Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Armeija astuu valkokankaalle – Meidän poikamme -elokuvan taustaa ja tarkoitusperiä

Kenneth Lundin

Suomen armeija oli pääosassa Erkki Karun näytelmäelokuvassa Meidän poikamme (1929). Elokuva oli tapaus ja yksi vuoden katsotuimmista kotimaisista elokuvista. Se syntyi aikana, jolloin armeijan sisäiset suhteet ja asema yhteiskunnassa oli suuren murroksen keskellä.

Suomen armeija esitti ensimmäistä kertaa pääosaa kotimaisessa kokoillan näytelmäelokuvassa, kun Erkki Karun ohjaama Meidän poikamme sai ensi-iltansa 18.2.1929 Kino-Palatsissa Helsingissä. Ensi-iltanäytäntö oli juhlava: katsomossa oli tasavallan presidentti ja ylin sotilasjohto. Elokuva sai lähes varauksettoman myönteisen vastaanoton lehdistössä ja siitä tuli yksi vuoden katsotuimmista kotimaisista elokuvista. Menestyksen myötä sai Meidän poikamme myös jatkoa: Meidän poikamme merellä (1933) kertoi merivoimista ja oli ensimmäisiä kotimaisia äänielokuvia; Meidän poikamme ilmassa me maassa (1934) taas oli ensimmäinen elokuva, jonka Erkki Karun vastaperustettu Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) tuotti. Kaikkien kolmen elokuvan teossa saatiin apua puolustusvoimilta.

Armeija ja yhteiskunta

Meidän poikamme -elokuvaa ruvettiin suunnittelemaan ajankohtana, jolloin Suomen armeijan ja yhteiskunnan väliset suhteet muuttuivat. Armeijan johdossa suhtauduttiin 1920-luvun loppupuolella yhä vakavammin sisäisiin sosiaalisiin suhteisiin, varusmiesten viihtyvyyteen ja siihen, miten esimiehet heitä kohtelivat. Armeijan asema täsmentyi myös yhteiskunnallisesti. Sisällissodasta seurannut kansan kahtiajako alkoi vähitellen hälvetä eikä armeijaankaan suhtauduttu enää niin kiihkeästi ‒ puolesta tai vastaan.

Itsenäistymisestä asti ja läpi koko 1920-luvun oli kiistelty armeijasta ja sen asemasta yhteiskunnassa. Porvarillisesti ajattelevat, valkoisen Suomen puolustajat, pitivät armeijaa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja laillisen hallituksen ylläpitäjänä ja takaajana. He halusivat kaikin keinoin kehittää puolustusvoimia, jotta juuri saavutettu itsenäisyys voitaisiin turvata myös tulevaisuudessa. Tietyt porvarilliset piirit ‒ lähinnä maalaisliittolaiset ‒ kannattivat kyllä vahvaa puolustusta, mutta säästäväisyyssyistä he halusivat voimakkaammin tukea vapaaehtoista suojeluskuntajärjestöä. Vastapuoli, kapinaan osallistuneet ja sitä kannustaneet sekä muut vasemmistolaiset, suhtautui varauksin tai täysin kielteisesti armeijaan. Heidän mielestään armeija oli syypää vuoden 1918 häviöön ja sen seurauksiin. Toisaalta vasemmistolaisten vastenmielisyys kohdistui ehkä enemmän suojeluskuntiin, jotka jatkoivat olemassaoloaan vielä sodankin jälkeen.

Tämä kahtiajakautuneisuus näkyi selvästi eduskunnassa, missä armeija- ja puolustuskysymykset olivat voimakkaasti esillä koko 1920-luvun. Mutta myös kansan keskuudessa menivät mielipiteet ristiin. Varsinkin 1920-luvun alussa esiintyi melko paljon haluttomuutta asepalveluun; kutsunnoista poisjäämiset ja karkaamiset olivat yleisiä. Oltiin tyytymättömiä materiaaliseen puutteeseen armeijassa, mutta myös sen henkinen ilmapiiri ‒ tiukka kuri ja simputus ‒ ei kaikkia miellyttänyt.

Tämä välillä kiihkeäkin debatti armeijasta oli mitä ilmeisimmin vaikuttanut armeijan johtoon niin, että se eristäytyi vähitellen muusta yhteiskunnasta. Syynä eristäytymiseen oli myös armeijan hyvin tuskallinen organisaation muutos, joka nieli voimavaroja. Puolustusvoimien johdossa oltiin tyytymättömiä lehtikirjoitteluun armeijasta ja annettiinkin hyvin tiukat ohjeet siitä, mitä saatiin informoida julkisuuteen ja mitä ei. Pääsääntönä oli, että se mikä liittyi armeijaan, ei kuulunut ulkopuolisille.

Tämä eristäytyneisyys murtui, kun kenraalimajuri Aarne Sihvosta tuli sotaväen päällikkö vuonna 1926. Ensimmäisessä päiväkäskyssään hän kiinnitti erityisesti huomiota armeijan sosiaalisiin oloihin sekä kantahenkilökunnan ja asevelvollisten välisiin suhteisiin. Vuonna 1927 hän pyysi teologian professori A. J. Pietilää selvittämään armeijan valistustoiminnan tilaa. Valistustyö oli keskeistä 1920- ja 30-luvun Suomen armeijassa. Armeijassa asevelvolliset saivat opetusta mm. kirjoituksessa, lukemisessa, laskennossa, historiassa, yhteiskuntaopissa, kotimaisessa kirjallisuudessa ja siveysopissa. Valistuksen piiriin kuului myös kirjastopalvelu ja urheiluharrastus sekä muu ohjattu vapaa-ajanvietto. Tämä toiminta oli omiaan parantamaan varusmiesten viihtyvyyttä ja samalla se loi mahdollisuuksia kontakteihin varuskunnan asukkien ja siviiliväestön kesken.

Professori Pietilä, joka tunnettiin suorasukaisuudestaan, ei antanut kovin hyvää arvosanaa armeijan valistustyöstä. Hän kritikoi upseeriston ja asevelvollisten keskinäisiä suhteita, jotka usein olivat huonot, päällystön osittaista sivistymättömyyttä sekä erityisesti armeijan, lähinnä päällystön, eristäytymistä ympäristöstään. Armeijan johto ei kylläkään ollut kokonaan samaa mieltä Pietilän päätelmistä, mutta pian Pietilän tutkimuksen jälkeen ruvettiin vakavammin kiinnittämään huomiota puolustusvoimien ja yhteiskunnan välisiin suhteisiin. Konkreettinen esimerkki armeijan elpyvästä suhdetoiminnasta olivat ensimmäiset omaisten päivät, jotka Lahden Hennalassa sijaitseva Tampereen rykmentti järjesti juhannuksena 1929. Myös Meidän poikamme -elokuvaa voidaan pitää yrityksenä parantaa armeijan mainetta julkisuudessa.

Vuodet 1927‒1929 olivat merkityksellisiä armeijan ja yhteiskunnan välisille suhteille sekä erityisen mielenkiintoisia Karun Meidän poikamme -elokuvan syntyhistorian kannalta. Tuolloinhan elokuvaa valmisteltiin yhteistyössä puolustusvoimien kanssa.

Valtakunnallisesti ja erityisesti poliittisesti kaksi tapahtumaa selvensivät ja ehkä rauhoittivatkin armeijan asemaa yhteiskunnassa. Ensinnäkin saatiin eduskunnassa vuosia kestäneen väittelyn jälkeen vakinaistetuksi armeijan virat, jolloin puolustusvoimat saivat tukevamman pohjan toiminnalleen. Toinen merkittävä tapahtuma ‒ jonka arvo tosin ehkä oli ainoastaan symbolinen ‒ oli puolustusvoimien paraati 16.5.1927. Kun presidentti Relander sairastui, joutui pääministeri Väinö Tanner ottamaan vastaan paraatin. Jo ennen kuin Tanner oli lopullisesti päättänyt osallistumisestaan, kohu oli korkealla niin vasemmiston kuin oikeistonkin piirissä. Olihan ennenkuulumatonta, että valkoisen talonpoikaisarmeijan voiton muistolle järjestetyn paraatin vastaanotti sosialidemokraatti ‒ punikki! Tilaisuus sujui kuitenkin välikohtauksitta ja se osoitti, että ainakin sosialidemokraattisen puolueen johto, jos ei suoranaisesti kannattanut niin ainakin hyväksyi armeijan osana valtiokoneistoa. Tämä kanta johtui ehkä myös siitä tosiseikasta, että puolue oli silloin hallituksessa ja joutui siten ottamaan kantaa puolustuskysymyksiin eri tavalla kuin oppositiossa. Muutenkin puolueen sisällä oli näinä vuosina havaittavissa myönteisempää suhtautumista puolustusvoimiin kuin aikaisemmin.

Kaksi kuvaa armeijasta

Vaikka armeijan asema yhteiskunnassa vakiintui sekä oikeudellisesti että puoluepoliittisesti ja armeijassa oltiin valmiita lähentymään siviiliympäristöä, ei julkinen häly ottanut laantuakseen. Syksyllä 1928 ‒ kun Karu viimeisteli elokuvaansa ‒ julkaistiin Pentti Haanpään novellikokoelma Kenttä ja kasarmi alaotsikkonaan Kertomuksia tasavallan armeijasta. Tämä nuori ja lupaava kirjailija, joka itsekin oli suorittanut varusmiespalveluksensa Karjalan kannaksella, kirjoitti hyvin kielteisesti puolustusvoimista ja erityisesti päällystöstä. Kirja synnytti kiivaan julkisen keskustelun: puolustusvoimia kannattavat tahot syyttivät kirjailijaa suomalaisen sotilaan häpäisemisestä ja vaativat jopa kirjan takavarikoimista. Kohun takia Haanpää menetti vuosiksi oman kustantajansa, mutta toisaalta kirjasta otettiin lyhyessä ajassa monta painosta.

Tämä kaikki tapahtui siis samaan aikaan, kun Karu viimeisteli elokuvaansa. Varmaa on, että hän oli tietoinen kirjasta ja sen aiheuttamasta kohusta ja mitä ilmeisimmin tyytyväinen tapahtumiin. Olihan armeija nyt julkisuudessa hyvin ajankohtainen keskustelunaihe, mikä mahdollisesti vaikuttaisi myös elokuvan menestykseen. Hämärän peitossa taas on, vaikuttiko Haanpään kirja Karun elokuvan sisältöön, ja jos niin missä määrin.

Kun Meidän poikamme -elokuvaa ruvettiin mainostamaan mm. elokuva-alan lehdissä, julkisuudessa käytiin kiivasta keskustelua Pentti Haanpään novellikokoelmasta. Elokuvan tuottajat eivät voineetkaan olla puuttumatta tähän keskusteluun vertailemalla kirjaa elokuvaansa. Suomi-Filmin omistamassa Elokuva-lehdessä (18/ 1928) julkaistussa ensimmäisessä mainosartikkelissa verrattiin näitä kahta teosta toisiinsa. Elokuva-lehden artikkelissa sanottiin, että Haanpää kylläkin oli totuudenmukaisesti paljastanut armeijan "rikkaruohot", mutta koska hän ainoastaan valotti näitä negatiivisia puolia, hänen kuvaustaan pidettiin yksipuolisena ja samalla puolueellisena. Tätä taustaa vasten korostettiin artikkelissa elokuvan dokumentaarisuutta ja objektiivisuutta. Kohtaukset oli otettu oikeissa kasarmeissa ja harjoituskentillä sotaharjoituksien aikana, "pyrkimättä kaunistelemaan mitään tai mustaamaan mitään". Elokuvan armeijakuvaa pidettiin siis totuudenmukaisempana ja objektiivisempana kuin Haanpään esittämää.

Seuraavassa Meidän poikiamme käsittelevässä artikkelissa (Elokuva 2/1929) elokuvan dokumentaarisuus ja objektiivisuus saivat väistyä aatteellisen sisällön tieltä. Tekijöiden tarkoitusperät paljastuivat: nyt tuotiin esiin erityisesti elokuvan isänmaallinen henki ja otettiin selvästi kantaa armeijan ja vahvan puolustuskyvyn puolesta:

Meidän poikamme ovat reippaita poikia, kunnon sotureita ja uljaita isänmaanpuolustajia. Nähdessään Suomi-Filmin uutta elokuvaa tulee siihen vakaumukseen, että maamme vapaus on hyvässä turvassa niin kauan kun sen pojat ovat sellaista väkeä kuin miltä ne tässä elokuvassa näyttävät. [‒‒] nyt kun sallimus on sille [Suomen kansa] antanut kallisarvoisen aarteen, vapauden, niin se myös pystyy sitä puolustamaan. Se [elokuva] on isänmaallinen kuvaruno, joka innostuttavalla ja vakuuttavalla tavalla esittää Suomen puolustustahtoa ja kykyä [‒‒].

Ennakkomainonta antoi selkeän kuvan siitä, mitä yleisö saattoi odottaa, kun se meni katsomaan elokuvaa. Ensinnäkin sitä mainostettiin objektiivisena ja dokumentaarisena kuvauksena Suomen armeijasta, tässä tapauksessa verrattuna kaunokirjalliseen teokseen. Toisaalta tämä totuudenmukainen kuva Suomen armeijasta sai myöhemmin ideologisia piirteitä; elokuva pyrki välittämään hyvin myönteistä kuvaa puolustusvoimista, se oli "isänmaallinen kuvaruno". Nyt painotettiin arvoja, jotka myötäilivät ajan porvarillista henkeä, valkoisen Suomen tukipilaria; vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä sekä saavutettua kansallista itsenäisyyttä ja sen puolustamista.

Armeija ja elokuva

Miten yhteistyö armeijan ja Erkki Karun välillä yksityiskohtaisemmin sujui, ei käy ilmi lähteistä. Se tiedetään, että Karu sai avustusta armeijalta: ulkokuvaukset otettiin suurelta osin autenttisilla paikoilla kasarmeissa, harjoituskentillä ja sotaharjoituksissa, asevelvollisia käytettiin avustajina jne. Mutta on mahdotonta sanoa, oliko Meidän poikamme tilaustyö, armeijan aloitteesta tehty mainoselokuva. Kuten edellä jo kävi ilmi, elokuva syntyi aikana, jolloin puolustusvoimissa otettiin aikaisempaa aktiivisemmin huomioon siviiliympäristö ja puolustusvoimien maine sen piirissä. Oli miten oli, elokuva palveli kumpaakin osapuolta; armeija sai tunnetun ohjaajan tekemään sille myötämielisen elokuvan ja Karu sai luultavasti veloituksetta avustusta elokuvantekoon aiheesta, joka kaiken lisäksi osoittautui erittäin ajankohtaiseksi.

Meidän poikamme ei ollut ensimmäinen armeijan ja Karun yhteistyöhanke. Vuonna 1922 oli valmistunut Erkki Karun tuottama ja yhdessä Eero Leväluoman kanssa ohjaama kokoillan dokumenttielokuva Finlandia, joka sisälsi puolustusvoimista kertovan osan: "Hakkapeliittain jälkeläiset" tehtiin yhteistyössä puolustusvoimien johdon ja eri joukko-osastojen kanssa. Myös armeijan oma, Suomen Sotilaskuvan tuottama Suomen armeija -niminen elokuva, joka valmistettiin vuosina 1925‒1927, sisältää mitä ilmeisimmin joitakin samoja kohtauksia kuin Meidän poikamme -elokuva. Tältä osin osapuolet varmasti tunsivat varsin hyvin toisensa.

Everstiluutnantti (sittemmin kenraali) Paavo Talvela toimi 1920-luvun lopulla yleisesikunnan komento-osaston päällikkönä ja valvoi mm. Meidän poikamme -elokuvan kuvauksia ainakin keväästä 1928 lähtien (jolloin hänen päiväkirjamerkintänsä alkavat). Hänen 1920-lukua käsittelevästä arkistokokoelmastaan löytyy myös asiakirja, jonka otsikko on "Elokuva armeijasta". Tämä on todennäköisesti hyvin aikainen luonnos elokuvasta. Alkulause kertoo varsin selvästi elokuvan tarkoitusperät:

Elokuvan tarkoituksena on mielenkiintoisen juonen puitteissa kuvata armeijan oloja ja elämää todenperäisesti ja koristelematta, mutta kuitenkin niin, että se herättää katselijoissa myötätuntoa puolustuslaitosta kohtaan sekä isänmaallista mielialaa [‒‒].

Kun Meidän poikamme lähetettiin ennakkotarkastettavaksi, sen mukaan liitettiin saatekirje, jonka allekirjoittajina olivat sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti Aarne Sihvo ja everstiluutnantti Paavo Talvela. Siinä katsottiin, että elokuva on erityisesti puolustusvoimien kannalta tervetullut, koska se antaa "oikean käsityksen elämästä ja työskentelystä armeijassa" ja edistää "puolustustahdon lujittumista" sekä "oikean käsityksen muodostamista puolustuslaitoksestamme". Lisäksi pidettiin suotavana, että tästä "puolustuslaitoksen ja valtion tarkoitusperiä suoranaisesti edistävästä elokuvasta" ei perittäisi veroa. Tätä pyyntöä vastaan ei sensuuriviranomaisilla ollut mitään ja elokuva luokiteltiin verottomaksi "opetusfilmiksi".

Meidän poikamme syntyi siis armeijan ja yhteiskunnan välisen suhteen murroksessa. Armeija oli monella tapaa ajankohtainen ja julkisuudessa siihen suhtauduttiin hyvinkin ristiriitaisesti, kuten Pentti Haanpään novellikokoelman aiheuttama julkinen debatti erinomaisesti osoittaa. Meidän poikamme -elokuvaa voidaan hyvällä syyllä pitää Kenttä ja kasarmi -kirjan vastateoksena, jonka ehkä tärkein sanoma ilmenee jo sen nimestäkin. Elokuva kertoi meidän pojistamme, kaikkien kansankerrosten armeijasta, meidän armeijastamme. Arvo, joka liittyi kiinteästi sittemmin 1930-luvulla yhä ajankohtaisemmaksi käyvään eheyttämisideologiaan.

Essee on alunperin julkaistu vuonna 1996 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 1.