Sointu Kouvo

Etunimet: 
Sointu Säde Mielikki
Muut nimet: 
Sointu Kouvo-Ulfvik (virallinen nimi vuodesta 1946)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
13.05.1916
Syntymäpaikka: 
Helsinki
Kuolinaika: 
11.01.1991
Kuolinpaikka: 
Tukholma

Biografia

Näyttelijä

Sointu Kouvo teki 1930-luvulla menestyksekkään uran Suomen Kansallisteatterissa. Erityisesti hän ansioitui laulunäytelmissä ja opereteissa ja lauloi myös elokuvissa. Hänet muistetaan reippaan Hilkka Rantamon roolista Nyrki Tapiovaaran elokuvassa Kaksi Vihtoria (1939). Vähemmälle huomiolle on jäänyt maailmannaisen Mary Bellin hieno pikku rooli elokuvassa Neljä naista (1942). 1940-luvulla Sointu Kouvo siirtyi Ruotsiin, mutta näytteli 1950-luvulla Suomessa vielä kymmenessä elokuvassa.

Sointu Kouvo syntyi 1916 Helsingissä. Jo 18-vuotiaana 1934 hän sai kiinnityksen Helsingin Kansanteatteriin. Siellä hän oli pääosassa Antero Suonion operetti-ilottelussa Lentäen Helsinkiin (1935); päähuomion sai kuitenkin Siiri Angerkoski.

Suomen Kansallisteatteriin Sointu Kouvo oli kiinnitettynä 1935–41. Kansallisteatterin historiassaan Rafael Koskimies mainitsee hänen näytelmistään vajaat kymmenen, mm. Pienen hovikonsertin (1938), jossa Mary Hannikaisen tukena olivat ”hyvinä laulajinakin” Tauno Palo ja Sointu Kouvo. Alkuvuosina Sointu Kouvo esiintyi useammassa tyttösen roolissa, mutta näytelmässä Nelly-neidin mies (1940) häntä ihailtiin myös aiheellisesti koomisessa rouvanosassa. Näytelmässä Ette voi ottaa sitä mukaanne (1941) Sointu Kouvo ja Ansa Ikonen esittivät nuoria elämänhaluisia tyttäriä. Professori Valavaaran tytärtä Jaanaa eli Japia Sointu Kouvo näytteli Mika Waltarin Kurittomassa sukupolvessa (1937), joka esitettiin myös vierailulla Estonia-teatterissa Tallinnassa. Kesällä 1937 Sointu Kouvo opiskeli Berliinissä ja Dresdenissä.

Kansallisteatterin vuosien jälkeen Sointu Kouvo oli 1941–43 kiinnitettynä Turun (suomalaiseen) Teatteriin, jossa hän esitti huomattavia subrettiosia. Puolentoista vuoden ajan hän oli rintamakiertueilla. Maaselässä Budapestin Juliskassa 1944 esiintyivät tanssiduo Orvokki Siponen ja Klaus Salin sekä laulajat Elli Ranta, Sointu Kouvo ja Olavi Nyberg.

Sointu Kouvo esiintyi Iloisen Teatterin ensimmäisessä revyyssä, Lähtölaukauksessa (1945). Alkukohtauksessa elokuvayhtiön odotushuoneessa oli hyvä joukko ajan tähtiä: Toini Vartiainen, Sointu Kouvo, Lulu Paasipuro, Tuukka Soitso, Teijo Joutsela, Henry Theel ja Hannes Hako. Sointu Kouvo myös ohjasi Iloisessa Teatterissa Ralph Benatzkyn operetin Sisareni ja minä (1946).

Keväällä 1946 Sointu Kouvo opiskeli laulua Duo-Möllerin laulu- ja oopperakoulussa Tukholmassa. Syksyllä hän palasi Helsinkiin, johon Nylands Nation oli perustanut täysin ruotsinkielisen Nya Teaternin. Se toimi osakunnan talossa Kasarmikadulla. Sointu Kouvo esiintyi teatterin ensimmäisessä produktiossa Galopperande hickan. Vaikka Helsingin Sanomien arvioitsija luonnehti esitystä hyvinkin myönteisesti, hän kuitenkin sanoi laulunäytelmää sepustukseksi. Vuodesta 1946 Sointu Kouvo oleskeli Ruotsissa ja näytteli ainakin Tukholman Suomalaisessa huoneteatterissa, mutta kävi välillä filmaamassa Suomessa. Ruotsissa hän ei filmannut.

Samaan aikaan kuin Sointu Kouvo oli Kansallisteatterissa, alkoi hänen elokuvauransa. Hänen ensimmäinen roolinsa oli Kirstin (Ansa Ikonen) sisar Vaimokkeessa (1936). Isompi rooli hänellä oli kunnallisneuvoksen veljentyttärenä elokuvassa Seikkailu jalkamatkalla (1936). Aikalaiskriitikko totesi, että Sointu Kouvo Hellänä esiintyi enemmän ”filmimäisesti” kuin Liisa Pakarinen Laurana; elokuva on tuhoutunut. Elokuvassa Miehen kylkiluu (1937) Sointu Kouvo oli apteekkarin (Pentti Viljanen) vaimo Elli, josta kirjallisuudentutkija Annamari Sarajas on sanonut: ”Elli on nainen ja naiivi hänkin: hän ’tulee ajatelleeksi’ niin sanomattoman paljon, että sotkeutuu omien ajatustensa ja niiden oikukkaan toteutuksen vyyhteen.”

Nyrki Tapiovaaran elokuvassa Kaksi Vihtoria (1939) Sointu Kouvo näytteli tunnetuimman roolinsa Vihtori ja Klaara Rantamon Hilkka-tyttärenä. Kadonneen arpalipun ja ihmissuhdesotkujen ympärille kehkeytyvä elokuva on kuuluisa rohkean pitkästä ravintolajaksostaan. Siinä esiintyvät mm. Matti Jurva seremoniamestarina ja ukulelensoittajana sekä Mirjami Kuosmanen, joka esittää Sulamith-laulun kultalameisessa myötäisessä asussaan. Sointu Kouvo esittää elokuvassa viisi laulua, mm. Kun tanssii lambethwalkia, ei suonissa ole kalkkia, elokuvan eräänlaisen tunnussävelen Väliaikainen (sen laulaa myös Matti Jurva) ja ranskaksi aarian Ambroise Thomas’n oopperasta Mignon. Oopperaa oli esitetty Suomessa pitkin 20-lukua ja 30-luvun alussakin, mutta Sointu Kouvo ei ollut niissä produktioissa.

Ennen muuta Kaksi Vihtoria on suomalaisen elokuvan railakkaimpia psykologis-sosiologisia perhekuvauksia. Se perustuu Tatu Pekkarisen näytelmään samoin kuin Eino Jurkan ohjaus Herra johtajan ”harha-askel” (1940), jossa Sointu Kouvo esitti niin ikään Rantamoiden tytärtä, nyt nimeltään Elviiraa. Tämän ja hänen miehensä Robertin väärinkäsityksistä syntyvä vyyhti selviää lopulta onnellisesti.

Toivo Särkän ohjaamassa elokuvassa Runon kuningas ja muuttolintu (1940) on aiheena J. L. Runebergin (Eino Kaipainen) ihastuminen Emilie Björksténiin (Ansa Ikonen), jota on luonnehdittu ”runoilijan rakastetuksi”. Pikkukaupungin hienostoon kuuluvat myös Malla (Siiri Angerkoski) ja hänen tyttärensä Mia (Sointu Kouvo), jotka uteliaina ovat hyvin perillä seurapiiritapahtumista.

Ilmari Unhon ohjaama elokuva Neljä naista (1942) perustuu Serpin samannimiseen näytelmään, josta Irmeli Niemi on sanonut osuvasti, että siinä kuvataan rinnakkain eri yhteiskuntapiirien elämää mutkallista lehtolapsiongelmaa selviteltäessä. Mary Bellin henkilöhahmo on niin sanottu dramaturginen lisäys, sitä ei ole näytelmässä, jossa kyllä viitataan Amerikkaan viisi kertaa. Hans Timelius (Olavi Reimas) on nimittäin saanut Rockefellerin stipendin ja matkustaa Amerikkaan. Elokuvassa Amerikan-osioon on siis lisätty Mary Bell -niminen seurapiirinainen, jota Sointu Kouvo mondeenisti esittää.

Hotelli Washingtonissa Hansin ystävä tohtori Lind (Kaarlo Kytö) huudahtaa innostuneena Hansille: ”Mary on kaupungissa!” Hans tarkentaa: ”Mary Bell?” Lind: ”Kukas muu. Hän odottaa alhaalla. Tule syömään päivällistä!” Lind vielä painottaa, että heidän on oltava kohteliaita Marylle, koska heitä oli kestitty hänen kotonaan Bostonissa. Lind vielä vihjaa, että Mary oli vähän ihastunut Hansiin.

Mary ja miehet puhuvat aluksi muutaman sanan englantia, mutta koska Mary ei ollut unohtanut suomen kieltä, he päättävät puhua suomea. Sittemmin Hans ja Mary saapuvat Suomeen lentoteitse (tosin toisessa yhteydessä puhutaan laivamatkasta). Hans saattaa Maryn hotelliin, ja tämä sanoo jäävänsä Helsinkiin ainaiseksi. Sen enempää eivät katsojat saa tietää Marysta, kun elokuvassa jatketaan Timeliusten sukuselvitystä.

Samoin kuin Runon kuningas ja muuttolintu myös elokuva Ballaadi (1944) kertoo sekin suurmiehen hullaantumisesta. Säveltäjä Fredrik Pacius (Thure Bahne) ihastuu laulajatar Ebba Dunckertiin (Maaria Eira), jonka hän haluaisi laulamaan oopperaansa Kaarle-kuninkaan metsästys, jonka ensi-iltaa viimeistellään. Lopulta tunnetun oopperaballadin laulaa Hanna Falkman (Sointu Kouvo): ”Ja nuori merenneito / hän suvi-illalla / vilvoittaa valkorintaa…”

Vaikka Sointu Kouvo esitti monesti rempseitä rooleja, hän näytteli myös sisäistyneesti. Elokuvassa Pieni luutatyttö (1958) hänellä on lyhyt kohtaus poliisin vaimona. Mies on tavannut kaupungilla pienen luutatytön ja kantaa väsyneen tytön kotiinsa. Koskettavasti käy ilmi, että puolisot eivät ole saaneet lasta. Kauko Kokkonen poliisina ja Sointu Kouvo hänen vaimonaan ilmaisevat lapsettomuuden haikeutta mutta myös iloa mahdollisesta ottolapsesta.

Lukuisiin pikkurooleihin (kerrostyttö, tarjoilija, täti, naisvanki ym.) Sointu Kouvo sai aina jotain persoonallista niin kuin myös konsuli Strömin veikeään taloudenhoitajaan Hilmaan elokuvassa Kuollut mies kummittelee (1952).

Sointu Kouvo näytteli myös muutamassa lyhytelokuvassa. Harvinaisessa, Matti Jurvan ohjaamassa musikaalisessa vitsailuelokuvassa Ankkurikahvilan kantavieraat (1940) Sointu Kouvo esittää Tyyni Ilma -nimistä tarjoilijaa, jota perämies (Esko Mannermaa) kosiskelee. Tyyni laulaa: ”Mä uskon yhä rakkauden taikaan, / ihmeitä se meille saa aikaan…” Niin ikään harvoin nähdyssä Armand Lohikosken ohjaamassa lyhyessä valistuselokuvassa Takaisin yhteiskuntaan (1953) Sointu Kouvo näyttelee miehensä (Matti Lehtelä) alkoholismista kärsivää vaimoa.

Vuonna 1949 Sointu Kouvo sanoi esiintyneensä 13 vuoden ajan – siis 30-luvun puolimaista – myös radiossa kuunnelmissa sekä lausunta- ja lauluohjelmissa.

Sointu Kouvo kuoli 74-vuotiaana 1991 Tukholmassa.

Kalevi Koukkunen
5.11.2017

Kirjallisuutta ja lähteitä

Heikki Eteläpää: ”Jees, Teatteria!” – sanoi vääpeli Ryhmy. Sotateatterit 1941–1944. Helsinki: Suomen teatterikerhojen liitto ja Edita 2002, 156, 169.

Pirkko Koski: Kansan teatteri II. Helsingin Kansanteatteri. Helsinki: Helsingin teatterisäätiö 1987, 261.

Katri Lehto: ”Björkstén, Emilie”. Teoksessa Matti Klinge (päätoim.) Suomen kansallisbiografia. 1: Aaku–Browallius. Studia Biographica 3 : 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003, 647–648.

Jukka Pennanen & Kyösti Mutkala: Punainen Mylly – Tuo pahennusta herättävä teatteri. Helsinki: Multikustannus 2008, 38, 74, 75.

Annamari Sarajas: ”Maria Jotuni” teoksessa Matti Kuusi ym. (toim.) Suomen kirjallisuus. Osa 5: Joel Lehtosesta Antti Hyryyn. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Otava 1965, 81–82.

Irmeli Niemi: ”Näytelmäkirjailijoita” teoksessa Matti Kuusi ym. (toim.) Suomen kirjallisuus. Osa 5: Joel Lehtosesta Antti Hyryyn. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Otava 1965, 487.

Serp: Neljä naista. Näytelmä. Alkukohtaus ja neljä näytöstä. Porvoo – Helsinki: WSOY 1942.

Suomen kansallisfilmografia 2. Helsinki: Painatuskeskus 1995.

Suomen kansallisfilmografia 3. Helsinki: Painatuskeskus 1993.

Suomen kansallisfilmografia 4. Helsinki: VAPK-kustannus 1992.

Suomen kansallisfilmografia 5. Helsinki: Valtion painatuskeskus 1989.

Suomen kansallisfilmografia 6. Helsinki: VAPK-kustannus 1991.

Kari Uusitalo: ”Kotimaiset elämäkerrat”. Teoksessa Olli Tuomola ym. (toim.) Elokuvakirja (Mitä missä milloin -sarja). Helsinki: Otava 1972, 482–483.

Kari Uusitalon haastattelu 23.10.2017, Kalevi Koukkunen.

Sointu Kouvo. Kuolinilmoitus. Helsingin Sanomat 27.1.1991.

”Meritförteckning för Sointu Kouvo-Ulfvik [1949]”. Teatterimuseon arkisto, Sointu Kouvon arkisto TeaMA1024. (Sointu Kouvon omakätisesti kirjoittama ansioluettelo.)

Timo Kinnusen (KAVI) sähköpostiviesti 20.10.2017, Kalevi Koukkunen.

Tommi Partasen (KAVI) sähköpostiviesti 12.10.2017, Kalevi Koukkunen.