen. Jägerillä oli siis tukenaan yksi vahvimmista miehistä suomalaisessa levitys- ja esitystoiminnassa.[19]

Toukokuussa 1926 Suomi-Filmi osti Taide-Filmin. Nähtävästi Suomi-Filmi halusi ostaa kilpailijan pois markkinoilta, mikä sopi Jägerille, sillä uusi yhtiö oli jo tekeillä. Vielä saman kuun aikana perustetussa Komedia-Filmissä Jägerin kumppaneina olivat Suomi-Filmistä lähteneet näyttelijä ja ohjaaja Teuvo Puro ja lavastaja Karl Fager. Kummatkin olivat Suomi-Filmin perustajajäseniä, joten vastakkainasettelu jatkui.[20]

Lähtökohdat näytelmäelokuvatuotantoon olivat paremmat kuin pikkuyhtiöillä yleensä: Komedia-Filmi oli Taide-Filmin tavoin filmilaboratorio, joka teki myös uutiskatsauksia, joten jälkituotantovaihe oli hallussa ja ainakin jonkinlaisia kameroita löytyi, vaikka studiota ei ollut. Osaamistakin riitti. Kurt Jäger oli maan johtavia asiantuntijoita elokuvan teknisellä puolella, Teuvo Purolla oli runsaasti kokemusta ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta teatterissa ja elokuvassa, samaan tapaan kuin Karl Fagerilla lavastamisesta. Ensimmäiseen filmiin Meren kasvojen edessä (1926) saatiin nuoria teatterinäyttelijöitä, joista naispääosaa esittäneellä Heidi Korhosella oli takanaan jo kolme elokuvaroolia. Tulos oli erinomainen: se oli esityskerroilla mitaten valmistumisvuotensa menestynein elokuva.[21]

Katkelma elokuvasta Meren kasvojen edessä (1926).

Komedia-Filmi oli vakava haaste Suomi-Filmille. Suuryhtiön entiset työntekijät olivat tehneet menestyselokuvan, mikä sai Erkki Karunkin reagoimaan. Teuvo Puro ja Karl Fager palasivat Suomi-Filmiin, nähtävästi kunnon korvausta vastaan. Suomi-Filmi käytti jälleen taloudellisia resurssejaan kontrolloidakseen kilpailua.

Viimeistään tässä vaiheessa Gustaf Molin asettui tukemaan Komedia-Filmia. Nähtävästi hän oli ollut mukana perustamisesta lähtien, mutta keväällä 1927 Molinista tuli välillisesti yhtiön suurin osakas.[22] Seuraava elokuva Elämän maantiellä (1927) tehtiin vaatimattomin voimin, mutta suurempi ongelma lieni sen ”kansainvälinen tyyli”, joka ei suomalaisyleisöä kiinnostanut. Kehnon menestyksen seurauksena Komedia-Filmi lopetti näytelmäelokuvatuotannon kannattamattomana, vaikka suunnitelmissa oli ollut kahden filmin kuvaaminen kesällä 1928.[23] Ensimmäisen elokuvan hyvä menestys ei kantanut pidemmälle, kun seuraava tuotti taloudellisia tappioita.

Yhtiö ei lopettanut toimintaansa, vaan keskittyi laboratoriotoimintoihin. Tekstitystyöt olivat tärkein toimiala, mutta kun mykkäelokuvan aikakausi alkoi käydä kohti loppuaan, Kurt Jäger kehitti äänittämistä ja äänielokuvan tekstittämistä. Jägerton kiilasikin nopeasti Lahynin ohi vuosien 1931–1932 tärkeimmäksi suomalaiseksi äänitysmenetelmäksi: sillä taltioitiin esimerkiksi kolmen elokuvan äänet Suomi-Filmille, mukana suursuosikki Tukkipojan morsian (1931). Vuoden 1932 alkupuolella Suomi-Filmi ostikin Komedia-Filmin osake-enemmistön äänilaitteiston takia.[24]

Jo kolmatta kertaa Suomi-Filmi hankki olennaisen osan Jägerin liiketoimintaa ja jälleen Jäger jatkoi eteenpäin. Hänellä oli muutamia vuosia aiemmin perustettu elokuvalaitteistoihin keskittynyt yhtiö. Nyt laajennettiin filmien maahantuontiin ja levitykseen ja perustetiin laboratorioyhtiö. Tästä eteenpäin Jägerin yhtiöt kantoivat toimitusjohtajansa nimeä, sillä kyseessä olivat Jägerin Filmitoimisto ja Jägerin Filmilaboratorio. Vuodesta 1933 Filmitoimisto tuotti veronalennuskuvia. Vuonna 1936 alkoi näytelmäelokuvatuotanto ja valmistui oma studio. Paria vuotta myöhemmin tuotanto eriytettiin kolmanteen yhtiöön, Jäger Filmiiin.[25] 1930-luvun lopulla suomalainen elokuvatuotanto oli nopeassa nousussa, mihin Jäger osallistui kuudella näytelmäelokuvalla. Hän ei itse ohjannut, mutta antoi mahdollisuuksia suuryhtiöiden ulkopuolisille tekijöille.

Kino-Recla, Aquila-Suomi ja Adamsin Filmitoimisto – 1920-luvun jälkipuolen pientuotantojen runsaus

Kun Kurt Jägerin Komedia-Filmi käynnisti näytelmäelokuvatuotantoa 1920-luvun jälkipuolella, samaa yritti usea muukin innokas. Vuosikymmenen alkupuolella Lahynin suppean levityksen saanut Kihlauskylpylä edusti yksin pientuotantoa, mutta vuosina 1926–1932 puolet elokuvista oli pientuottajien käsialaa. Suomi-Filmi ei kuitenkaan saanut mittaistaan haastajaa, sillä tuotanto jakaantui useisiin lyhytikäisiin yhtiöihin.[26] Tässä joukossa nousi esiin toisenlainen toimintamalli kuin se, joka oli ollut tekniikkaan panostaneilla Kurt Jägerillä ja Lahyn-Filmillä. Toiminta henkilöityi ohjaajiin, jotka tekivät filmin sinne ja toisen tänne sen mukaan, mistä milloinkin saatiin rahoitusta ja yhtiö tuotannon suojaksi.

Jo kuukautta ennen Komedia-Filmin menestynyttä esikoisfilmiä saatiin ensi-iltaan Kino-Reclan Kyllä kaikki selviää (1926), paria viikkoa myöhemmin Adamsin Filmitoimiston puolituntiseksi jäänyt Meren ja lemmen aallot (1926) ja seuraavan vuoden syksyllä Aquila-Suomen Ei auta itku markkinoilla (1927). Kaikissa kolmessa hankkeessa lähtökohdat olivat hyvin samanlaiset.

Kino-Reclaa johti Ragnar Hartwall, joka käsikirjoitti elokuvan. Meren ja lemmen aaltojen taustalla oli lehtimies Uuno Hirvonen (kirjailija Simo Penttilä), joka ylipuhui rahoittajaksi Abel Adamsin, joka omisti yhden maan suurimmista elokuvien levitys- ja esitysyhtiöistä. Adamsin merkitys korostui myös siinä, että ensimmäistä kertaa pikkuelokuvaa varten vuokrattiin Suomi-Filmiltä asianmukainen studio, joten puitteet olivat hyvät. Tampereella toimineen Aquilan johdossa oli taidemaalari Uuno Eskola, joka oli aiemmin ollut teatterilavastajana ja osakkaana elokuvateatterissa.[27] Turkulaisen Lahynin ohella siis myös Tampereella lähdettiin elokuvantekoon.

Kellään kärkihahmoista ei ollut aiempaa kokemusta elokuva-alalta ja kahden perustetun yhtiön resurssit olivat vähäiset. Kolmas, Adamsin tuella aloitettu hanke oli huomattavasti paremmassa asemassa. Ilman teknistä osaamista ei kuitenkaan toimittu, sillä kumpikin uusista yhtiöistä sai kuvaajaksi Oscar Lindelöfin, joka oli toiminut alalla 1910-luvun alusta ja jonka elokuvan tekniikkaan keskittynyt liike oli ollut melkein yhtä kauan keskeisiä toimijoita alalla. Uuno Hirvosen apuna olivat, Adamsin Filmitoimiston ohella, edellisenä vuonna perustetun mainosvalokuvaamo Aho & Soldanin johtohahmot Heikki Aho ja Björn Soldan, jotka ottivat ensiaskeliaan liikkuvan kuvan maailmassa.[28]

Tekijöiden kokemattomuus näkyi tuloksissa, mutta kaikki kolme elokuvaa ovat kadonneet, joten olemme aikalaistietojen varassa. Filmit saivat kriitikoilta vähintään ristiriitaisen vastaanoton ja niistä löydettiin jälleen monia alkuvaiheen ongelmia. Kino-Reclan ja Adamsin filmien esityskerrat jäivät vaatimattomiksi, joten ei ole yllättävää, ettei näytelmäelokuvatuotantoa jatkettu – Adams tosin teki jonkin verran lyhytelokuvaa, mutta yhtiön päätoimialaan ei tullut muutosta. Kino-Reclan johtohahmo Ragnar Hartwall sai uuden mahdollisuuden, sillä hän ohjasi Komedia-Filmin huonosti menestyneen Elämän maantiellä (1927), mikä päätti hänen elokuvauransa. Aquilan esikoisfilmi sen sijaan keräsi esityskertoja hyvin, ja yhtiö valmisti muutamien ei-fiktiivisten ohella vielä toisen fiktion Lumisten metsien mies (1928). Tällä kertaa esityksiä kertyi vähän ja yhtiön toiminta päättyi.[29]

Vaikka vuosien 1926–1927 pikkuyhtiöiden toiminta loppui nopeasti ja Adamsin Filmitoimisto pysyi levitys- ja esitysyhtiönä, eivät tulokset olleet pelkkiä pettymyksiä. Komedia-Filmin ja Aquila-Suomen esikoiset keräsivät kiitettävän määrän esityksiä ja ohittivat valtaosan Suomi-Filminkin tuotoksista. Pienimuotoisesti tuotetulla elokuvalla oli mahdollisuuksia, vaikka suuryhtiön haastaminen oli erittäin vaikeaa.

Kalle Kaarna – Periksiantamaton ohjaaja ja kaatuvat yhtiöt

Vuosien 1926–1927 filmihankkeista ponnisti 1920–1930-lukujen itsenäisistä ohjaajista kaikkein sinnikkäin, Kalle Kaarna, joka oli mukana neljässätoista pitkässä elokuvassa neljässä eri yhtiössä. Ensimmäinen oli Aquila-Suomen esikoinen, jossa taidemaalari Kaarna näytteli, lavasti ja leikkasi. Muut 12 näytelmäelokuvaa ja yhden dokumenttielokuvan hän ohjasi – ja monet myös käsikirjoitti, leikkasi ja lavasti. Kalle Kaarnan tuotanto tunnetaan huonosti, sillä hänen näytelmäelokuvistaan on säilynyt kokonaisuudessaan vain kuusi.

Kaarna irtaantui Aquilasta ensimmäisen elokuva jälkeen, nähtävästi koska halusi paremman aseman. Aquila-Suomi oli Uuno Eskolan yksityisomaisuutta ja koska se ei ollut osakeyhtiö, ei sitä ollut perustettukaan kumppanuuden pohjalle. Kaarna halusi ohjata, joten hän perusti Filmi Oy Kotkan. Rahoittajaksi ja (lähes) äänettömäksi yhtiömieheksi saatiin tehtailija Adolf Mäntylä.[30] Kotka, joka oli kopioinut nimensä Eskolan yhtiöltä (kotka on latinaksi aquila), henkilöityi yksinomaan Kaarnaan.

Filmi Oy Kotkan ensimmäinen filmi oli sisällissotaelokuva Miekan terällä (1928), jonka kuvasi Oscar Lindelöf ja jota Abel Adams rahoitti avokätisesti. Omien tuotantojen sijaan liikemies Adams tuki pieniä yhtiöitä, joten kiinnostus tuotantoihin jatkui. Elokuva on tuhoutunut, mutta se sai pääosin myönteiset kritiikit ja keräsi vuoden ensi-illoista parhaimmat esitysluvut,[31] joten se oli ilmeinen menestys.

Seuraavana vuonna Kaarna ohjasi kaksi elokuvaa, Työn sankarilaulun (1929) ja Juhla meren rannalla (1929), joiden ohella valmistui pari ei-fiktiivistä filmiä. Abel Adamsin tuki oli keskeinen tekijä, mikä lopulta päättyi filmien tuhoksi, sillä kaikki kolme Kotkan näytelmäelokuvaa tuhoutuivat Adamsin tulipalossa vuonna 1959. Kummatkin vuoden 1929 filmit olivat kritiikkien perusteella onnistuneet ja etenkin ensimmäinen keräsi hyvin esityksiä. Jälkimmäinen jäi valmistumisvuotensa keskivaiheille. Kuitenkin yhtiön toiminta loppui taloudellisiin ongelmiin, mitä pahensi se, että tehtailija Adolf Mäntylä vetäytyi osakkuudestaan.[32] Toimintaa ei voitu jatkaa etenkään kun kolmas elokuva menestyi vain keskinkertaisesti.

Kalle Kaarna keräsi reilun vuoden verran uutta rahoittajajoukkoa. Keväällä 1931 rekisteröitiin Sarastus, jossa oli yhden päärahoittajan sijaan kahdeksan sijoittajaa, joukossa Kaarna itse ja Carl von Haartman, joka oli juuri ohjannut Suomi-Filmille kaksi elokuvaa.[33] Samaan aikaan rekisteröinnin kanssa saatiin jo esityksiin Jääkärin morsian (1931). Seuraava filmi Erämaan turvissa (1931) – jota varten jälleen vuokrattiin Suomi-Filmin studio – valmistui syksyllä ja tammikuussa kolmas, Kuisma ja Helinä (1932) pääsi teattereihin.[34]

Elokuvista ensimmäinen ja viimeinen ovat säilyneet kokonaisuudessaan (keskimmäinen vain osittain), mikä on onnekas sattuma, sillä ne ovat Kaarnan menestyneimmät elokuvat. Kummankin elokuvan, Jääkärin morsiamen ja Kuisman ja Helinän valmistaminen sijoittui äänielokuvan murrosvuoteen 1931. Ensimmäiseen sai musiikin ja lauluja Jägerton-menetelmällä, toinen oli Lahyn-äänitetty.[35] Suomen kieli yhdistettynä tunnettuihin tarinoihin ja onnistuneeseen toteutukseen sai ihmiset parveilemaan lippuluukuilla. Kaarna oli menestyksensä huipulla, vaikka suhtautui varauksella tuloksiin: "Tulos olisi voinut olla parempikin, jos vain olisi ollut rahaa ja aikaa enemmän kuin oli".[36]

Jääkärin morsian rikkoi kaikki siihenastiset suomalaisen elokuvan esityskertaennätykset ja Kuisma ja Helinä kiri vielä vähän pidemmälle – ennätystä se ei kuitenkaan rikkonut, sillä niiden välissä ensi-iltaan tullut Suomi-Filmin Tukkipojan morsian (1931) oli osoittautunut vieläkin menestyneemmäksi. Kuitenkin, Kuisma ja Helinä oli valmistumisvuotensa menestynein elokuva esitysmäärillä mitaten. Tämä ei ollut yksinään suuri saavutus, sillä ensi-iltoja oli vain kaksi, joista toinen Suomi-Filmin Olenko minä tullut haaremiin keräsi todella huonosti esityksiä. Sen ohittamisen sijaan suurempi saavutus oli Kuisman ja Helinän ottama kakkospaikka kaikkien aikojen menestyneimpien listalla, mitä se sai pitää sitä hallussaan parin vuoden ajan.[37] Tästä huolimatta Sarastuksen toiminta päättyi Kuisman ja Helinän ensi-illan tienoilla talousvaikeuksiin, eikä suunnitelma Seitsemän veljestä -elokuvasta toteutunut.

Yhtiön kaatoi elokuvista keskimmäinen, joka ei ollut Kaarnan hanke, vaan kansainvälinen yhteistyöelokuva, johon Sarastus oli lähtenyt rahoittajaksi. Sen taustalla oli baltiansaksalainen seikkailija, paroni Friedrich von Maydel, joka oli ohjannut Saksassa muutamia elokuvia. Vuonna 1931 hän lähti Sarastukseen osakkaaksi ja lupasi hankkia Jääkärin morsiamelle laajan ulkomaanlevityksen, jos yhtiö rahoittaisi hänen filmihankkeensa. Ulkomaanesityksiä ei koskaan tullut ja Maydelin ja Kaarnan yhdessä ohjaama Erämaan turvissa osoittautui täydelliseksi flopiksi.[38]

Elokuvaa suunniteltiin ensisijaisesti Saksan markkinoille, joten äänitys tehtiin saksaksi ja ruotsiksi. Nähtävästi sama ajatus oli taustalla myös Kuisman ja Helinän kohdalla, sillä siihenkin tehtiin saksan- ja ruotsinkieliset versiot, joita ei nähtävästi koskaan kaupallisesti esitetty.[39] Vaikka kritiikit löysivät kehuttavaa Erämaan turvissa -elokuvan kuvauksesta, se tuskin olisi suomenkielisenäkään kotimaista yleisöä miellyttänyt, sillä ruotsinkielistä versiota esitettiin vain parissa kaupungissa ja niissäkin lyhyen aikaa. Tuotantobudjetti oli yli miljoona markkaa, mutta Suomessa kertyi lipputuloja vain 20 000 markkaa. Ulkomaisista esityksistä ei ole tietoa, mutta jos niitä oli, ei lipputuloja Sarastukseen asti vaikuta tulleen. [40] Luottamus Saksassa uraa tehneeseen seikkailijaan koitui Sarastuksen ja Kaarnan vahvimman tuotantokauden tuhoksi. Jälleen Kaarna sai odottaa muutaman vuoden ennen kuin pääsi jatkamaan.

Vaalan ja Tugain Fennica – Nuorten poikien harrastus, josta tuli ammatti

Kalle Kaarnan kaltaista sinnikkyyttä ja rikkonaisuutta löytyy myös Valentin Vaalan ja Theodor Tugain vaiheista. Siinä missä Kaarna aloitti toisen miehen alaisuudessa, lähtivät vielä teini-ikäiset Tugai ja Vaala itsenäisesti filmaaman kesällä 1928, jolloin Kaarnakin ohjasi ensimmäistä omaansa. Kaksikon mesenaatti oli maahantuontiliikkeen johtaja Armas Willamo, joka tarjosi osittaista rahoitusta ja agentuuriliikkeensä Fennican tuotantoyhtiöksi. Loput rahoista kerättiin markka sieltä, toinen täältä, apuun pyydettiin ystävät, tutut ja tuntemattomat, kuvauksia järjestettiin missä milloinkin ja valmista tuli sitä mukaa kuin pystyttiin. Kyse oli tekemisen halusta ja harrastuksesta. [41]

Ensimmäinen, sittemmin oletettavasti hävitetty Mustat silmät (1929) sai vain vähän esityksiä, eikä miellyttänyt tekijöitäkään. Kesällä 1929 kuvattiin jo toinen mustalaisleiriin sijoittuva rakkaustarina. Mustalaishurmaaja (1929) sai Suomi-Filmin levittäjäkseen ja jonkin verran enemmän esityksiä, mutta varsinainen yleisömenestys oli vielä kaukana. Samoin kävi kolmannelle elokuvalle Laveata tietä (1931), jossa edellisten tapaan Tugai näytteli pääosan ja Vaala ohjasi. Varoja oli kuitenkin jonkin verran enemmän kuin aiemmin, sillä tilapäistilojen sijaan vuokrattiin Suomi-Filmin studio. Vasta neljäs, Sininen varjo (1933) keräsi mukavasti esityksiä, mutta ennätyksiä ei sekään kolkutellut.[42] Mustat silmät -elokuvasta on jäänyt talteen vain parin minuutin katkelma, samoin Sininen varjo on olemassa vain osittain. Sen sijaan elokuvista toinen ja kolmas ovat säilyneet kokonaisuudessaan. Yhdessä ne kertovat kaksikon tyylistä: melodraamaa ja seikkailua riitti, mutta toisaalta filmit vaikuttavat edelleenkin yllättävän tuoreilta niiden iästä ja vaatimattomista resursseista huolimatta.

Katkelma elokuvasta Sininen varjo (1933). Elokuvasta on tallella vain lyhyitä pätkiä.

Esityskertamäärien perusteella Vaalan ja Tugain elokuvien lipputulot olivat vähäiset, joten filmejä tehtiin pääosin ulkopuolisella rahoituksella ja nollabudjetilla. Tämä selittää myös hidasta valmistumistahtia – kaksikolla ei ollut varaa olla täysipäiväisiä elokuvantekijöitä, eikä heillä olisi ollut varaa filmata tiiviimmässä tahdissa. Fennica ei joutunut rahavaikeuksiin, vaikka tulot olivat pienet, sillä agentuurin talous pidettiin erossa filmien taloudesta. Jonkin verran rahaa myös liikkui, sillä muistelmatietojen mukaan Willamo sai sijoituksensa takaisin neljästä ensimmäisestä filmistä.[43] Kyseessä ei kuitenkaan ollut elokuvayhtiö, vaan muuhun keskittynyt yhtiö, joka tarjosi suojan kaksikon filmaustoiminnalle sekä pientä taloudellista apua.

Viidennessä Fennica-filmissä Helsingin kuuluisin liikemies (1934) toimintamalli muuttui, sillä Tugai ei ollut enää mukana. Varsinaisesta välirikosta tuskin oli kyse, sillä Tugai jatkoi nähtävästi ainakin jossain määrin taustahahmona, mutta ilmeisesti kaksikon välit etääntyivät samoihin aikoihin kun tiivis yhteistyö päättyi. Taustalla oli se, että Tugai halusi ohjata, eikä se onnistunut Fennicassa.

Myös taloudellinen asetelma muuttui viidennen elokuvan kohdalla.[44] Nähtävästi Armas Willamo uskoi Vaalan elokuvien nousujohteiseen kehitykseen ja taloudellisiin mahdollisuuksiin, sillä vaikuttaa, että elokuva sai aiempia enemmän rahoitusta agentuuriliikkeestä. Elokuvasta Helsingin kuuluisin liikemies tuli menestys, sillä se sai esityksiä suurin piirtein saman verran kuin Kaarnan kaksi menestyneintä.[45] Jälleen kerran kuitenkin kävi niin, ettei yleisömenestys tuonut taloudellisia voittoja tuotantoyhtiöön, sillä Fennica oli keväällä 1934 vararikon partaalla.

Kuudennen elokuvan, Kun isä tahtoo (1935), ensi-iltaa oli suunniteltu jo vapuksi 1934, mutta kuvaustoiminta pysähtyi vaikeuksiin. Koko kuvauskalusto siirtyi Bio-Kuvan ja Kinoston haltuun, sillä levitysyhtiöt olivat antaneet osarahoitusta hankkeeseen.[46] Epäselvän tilanteen keskellä Vaala työskenteli Aho & Soldanin lyhytfilmiosastolla ja kävi Suomi-Filmissä leikkaamassa Siltalan pehtooria (1934), joka rikkoi suosiollaan kaikki siihenastiset esityskertaennätykset.[47] Vasta sen jälkeen Vaala pääsi viimeistelemään elokuvansa, jonka lopulliseksi tuotantoyhtiöksi tuli Bio-Kuva.

Kummatkin Vaalan ilman Tugaita tekemät pikkuelokuvat ovat tallessa, joten niiden kautta voidaan seurata hänen kehitystään. Juuri näinä vuosina hän keräsi merkittäviä kannuksia, joten ei ole ihme, että hänet kiinnitettiin toukokuussa 1935 Suomi-Filmin toiseksi ohjaajaksi. Kun isä tahtoo -ensi-iltaan oli tuolloin aikaa vielä nelisen kuukautta. Pientuotantoura vei Vaalan suuryhtiöön ja auttoi nostamaan yhdeksi mustavalkokauden keskeisimmistä ohjaajista – kaikki muut elokuvansa Vaala ohjasikin Suomi-Filmin suojissa.

Teuvo Tulio ja Kalle Kaarna – Jägerin ja Adamsin suojissa

Theodor Tugain ura oli Valentin Vaalan verrattuna erilainen – enemmän se muistutti Kalle Kaarnan vaiheita. Sarastuksen kaaduttua vuonna 1932 Kaarna jäi sivuun pariksi vuodeksi. Enää hän ei perustanut uusia yhtiöitä, todennäköisesti koska sijoittajia ei löytynyt. Vuonna 1934 Kurt Jäger tarvitsi ohjaajan dokumenttielokuvalleen Kalevalan mailla (1935), joten hän palkkasi Kaarnan yhden filmin ajaksi.

Seuraavana vuonna Kaarna pääsi käsiksi näytelmäelokuvaan, kun Vaalan viimeisen elokuvan haltuunsa ottanut Bio-Kuva perusti aputoiminimekseen Elokuvatuotanto Oy:n ja palkkasi Kaarnan ohjaajaksi.[48] Samoin Tugai sai odottaa kolmisen vuotta tilaisuuttaan, minä aikana hän muun muassa esiintyi tanskalaisohjaajan Lappi-aiheisessa elokuvassa Sortuneita (1935) ja muistelmiensa mukaan kuittasi suomalaisiin oloihin nähden ruhtinaallisen palkkion.[49] Seuraavana vuonna Abel Adams ryhtyi tuottamaan Tugain ensimmäistä omaa ohjausta – samalla taiteilijanimi muuttui Teuvo Tulioksi. Viimeistään kymmenen vuotta aikaisemmin syntynyt kiinnostus suomalaiseen elokuvatuotantoon alkoi saada vakiintuneempia muotoja: aiemmin Adams oli tuottanut yhden ja tukenut muutamia elokuvia, mutta yhteistyössä Tulion kanssa Adams alkoi pystyttää vakituista elokuvatuotantoa.

Kaarnan komedia Tee työ ja opi pelaamaan (1936) ja Tulion draama Taistelu Heikkilän talosta (1936) valmistuivat juuri siinä vaiheessa, jolloin suomalainen elokuvatuotanto koki vahvinta kasvuaan. Suomi-Filmi oli saanut kilpailijakseen Suomen Filmiteollisuuden, joka kovaa vauhtia kiri kiinni vanhemman yhtiön etumatkaa. Yleisö oli innoissaan kotimaisista filmeistä ja elokuvissakäyntien määrä oli vahvassa kasvussa – Jääkärin morsiamen ja Kuisman ja Helinän muutaman vuoden takaiset huippuluvut olivat enää hieman elokuvaesitysten keskiarvon yläpuolella.[50] Kasvun keskellä pätevistä tekijöistä oli huutava pula. Ei ollut kuvaajia, äänittäjiä tai ohjaajia, joten ammattilaisia houkuteltiin ulkomailta – esimerkiksi Ruotsissa muutaman vuoden asunut Alvar Hamberg palasi äänittämään Kaarnan komediaa, samoin elokuvan kuvaaja oli Ruotsista, missä se myös leikattiin – ja uusia ihmisiä otettiin alalle. Tähän saumaan kokenut Kaarna ja ensikertalainen Tulio saivat mahdollisuutensa.

Tulokset eivät olleet kehuttavia, sillä esitysmäärät olivat vuoden ensi-illoista toiseksi ja kolmanneksi huonoimmat.[51] Elokuvatuotanto Oy:n toiminta päättyi siltä erää, mutta Abel Adams jatkoi eteenpäin. Hänen panostuksensa eivät olleet vähäisiä, sillä yhtiölle hankittiin studio Katajanokalta,[52] joten puitteet kuvaamiselle paranivat. Kaarnankaan työhön ei tällä kertaa tullut katkosta, sillä hän pääsi Jägerin Filmitoimistoon jatkamaan.

Jäger oli aloittanut vuonna 1936 Adamsin tavoin näytelmäelokuvien valmistamisen alan yleisen nousun innoittamana. Ensimmäiseksi ohjaajaksi tuli Jussi Snellman ja käsikirjoittajaksi Teuvo Puro – kummatkin ensisijaisesti Kansallisteatterin näyttelijöitä, joilla tosin oli runsaasti kokemusta elokuvasta. Kuitenkin ohjaajaksi tuli se, joka oli tähän asti vain näytellyt. Seuraavankin filmin ohjasi ensikertalainen, säveltäjä Tapio Ilomäki, joka tosin oli ollut tekemässä elokuvamusiikkeja aiemmin.

Kumpikin elokuva oli floppi, sillä Seikkailu jalkamatkalla (1936) ja Mies Marseillesta (1937) keräsivät ensi-iltavuosiensa pienimmät esitysmäärät – ensimmäinen siis alitti Kaarnan ja Tulion vuoden 1936 filmit.[53] Tämä ei kuitenkaan kohtuuttomasti rasittanut Jägerin Filmitoimiston taloutta, sillä Jäger möi esitysoikeuksia jo tuotantovaiheessa.[54] Näin ollen esityskertoja ja tuloja saatiin, vaikka filmi ei olisikaan miellyttänyt yleisöä. Samoin Jägerin muut toimialat, laboratorio ja levitys vakiinnuttivat taloutta siinä määrin, että vuoden 1937 alussa käyttöön saatiin oma varta vasten rakennettu elokuvastudio Haagasta.[55] Toimintamalli ei kuitenkaan ollut pidemmän päälle toimiva, joten ei ole ihme, että Jäger palkkasi Kalle Kaarnan.

Kalle Kaarna ohjasi Jägerille neljä elokuvaa ja Teuvo Tulio teki Adamsille kolme. Kaarnan filmeistä Ulkosaarelaiset (1938) ja Tulion kaikki Adams-filmit Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) ja Kiusaus (1938) ovat tuhoutuneet.[56] Tulion elokuvat ovat mielenkiintoisimpien kadonneiden suomalaiselokuvien joukossa, mutta niistä vain keskimmäinen keräsi kunnolla esityksiä. Sekin jäi vuoden keskitason tuntumaan, joten yleisöä ne eivät tavoittaneet siinä määrin kuin voisi odottaa. Kaarnan menestys ei ollut juuri parempi. Kadonnut Ulkosaarelaiset jäi pieneen esityskierrokseen. Tukkijoella (1937), Elinan surma (1938) ja Isoviha (1939) kiersivät jonkin verran enemmän, mutta vain ensimmäinen nousi keskitasolle, kaksi muuta jäivät vähän sen alle.[57] Nuorena nukkuneesta tehtiin ruotsinkielinen versio, joka saatiin myytyä Ruotsiin, joten sille kertyi katsojia myös naapurimaasta.[58] Ulkomaantulot olivat kuitenkin hyvin vähäisiä elokuvan kannattavuuden kannalta, joten kotimaan tulokset määrittivät taloudellisen tuloksen. On kuitenkin huomioitava, että elokuvien esitysmäärät ja sitä kautta niiden tulot olivat huomattavasti suuremmat kuin viisi tai kymmenen vuotta aiemmin, joten keskimääräiset tulokset eivät olleet niin suuria taloudellisia uhkia kuin aikaisemmin.

Isoviha päätti Kalle Kaarnan uran näytelmäelokuvien ohjaajana. Vähintään osatekijänä oli se, että 1930-luvun lopun kansallispaatoksella kuorrutetut filmit olivat tyyliltään huomattavasti kankeampia kuin aikaisemmat, paremmin menestyneet elokuvat. Mahdollisesti Kaarna enää ei kehittänyt tyyliään äänielokuvan aikana, sillä hänen suurimmat menestyksensä osuivat juuri äänielokuvan murroskohtaan 1930-luvun alkuun.

Teuvo Tulion ura Adams-Filmillä päättyi vuonna 1938, kun johtaja Adams kuoli ja yhtiö luopui näytelmäelokuvatuotannosta. Samalla päättyi kolmen filmin verran jatkunut yhteystyö kuvaaja Erik Blombergin kanssa. Tästä eteenpäin Tulio tuotti itse elokuvansa. Vuosikymmenen aikana valmistui kaksi filmiä, jotka ovat säilyneet. Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) oli selvästi menestyneempi kuin aiemmat ja se myytiin myös Ruotsiin. Se otti ensi-iltavuotensa kärkipaikan esityskerroilla mitaten, eli ohitti Suomi-Filmin ja SF:n vuoden 1938 suurimmat suosikit Jääkärin morsiamen ja Rykmentin murheenkryynin.[59]

Nähtävästi Tulipunakukan tuotoilla Tulio perusti Tarmo-Filmin. Yksin hän ei kuitenkaan voinut hanketta rahoittaa, vaan sijoittajaksi lähti tuntemattomaksi jäävä Eric Palmroos. Yhtiö tuotti Vihtori ja Klaaran (1939), jonka esityskerrat nousivat vuoden keskitasolle eli yleisömenestystä tuli ihan kohtalaisesti, mutta alle puoleen Tulipunakukan huippuluvuista. Samoin ennen sotaa ehdittiin pääosin saada valmiiksi Unelma karjamajalla (1940), jonka ensi-ilta oli vasta seuraavana syksynä.[60] Jatkosota keskeytti kolmannen elokuvan valmistamisen ja yhtiö päätti toimintansa – seuraavia elokuviaan varten Tulio perusti uuden yhtiön.

Eloseppo – Erik Blomberg tuottajana ja Nyrki Tapiovaara ohjaajana

Adams-vaiheen jälkeen Erik Blomberg lähti omille teilleen ja hänestä tuli 1930-luvun viimeisten vuosien keskeisimpiä vaikuttajia pientuotannoissa. Vuosikymmenen alkupuolella parikymppinen Blomberg oli päässyt Suomi-Filmin laboratorioon harjoittelijaksi. Vuoden verran hän oli opissa ulkomailla ja tuli sieltä kutsutuksi Suomi-Filmin VMV 6:n (1936) pääkuvaajaksi. Filmi toi Blombergille vakituisen paikan suuryhtiöstä, mutta pian Tulio onnistui houkuttelemaan hänet kuvaajakseen ensimmäiseen ohjaukseensa, mikä puolestaan johti potkuihin Suomi-Filmistä. Kolmen elokuvan jälkeen Adams-Filmin tuotanto päättyi ja Blomberg vuokrasi filmistudion, sillä hänellä oli uusi työ suunnitteilla. Alun perin Blombergin oli tarkoitus ohjata, mutta lopulta tehtävään tuli Nyrki Tapiovaara ja Blombergista tuli kuvaaja ja tuottaja.[61]

Nyrki Tapiovaara ei ollut uusi tulokas elokuvapiireissä. Hän oli muutaman vuoden ajan kirjoittanut aktiivisesti elokuvasta ja toiminut myös Työväen näyttämöllä ohjaajana. Vuonna 1933 Valentin Vaala tarjosi hänelle sankariroolia elokuvassa Kun isä tahtoo, mutta koekuvaus paljasti, ettei Tapiovaaran paikka ollut kameran edessä. Kameran taa päätyminen taas ei näyttänyt todennäköiseltä, etenkin kun vuonna 1935 Tapiovaaran kritiikit suututtivat Suomi-Filmin johtajan Risto Orkon, jonka painostuksesta Tapiovaaran Yleisradiolle tekemät elokuvakatsaukset lopetettiin. Samalla poleemisuudella hän onnistui myös ärsyttämään Aho & Soldan -yhtiön johtohahmoja. Seuraavana vuonna Heikki Aho ja Björn Soldan kuitenkin päätyivät tarjoamaan ohjaajan paikkaa Tapiovaaralle yhtiön ensimmäiseen näytelmäelokuvaan – tosin hän ei ollut ensimmäinen vaihtoehto Juhan (1937) ohjaajaksi, sillä Valentin Vaala oli kieltäytynyt vedoten pestiinsä Suomi-Filmissä.[62]

Juha sai levityksensä Abel Adamsin kautta. Sen menestys ei ollut kovin kummoinen,[63] eikä uran jatko ollut selvä. Vuoden verran Tapiovaara matkusteli ulkomailla ja jatkoi teatteriohjauksia ja elokuvakirjoituksia, kunnes tutustuminen Erik Blombergiin johti yhteistyöhön ja Varastetun kuoleman (1938) ohjaajaksi. Ensimmäisen filmin Blomberg tuotti ilman rekisteröidyn yhtiön tukea, mutta seuraavan vuonna hän sai rahoittajaksi varatuomari Bo Thermanin ja pisti pystyyn Elosepon. Jo perustamisvaiheessa Tapiovaara kiinnitettiin vakituiseksi ohjaajaksi,[64] joten Blombergin usko häneen oli vahva.

Vuonna 1939 Eloseppo valmisti kolme näytelmäelokuvaa. Kaksi Vihtoria, Herrat ovat herkkäuskoisia ja Herra Lahtinen lähtee lipettiin olivat Varastettuun kuolemaan verrattuna kevyitä, nopeasti tehtyjä komedioita, sillä taustalla olivat taloudelliset paineet: studio Katajanokalla oli pidettävä käytössä ja tuloja oli saatava.[65] Tapiovaara ohjasi ensimmäisen ja kolmannen, mutta keskimmäiseen otettiin ensikertalainen, vasemmistoälykkö Helmer Adler, jonka elokuvaura jäi yhteen ohjaukseen.

Elosepon filmit eivät saaneet suuria esitysmääriä, sillä ainoastaan Tapiovaaroista ensimmäinen nousi vuoden keskitasolle. Levittäjänä oli jälleen Adams, mutta esitysten saaminen pientuotannolle ei ollut helppoa. Sekä vuonna 1938 että 1939 tuli ensi-iltaan 20 suomalaista näytelmäelokuvaa. Teattereita oli enemmän kuin koskaan ja katsojamäärät nopeassa nousussa, mutta tuotannon nopea kasvu muutamasta ensi-illasta kahteenkymmeneen johti tilanteeseen, jossa kotimaisten keskinäinen kilpailu oli kovaa.[66]

Pahin ruuhka osui elo-syyskuuhun 1939, jolloin saatiin uusi ensi-ilta kerran viikossa. Herra Lahtinen lähtee lipettiin tuli esityksiin syyskuussa, vain muutamaa viikkoa ennen ylimääräisten kertausharjoitusten alkua, joten sen mahdollisuudet eivät olleet kummoiset ja tulokset todella huonot. Elosepon toimintamalli kuitenkin osoittautui sinänsä toimivaksi, sillä komedioiden ohella Tapiovaara oli ehtinyt aloittaa viidennen filminsä, kunnianhimoisen Miehen tien kuvaukset.

Herra Lahtisen tuomat tappiot ja sodan syttyminen ajoivat Elosepon vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Yhtiö kitkutteli yli välirauhan ajan, mutta sen toiminta päättyi jatkosodan alkuaikoina. Vuonna 1940 valmistui vielä kaksi elokuvaa, toisena niistä Miehen tie, jonka ohjasi loppuun Hugo Hytönen, sillä Tapiovaara oli kaatunut talvisodan loppupuolella.[67]

1930-luvun lopulla oli myös muita, jotka halusivat osansa kotimaisesta elokuvasta. Samoina vuosina ohjasi seitsemän miestä, joille ensimmäinen filmi jäi ainoaksi. Jo mainittujen Jussi Snellmanin, Tapio Ilomäen ja Herman Adlerin ohella filmausta kokeilivat näyttelijä ja oopperaohjaaja Paavo Kostioja (Laivan kannella, Filmituotanto 1938), tuntemattomaksi jäävä Toivo Syrjälä ja kuvaaja Eino Itänen (Markus setä kertoo…, Karhu-Filmi 1938), säveltäjä Toivo Palomurto (Karmankolon kuningas, Suomen Kuvatuote 1938) ja filmikriitikko Roland af Hällström (Paimen, piika ja emäntä, Väinän Filmi 1938).

Af Hällströmin filmi oli näistä menestynein, mutta jäi kuitenkin reilusti alle keskitason esityskertojen määrässä. Sen tuottaja oli Väinö Mäkelä, tamperelainen elokuvien esittämiseen keskittynyt liikemies, joka oli kovaa vauhtia nousemassa Abel Adamsin veroiseksi hahmoksi valtakunnallisessa elokuvaliiketoiminnassa. Väinän Filmin perustaminen oli samanlainen pyrkimys kuin Adamsin filmituotannot, mutta tällä kertaa yritykseen lähdettiin pääkaupungin ulkopuolella. Aikaisemman tamperelaisyhtiön Aquilan tavoin toiminta keskeytyi alkuunsa. Suunnitelma kevääksi 1939 ensi-iltaan aiotusta Hallin Jannesta ei toteutunut ja Väinän Filmistä tuli ensisijaisesti levitysyhtiö, mutta sekin vasta sotavuosien hiljaiselon jälkeen.[68]

Vuosien 1938–1939 ensikertalaiset eivät olleet suomalaiselle elokuvatuotannolle merkittäviä. Filmit keräsivät vähän esityksiä ja ohjaajien ura loppui yhteen kertaan. Ainoa poikkeus oli af Hällström, joka teki merkittävän uran ohjaajana. Vuonna 1939 hän teki uuden version ruotsalaisesta vuoden 1926 mykkäfilmistä Vänrikki Stoolin tarinat. Kurt Jäger hankki elokuvan oikeudet ja af Hällström vastasi uudistuksesta: filmi leikattiin noin tuntia lyhemmäksi ja siihen liitettiin Teuvo Puron lausumat runot ja Tapio Ilomäen sovittama musiikki. Lopputulos ei juurikaan kiinnostanut, sillä sen esityskerrat jäivät hyvin vähäisiksi.[69]

Af Hällström ehti ennen sotaa aloittaa vielä toisen näytelmäelokuvansa, myös tällä kertaa Jägerille. Simo Hurtta (1940) tuli ensi-iltaan vasta talvisodan jälkeen. Tästäkin eteenpäin ura jatkui, sillä 1940–1950-luvuilla af Hällström oli pientuotannoista suuryhtiöiden rinnalle ponnistaneen Fenno-Filmin/Fennadan pääohjaaja. af Hällströmin varsinainen ura siis urkeni vasta vähitellen 1940-luvun puolella, joten hänen merkityksensä sotia edeltäneinä vuosina oli vielä vähäinen.

Ohjaajat Kaarna, Tulio ja Tapiovaara ja heidän tuottajansa Jäger, Adams ja Blomberg – 1930-luvun lopun pientuotantojen kärkijoukko

Kaarnan, Tulion ja Tapiovaaran tiivis tahti 1930-luvun jälkipuolella kertoo alan nopean nousun tuomista mahdollisuuksia. Vuodesta 1936 alkaen suomalainen pientuotanto jakaantui kahteen kastiin. Ensimmäisenä tulivat kolmikon ja heidän tuottajiensa Adamsin, Jägerin ja Blombergin filmit. Näidenkin joukossa oli sekä kohtalaisia yleisömenestyksiä että taloudellisia pettymyksiä, mutta muut ohjaajat, jotka tekivät vain yksittäisiä filmejä, jäivät selkeästi heidän alapuolelleen.[70]

Kolme johtavaa pientuottajaa onnistui rakentamaan jatkuvuutta, hankkimaan kalustot, studiot, kuvaajat ja ohjaajat. Adamsilta Elosepolle siirtynyt Katajanokan studio ja Jägerin Haagan studio olivat ainutlaatuisia, sillä tähän asti studiot olivat olleet suurtuottajien etuoikeus. Muut filmit tehtiin poikkeustiloissa – työväen- tai nuorisoseurantaloilla, juhlasaleissa ja milloin missäkin. Katajanokan ja Haagan studiot olivat vaatimattomampia kuin Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden vastaavat, mutta ne edustivat kuitenkin uudenlaista mahdollisuutta pientuotantoon, etenkin kun Suomi-Filmin studion satunnaiset vuokraamiset ulkopuolisille päättyivät vuonna 1934, eikä Suomen Filmiteollisuus lähtenyt alkuunkaan vuokraamiseen.

Tuliota, Tapiovaaraa, Blombergia ja Vaalaa yhdisti myös nuoruus ja yhteiset mielenkiinnonkohteet. Siinä missä Kalle Kaarna oli vuonna 1935 jo 48-vuotias, oli nelikko tuolloin 22–26-vuotiaita. Heidän uransa oli vasta alussa, kun taas Kaarnan suurimmat menestykset olivat jo takana. Nelikosta ainoastaan Nyrki Tapiovaara oli avoimesti vasemmistolainen, tunnettu poleemikko ja suojelupoliisin tiiviisti seuraama radikaali, mutta kaikki liikkuivat samoissa piireissä tulenkantajien, kiilalaisten ja elokuvakerho Projektion jäsenten kanssa. Kyse ei ollut aktiivisesta poliittisesta toiminnasta, vaan suhteesta kulttuuriin ja taiteeseen, verkostoitumisesta ja ajan hengessä elämisestä. Myös ammatillisesti heidän tiensä kohtasivat useaan otteeseen ja vain Vaala jätti pientuotannot ja otti vastaan vakituisen paikan Suomi-Filmin kakkosohjaajana.

Blomberg jatkoi kuvaajana ja tuottajana ja siirtyi 1950-luvulla myös ohjaajaksi. Teuvo Tulio jatkoi itsenäisenä aina 1970-luvun taitteeseen asti, mutta elokuvia valmistui harvakseltaan – kuten ennenkin, talous oli ongelmallinen, mutta nähtävästi Tulion toimintatapakaan ei ollut kaikkein nopein. Heidän rinnalleen nousi runsaasti uusia pientuottajia – heti sotavuosien vaikeuksien jälkeen ala kiinnosti jälleen, mutta entiset ongelmat eivät olleet kadonneet: useimmiten yhtiö kaatui filmin tai kahden jälkeen ja ohjaajilla oli usein elokuvien välissä pitkiä taukoja.

Keskeistä oli myös Kurt Jägerin ja Abel Adamsin toimiminen tuottajina ja mesenaatteina. Adams oli ollut mukana kuvioissa 1910-luvun alkupuolelta ja saman vuosikymmenen puolella Jäger oli aloittanut uransa Saksassa. Vaikka Jäger oli pikkutekijä suurliikemies Adamsin rinnalla, oli heillä kummallakin valtavasti kokemusta ja vuosikymmenten tuomaa perspektiiviä toimintaan, mutta myös menestyvät liikeyritykset, joiden oli mahdollista sijoittaa elokuvatuotantoon, jonka taloudellinen kannattavuus oli heikko.

Vuodesta 1925 alkaen Jäger edusti vastavoimaa Suomi-Filmille, vaikka suuryhtiö ostikin hänen yhtiöitään ja keksintöjään. Adams tuotti vuonna 1926 yhden elokuvan ja alkoi sen jälkeen tukea pientuotantoja rahoittamalla Kaarnan filmejä. Siinä missä Jägerin merkitys oli ensisijaisesti tekninen 1920-luvulta alkaen – Jägerin Filmitoimisto oli 1930-luvullakin levittäjänä Adamsin Filmitoimistoa huomattavasti vaatimattomampi –, oli Adams ensisijaisesti rahoittaja ja levittäjä.

1930-luvulla Adamsin ja Jägerin merkitys korostui yhtiömuotoisen elokuvatuotannon vakiintuessa miesten yhtiöihin. Heidän maahantuonti-, levitys- ja laboratoriotoiminnot toivat taloudellista vakautta, jonka turvin tuotanto oli mahdollista – ja yhtiöt eivät kaatuneet, vaikka yleisöä kertyi kehnosti. Abel Adamsin yhtiö myös levitti muiden valmistamia pientuotantoja 1920-luvulta alkaen – 1930-luvun jälkipuolen pientuotannoista menestyivät nimenomaisesti ne, jotka saivat levityksensä Jägerin tai Adamsin verkostojen kautta.

Adamsin tuotanto loppui lyhyeen johtajan äkillisen kuoleman jälkeen vuonna 1938. Kurt Jäger jatkoi elokuva-alalla aina vuoteen 1945, mutta sotavuosina hän keskittyi taloudellisesti turvallisempiin toimintamuotoihin. Heti sodan jälkeen hänellä oli moninaisia suunnitelmia uusista tuotannoista, mutta vain yksi filmi ehdittiin kuvata ennen kuin hänet suljettiin internointileirille. Jäger oli menettänyt Saksan passinsa pian kansallissosialistien valtaannousun jälkeen ja hänet oli julistettu ei-toivotuksi henkilöksi kotimaassaan, mutta siitä huolimatta hänet internoitiin saksalaisuutensa takia. Vaikka hän vapautui leiriltä ja sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1948, ei hän enää tuottanut elokuvia.[71]

Suomalaiset pientuotannot – Vaikka oli vaikeaa, halua löytyi

Pientuotannot muodostivat olennaisen osan suomalaisesta elokuvatuotannosta, vaikka ne eivät pystyneet tasavertaisina haastamaan suuryhtiöitä. 1920-luvun jälkipuolella puolet filmeistä ja kymmentä vuotta myöhemmin kolmannes elokuvista kuului tähän luokkaan. Suuryhtiöiden etumatkaa suojeli muun muassa se, että pientuotannot jakaantuivat moniin yhtiöihin, jotka kilpailivat myös toisiaan vastaan.

Suuryhtiöt ja muut elokuva-alan toimijat myös osaltaan tukivat pienten toimintaa, sillä avuksi tarvittiin kuvaajia, kalustoa, laboratorioita ja studioita, joita osaan filmiprojekteista saatiin vuokrattua. Vaikka Lahyn perustettiin Turussa ja Aquila ja Väinän-Filmi Tampereella, pientoiminta oli pääosin keskittynyt Helsinkiin – jopa Lahyn muutti konttorinsa pääkaupunkiin, kun menestystä oli alkanut tulla.

Neljästi pienelokuva onnistui nousemaan vuoden menestyneimmäksi esityskertojen perusteella. Meren kasvojen edessä (1926), Miekan terällä (1928), Kuisma ja Helinä (1932) ja Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) näyttivät, millaisia mahdollisuuksia suuryhtiöiden ulkopuolilla oli, mutta pääosin esitysmäärät jäivät jälkeen.

Ero korostui voimakkaimmin 1930-luvun puolivälissä. Ääniteknologia aiheutti päänvaivaa kaikille yhtiöille, mutta samaan aikaan koko elokuva-ala uusiutui ja aloitti nopeimman kasvunsa. Vuodesta 1934 alkaen suuryhtiöiden luvut lähtivät voimakkaaseen nousuun, kun taas pienyhtiöiden keräämät esityskerrat jäivät suurin piirtein paikoilleen. Vasta kolmikon Kaarna-Tulio-Tapiovaara filmit paransivat tilannetta vuodesta 1936 alkaen, samalla kun muiden pientekijöiden saamat esityskerrat jäivät reilusti jälkeen.[72]

Vuosien 1933–1934 tienoilta alkanut nousu toi pientuottajille mahdollisuuksia vasta muutaman vuoden viiveellä ja sittenkin menestyksen saavuttaminen oli haastavaa. Tämä ei kuitenkaan estänyt kuvaamista, sillä toimijoilla oli halua tehdä elokuvaa vaikeuksista huolimatta. Vaikka vain alle puolet filmeistä on jäljellä, on selvää, että tähän joukkoon kuuluu monia mielenkiintoisimpia aikakauden elokuvia – mikä ei ole ihme, onhan ohjaajajoukossakin useita arvostettuja tekijöitä. Kun ottaa huomioon, millaisten vaikeuksien keskellä ja suuryhtiöiden puristuksessa elokuvaa tehtiin, ei voi kuin ihmetellä, kuinka he jaksoivat ja pystyivät.

Essee on ensimmäisen kerran julkaistu Elonet-sivustolla 18.2.2015.

Lähteet

Kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto:

Adams Filmi Oy (KR 57.118), Aho & Soldan (KR 53.631), Aquila-Suomi (KR 59.587), Bio-Kuva (KR 68.477), Elokuvatuotanto (KR 80.745), Eloseppo (KR 86.520), Fennica (KR 56.335), Filmi Oy Kotka (KR 62.473), Jäger-Filmi (KR 71.548), Karhu-Filmi (KR 77.535), Kino-Recla (KR 54.985), Komedia-Filmi (KR 55.701), Lahyn-Filmi (KR 58.067), Sarastus (KR 68.486), Suomen Kuvatuote (KR 85.396), Taide-Filmi (KR 52.679), Tarmo-Filmi (KR 87.333), Väinän Filmi (KR 85.039).

Elonet-tietokanta, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti.

Suomen kansallisfilmografia, osa 1 (SKF 1). Vuosien 1907–1935 suomalaiset kokoillan elokuvat. Toimituskunnan puheenjohtaja Kari Uusitalo. Toinen painos, ensimmäinen 1996. Edita, Helsinki 2002.

Suomen kansallisfilmografia, osa 2 (SKF 2). Vuosien 1936–1941 suomalaiset kokoillan elokuvat. Toimituskunnan puheenjohtaja Kari Uusitalo. Toinen painos, ensimmäinen 1996. Edita, Helsinki 1999.

Holger Harrivirta: Lykättävät lyhdyt ja kannettavat kamerat. Elokuvamiehen muistelmia. Suomen elokuvasäätiön julkaisusarja n:o 13. Suomen elokuvasäätiö, Hyvinkää 1983.

Outi Hupaniittu: Arkistojen kätköistä. Valentin Vaalan ensimmäinen Siltalan pehtoori. Lähikuva 1/2012, ss. 60–63.

Outi Hupaniittu: Biografiliiketoiminnan valtakausi. Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900–1920-luvuilla. Scripta Lingua Fennica Edita 367; Arkistolaitoksen julkaisuja 16. Turun yliopisto ja Arkistolaitos, Turku 2013.

Outi Hupaniittu: Markkinointipuheilla tuettua kansallista historiankirjoitusta – Suomi-Filmi suomalaisessa mykkäelokuvatuotannossa. Kulttuurivihkot 3/2014.

Outi Hupaniittu: Suomalainen elokuva-ala vuonna 2015 – sadan vuoden perspektiivillä mistä tulossa, minne menossa? 2015a, tulossa.

Outi Hupaniittu: The emergence of Finnish film production and its linkages to the cinema business during the silent era. 2015b, tulossa.

Pekka Kaarninen: Roland af Hällström. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (julkaistu 13.10.2004, viitattu 7.1.2015). URN:NBN:fi-fe20051410. ISSN 1799-4349 (Verkkojulkaisu) 

Pertti Kleemola ja C-G Hagström: Suomalaisen elokuvan kultaiset vuodet: Valentin Vaala muistelee. Teoksessa Kimmo Laine, Matti Lukkarila ja Juha Seitajärvi: Valentin Vaala. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 956, Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2004.

Kimmo Laine, Matti Lukkarila ja Juha Seitajärvi: Valentin Vaala. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 956, Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2004.

Sakari Toiviainen: Erik Blomberg. B7. Suomen elokuva-arkisto, Helsinki 1983.

Sakari Toiviainen: Nyrki Tapiovaaran tie. Julkaisusarja A 7. Suomen elokuva-arkisto ja Valtion painatuskeskus, Helsinki 1986.

Sakari Toiviainen (toim): Tulio. Levottoman veren antologia. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002.

Teuvo Tulio: Elämäni ja elokuvani. Teoksessa Sakari Toiviainen (toim): Tulio. Levottoman veren antologia. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002.

Lauri Tykkyläinen: Valentin Vaalan jäljillä. Teoksessa Kimmo Laine, Matti Lukkarila ja Juha Seitajärvi: Valentin Vaala. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 956, Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2004.

Esko Töyri: Me mainiot löträäjät… Suomalaisen elokuvan raamikehitysvuodet 1920–1940. Suomen elokuvasäätiön julkaisusarja n:o 7. Suomen elokuvasäätiö, Hyvinkää 1978.

Kari Uusitalo: Kurt Jäger. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (julkaistu 14.6.2002, viitattu 7.1.2015). URN:NBN:fi-fe20051410. ISSN 1799-4349 (Verkkojulkaisu) 

Kari Uusitalo: Kalle Kaarna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (julkaistu 22.2.1999, viitattu 7.1.2015). URN:NBN:fi-fe20051410. ISSN 1799-4349 (Verkkojulkaisu) 

Kari Uusitalo: Valentin Vaala – ”uneksivakatseinen ohjaaja”. Teoksessa Kimmo Laine, Matti Lukkarila ja Juha Seitajärvi: Valentin Vaala. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 956, Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2004.

Viitteet

[1] Elokuvien perustiedot, mukaan lukien niiden tekemiseen osallistuneet ihmiset ja yhtiöt, on koottu Elonet-tietokannasta ja Suomen Kansallisfilmografian (SKF) 1. ja 2. osasta. Näitä perustietoja ei ole erikseen merkitty lähdeviitteillä. Näytelmäelokuviksi on määritelty ne elokuvat, joita on valmistumisaikanaan pidetty näytelmäelokuvina. Näin ollen esimerkiksi kansatieteellinen filmi Häiden vietto Karjalan runomailla (1921) tai dokumenttielokuva Kalevan mailta (1935) eivät ole luvuissa mukana.

[2] Lyyra, joka oli vuosina 1913–1914 ollut maan suurin tuottaja, teki kolme elokuvaa vuosina 1920–1921. Lisäksi vuosilta 1919–1920 on filmografioissa merkitty Suomen Biografin tuottamiksi kolme elokuvaa. Todennäköisesti Suomen Biografin osuus oli kuitenkin lähempänä levittäjää, vaikka yhtiön nimi mainoksissa onkin. Kahden filmin kuvaamisesta vastasivat henkilöt, jotka paria kuukautta myöhemmin olivat perustamassa Suomen Filmikuvaamoa ja kolmatta olivat tekemässä Finsk Filmkonstin taustahahmot. Suomen Biografi huolehti kaikkien kolmen jälkituotannosta nähtävästi vaihtokauppana levitysoikeuksista. Hupaniittu 2013, 419, 507; Hupaniittu 2015b. 

[3] Joistain kadonneista filmeistä on tallella pieniä pätkiä, joista ainakin osa saattaa olla leikkauspoistoja, ei valmiiseen elokuvaan päätyneitä osia. Säilyneestä aineistosta tarkimmat tiedot löytyvät Kansallisfilmografiassa, mutta sen valmistumisen jälkeen on tehty jonkin verran uusia löytöjä, joten Elonet-tietokannassa on tuoreimmat tiedot.

[4] 12 näytelmäelokuvan viimeinen tunnettu täydellinen kopio tuhoutui tulipalossa. Alun perin tuhoa pidettiin suurempana, mutta sittemmin muutamia elokuvia on löytynyt kokonaisina tai osittaisina muualta. 

[5] Hupaniittu 2015b.

[6] Hupaniittu 2015b.

[7] Hupaniittu 2015a.

[8] Hupaniittu 2015b. 

[9] Hupaniittu 2015b.

[10] Kuusela 1976, 12; Töyri 1978, 113–114; Lahyn-Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto.

[11] Aikaisemmista pientuotantoina valmistuneista elokuvista Sotapolulla (1921) ja Kihlaus (1922) eivät päässeet kaupalliseen levitykseen, nähtävästi koska levitysyhtiöt eivät pitäneet niitä tarpeeksi laadukkaina.

[12] EKI-tiedot ja Lehdistöarvio, Kihlauskylpylä, SKF 1.

[13] Kuusela 1976, 12–18; Töyri 1978, 116–128; Levitys- ja EKI-tiedot, Sano se suomeksi, SKF 1.

[14] Äänitysmenetelmä, Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, SKF 1.

[15] Lahyn-Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto; Töyri 1978, 126–128; Tekijätiedot, Alvar Hamberg, Elonet-tietokanta.

[16] Filmikuvaamon/Taide-Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto.

[17] Uusitalo 2002.

[18] Hupaniittu 2015b.

[19] Hupaniittu 2015b, Molinista tarkemmin Hupaniittu 2013, 398–414.

[20] Taide-Filmin ja Komedia-Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto; Hupaniittu 2015b.

[21] Katsojaluvuista ei ole säilyneitä tietoja. Ainoa keino arvioida elokuvien suosiota ovat kansallisfilmografioista löytyvät esityskertaindeksit, joihin on laskettu elokuvien esityskerrat Helsingissä ja kahdeksassa kaupungissa vuoteen 1970 asti. Indeksit eivät ole ongelmattomia niiden keräysperiaatteiden takia, mutta ne ovat ainoat saatavilla olevat kattavat tiedot. Tämän artikkelin tiedot elokuvien menestyksestä perustuvat esityskertaindekseihin. SKF 1 ja SKF 2.

[22] Molinin nimeä ei osakasluettelosta löydy, mutta 100 osakkeesta 59 kuului Arne Söderbergille, joka oli Molinin lakimies. Komedia-Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto. Näihin aikoihin oli tyypillistä, että Molin käytti vastaavia järjestelyitä: hän ei välttämättä itse omistanut osakkeita, vaan ne kuuluivat hänen apulaisilleen. Molinin vaikutusvalta oli kuitenkin keskeinen ja ilmeinen. Molinin toimintamallista tarkemmin Hupaniittu 2013, 398–414.

[23] Taustatiedot, Elämän maantiellä, SKF 1 ja Elonet-tietokanta; Hupaniittu 2015b.

[24] Komedia-Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto; Töyri 1978, 93; Hupaniittu 2015b; Tiedot vuosien 1931–1932 elokuvien äänitysmenetelmistä, SKF 1.

[25] Jägerin Filmitoimiston, Jägerin Filmilaboratorion ja Jäger-Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto; Töyri 1978, 93–94.

[26] Hupaniittu 2015b.

[27] Aquila-Suomen ja Kino-Reclan kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto; Taustatiedot, Kyllä kaikki selviää ja Ei auta itku markkinoilla, Meren ja lemmen aallot, Elonet-tietokanta; Kuvauspaikkatiedot, Meren ja lemmen aallot, SKF 1. 

[28] Hupaniittu 2013, 170; Töyri 1978, 53–56.

[29] Lehdistöarviot ja EKI-tiedot, Kyllä kaikki selviää ja Ei auta itku markkinoilla, Meren ja lemmen aallot, SKF 1.

[30] Aquila-Suomen ja Filmi Oy Kotkan kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto.

[31] Lehdistöarvio, tausta- ja EKI-tiedot, Miekan terällä, SKF 1.

[32] Tausta- ja EKI-tiedot, Työn sankarilaulu ja Juhla meren rannalla, Elonet-tietokanta; Filmi Oy Kotkan kaupparekisteriasiakirjat.

[33] Sarastuksen osakkaat olivat: Hugo Stenlund (50 osaketta), G. Giers (25), Yrjö Haapanen (25), Carl von Haartman (25), O. A. Turunen (25), Kalle Kaarna (25), Friedrich von Maydel (25), Lina von Alfthan (25). Sarastuksen kaupparekisteriasiakirjat, Kansalliarkisto.

[34] Kuvauspaikkatiedot, Erämaan turvissa, Elonet-tietokanta.

[35] Äänitysmenetelmä- ja taustatiedot, SKF 1.

[36] Siteerannut Uusitalo 1999.

[37] EKI-tiedot vuosien 1931–1932 elokuvista, SKF 1.

[38] Taustatiedot, Erämaan turvissa, Elonet-tietokanta.

[39] Taustatiedot, Kuisma ja Helinä, Elonet-tietokanta.

[40] Taustatiedot, Erämaan turvissa, Elonet-tietokanta.

[41] Vaalan ja Tugain elokuvauran alkuvaiheista tarkemmin Tulio 2002, 50–64; Klemola & Hagström 2004, 286–290; Tykkyläinen 2004, 22–25, Uusitalo 2004, 33–35.

[42] Kuvauspaikka-, tausta- ja EKI-tiedot, Mustat silmät, Mustalaishurmaaja, Laveata tietä ja Sininen varjo, SKF 1.

[43] Tulio 2002, 66.

[44] Näihin aikoihin Valentin Vaala ja Teuvo Tulio olivat Fennican nimellisiä osakkaita. Vaalalla oli vuonna 1932 viisi osaketta, seuraavana vuonna kummallakin yksi. (Fennican kaupparekisteritiedot, Kansallisarkisto.) Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kumpikaan olisi ollut yhtiön rahoittaja tai kummallakaan olisi ollut päätösvaltaa yhtiössä. Viisi osaketta tarkoitti 2,5 prosenttia äänivallasta, joten omistus oli nimellinen ja Willamo yksinvaltias päätöksenteossa. Yksittäisten osakkeiden omistaminen oli hyvin tyypillistä ja sen taustalla oli lainsäädäntö: osakeyhtiöllä oli oltava kolme osakasta, joten usein omistus oli kokonaan yksissä käsissä, mutta pakolliset vähemmistöosakkeet kirjattiin jonkun yhtiön piirissä toimineen nimiin. Vertaa Hupaniittu 2013, 385–386, 404, 413–414, 489, 494.

[45] EKI-tiedot, Helsingin kuuluisin liikemies, Jääkärin morsian ja Kuisma ja Helinä, SKF 1.

[46] Taustatiedot, Kun isä tahtoo, Elonet-tietokanta.

[47] Hupaniittu 2012, 60–63.

[48] Elokuvatuotanto Oy:n kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto.

[49] Tulio 2002, 66–68, katso myös 69–77.

[50] Hupaniittu 2015a; vuosien 1932–1936 elokuvien EKI-luvut, SKF 1 ja 2.

[51] EKI-luvut, Tee työ ja opi pelaamaan ja Taistelu Heikkilän talosta, SKF 2.

[52] Kuvauspaikkatiedot, Nuorena nukkunut, SKF 2.

[53] EKI-luvut, Seikkailu jalkamatkalla ja Mies Marseillesta, SKF 2.

[54] Taustatiedot, Mies Marseillesta, Elonet-tietokanta.

[55] Taustatiedot, Mies Marseillesta, Elonet-tietokanta.

[56] Taistelu Heikkilän talosta -elokuvasta on tallessa materiaalia noin kahdeksan minuutin. Kyseessä saattaa olla leikkauspoistoja.

[57] EKI-luvut, Taistelu Heikkilän talosta, Nuorena nukkunut, Kiusaus, Tukkijoella, Elinan surma, Ulkosaarelaiset ja Isoviha, SKF 2; Elonet-tietokanta.

[58] Taustatiedot, Nuorena nukkunut, Elonet-tietokanta.

[59] EKI-luvut, Laulu tulipunaisesta kukasta, Jääkärin morsian ja Rykmentin murheenkryyni; taustatiedot, Laulu punaisesta kukasta, SKF 2.

[60] Tarmo-Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto, EKI-luvut, Vihtori ja Klaara, taustatiedot, Unelma karjamajalla, SKF 2.

[61] Toiviainen 1983, 9-16.

[62] Toiviainen 1986, 23–28.

[63] EKI-luvut, Juha, SKF 2.

[64] Elosepon kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto.

[65] Toiviainen 1983, 20.

[66] Ensi-iltatiedot, SKF 2; Hupaniittu 2015a.

[67] Toiviainen 1983, 20–24.

[68] Väinän Filmin kaupparekisteriasiakirjat, Kansallisarkisto; Elonet-tietokanta; Tilastot vuokraamoista 1935–1949, Elokuvamiehen kalenteri 1951.

[69] Tausta- ja EKI-tiedot, Vänrikki Stoolin tarinat, SKF 2.

[70] Vuosien 1936–1939 elokuvien EKI-luvut, SKF 2.

[71] Jäger-Filmi ja Elokuvaamo, Ulkomaisen omaisuuden hoitokunta, Kansallisarkisto; Elonet-tietokanta.

[72] Vuosien 1934-1939 elokuvien EKI-luvut, SKF 1 ja 2.

 

Asiasanat: 
elokuva-ala, elokuvaohjaajat, elokuvateollisuus, elokuvatuottajat, elokuvat -- tuotanto, mykkä elokuva