Yrjö Saarnio

Etunimet: 
Yrjö David
Muut nimet: 
Yrjö Huttunen (entinen nimi vuoteen 1903)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
18.09.1890
Syntymäpaikka: 
Helsinki
Kuolinaika: 
16.04.1933
Kuolinpaikka: 
Hämeenlinna

Biografia

Näyttelijä, laulaja (baritoni)

Yrjö Saarnio loi 1910–20-luvulla suomalaisittain ainutlaatuisen kansainvälisen elokuvauran Venäjällä, Saksassa ja Ranskassa. Lähes kaikki ne vajaat kymmenen elokuvaa, joissa hän näytteli, ovat tuhoutuneet. Ennen varhaista kuolemaansa Yrjö Saarnio ehti Suomessa näytellä vain historiallisessa elokuvassa Kajastus (1930). Sekä laulu- että teatteriuraa Saarnio teki myös yhdessä puolisonsa Dagmar Parmas-Saarnion kanssa. He olivat kosmopoliitteja maailmanhistorian myllerryksissä.

Yrjö Saarnio syntyi 1890 Helsingissä työmies Huttusen perheeseen. Poika kävi Helsingin Suomalaista reaalilyseota 1904–05 ja aloitti näyttelijänuransa Helsingin Työväen Teatterissa avustajana jo 15-vuotiaana. Hän myös opiskeli todennäköisesti Suomen Kansallisteatterin oppilaskoulussa Helsingissä 1906–07. Kansan Näyttämölle Yrjö Saarnio oli kiinnitettynä 1907–09, Viipurin Kaupunginteatterin edeltäjään Maaseututeatteriin 1909–11, Suomalaiseen (Kotimaiseen) Oopperaan 1911–13 ja Apollo-operettiin 1914–15. Hän oli käynyt esiintymässä myös Amerikassa 1914.

Yrjö Saarnion alaa olivat sankari- ja luonneosat. Hänen huomattavimpia ”roolisaavutuksiaan” teatterissa olivat rättäri eli oikeudenpalvelija (Teuvo Pakkalan Tukkijoella), Klopopinsky (Erkki Kivijärven Itkevä ilveilijä) ja von Pahlen (Alfred Neumannin Patriootti).

Baritoni Yrjö Saarniolla oli myös ”huomattavat laulunlahjat”. Laulua hän oli opiskellut Milanossa ja Berliinissä. Hänen ooppera- ja operettiosistaan olivat tunnetuimmat Sulpice (Gaetano Donizettin Rykmentin tytär), paholainen (Jacques Offenbachin Orfeus manalassa) ja Danilo (Franz Lehárin Iloinen leski); nämä kaikki ilmeisesti teattereissa. Helmikuusta joulukuuhun 1912 Saarnio lauloi Suomalaisessa Oopperassa Faustissa, Hoffmannin saduissa ja Carmenissa. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin Faustin ensi-ilta-arvostelussa: ”– – samoin Branderin pienessä osassa hra Y. Saarnio, jonka kelvollinen barytoni on varteenotettava.”

Yrjö Saarnio oli keväällä 1916 avioitunut (2. avioliitto) näyttelijä Dagmar Parmaksen (1886–1940) kanssa, joka ainakin aika ajoin oli miehensä mukana seikkailukkailla opinto- ja työmatkoilla ulkomailla. Berliinissä he molemmat opiskelivat laulua professori Albert Loeschin johdolla.

Estonia-oopperassa Tallinnassa Yrjö Saarnio ja Dagmar Parmas esiintyivät 1915–16. Asia mainitaan Helsingin Sanomien juhla-artikkelissa 1931. Jo näytäntökausilla 1912–13 ja 1914 –15 oli Estonia-teatterin johtajana toiminut suomalainen näyttelijä-ohjaaja Hilma Rantanen-Pylkkänen (1875–1943) – säveltäjä Tauno Pylkkäsen äiti. Varmasti Estoniassa vierailivat monet muutkin suomalaiset näyttelijät ja laulajat. Joko Tallinnasta suoraan tai Suomen kautta Saarniot matkustivat Moskovaan opintomatkalle. Valtion stipendin turvin Dagmar Parmas oli ollut Venäjällä opiskelemassa jo 1911, Yrjö Saarnio tuli 1916 ja hänen veljensä Kaarlo 1917.

Yrjö Saarnio sanoi esiintyneensä Moskovan kansanoopperassa 1916. Ben Hellmanin ja Lauri Piispan mukaan nimitys kansanooppera tarkoittaa vaatimattomampaa foorumia, kansantaloa. Hellman ja Piispa ovat ansiokkaasti selvitelleet Saarnion ulkomaalaisyhteyksiä artikkelissaan ”Yrjö Saarnio: Mykän elokuvan maailmanmies” (2012), joka on lähteistöltään kattava.

Jo samana vuonna 1916 Yrjö Saarnio pääsi tutustumaan venäläiseen elokuvaan ja sai pienehköjä rooleja. Hänen elokuvauransa tekee suomalaisittain ainutlaatuiseksi se, että hän näytteli varhaisissa mykkäelokuvissa Venäjällä, Saksassa, Ranskassa ja mahdollisesti Ruotsissakin. Lähes kaikki elokuvat ovat tuhoutuneet.

Venäjällä Saarnio näytteli vuonna 1916 elokuvassa Prokuror (Prokuraattori; Venäjän-ensi-ilta helmikuussa 1917). Se oli venäläisen elokuvan uranuurtajan Jakov Protazanovin (1881–1945) ohjaus. Elokuvaa tehdessään Saarnio kertoi tutustuneensa myös yhteen mykän kauden merkittävimpään näyttelijään Ivan Mozžuhiniin (1889–1939), joka todennäköisesti näytteli prokuraattoria.

Vuonna 1917 Saarnio esiintyi Venäjällä ilmeisesti ainakin elokuvissa Tvorets manifesta 17 oktjabrja 1905 goda – Graf S. Ju. Vitte (Kreivi Witte), Konkurs krasoty (Kauneuskilpailu) ja Šakaly vlasti (Šakaalin uhri). Vielä 1918 Saarnio näytteli elokuvassa Diana na ohote (Dianan metsästys). Ilmeisesti mitään näistä elokuvista ei esitetty Suomessa; niinpä elokuvien suomenkieliset nimet ovat suoria käännöksiä alkuperäisnimistä tai sitten muuten epävirallisia nimiä.

Kun Yrjö Saarnio oli päässyt perehtymään Venäjän elokuvatuotantoon, hänelle olisi varmaan ollut työtä myöhemminkin venäläisessä elokuvassa. Maassa olot olivat sekasortoiset, mistä kärsi elokuvateollisuuskin. Niin Saarnio suuntasi Saksaan ilmeisesti 1910-luvun lopulla – joko suoraan tai Suomen tai Ruotsin kautta. Nimittäin eräiden lähteiden mukaan Saarnio olisi 1920-luvun alussa esiintynyt ruotsalaisissakin elokuvissa. Tosin Svensk Filmdatabas -tietokannan laajassa henkilötiedostossa ei Yrjö Saarnion nimeä ole. Saarnio on kyllä voinut olla yhteydessä ruotsalaisiin elokuvantekijöihin. Ruotsin elokuva oli 1910–20-luvulla maailmanmaineessa.

Saksassa Yrjö Saarnio esiintyi puolenkymmenessä elokuvassa. Max Mackin (1884–1973) ohjaama Die Tragödie im Hause Bang (Bang’in perheen tarina, 1922) sai Suomen-ensi-iltansa Helsingissä Kluuvikadun Eldoradossa 21.1.1923. Helsingin Sanomien samanpäiväisessä ilmoituksessa luetellaan viisi pääosanesittäjää: Yrjö Saarnio, Carola Toelle, Evi Eva, Rolf Brunner ja Paul Bildt. Valitettavasti ”Eläwätkuwat”-palstalla 23.1.1923 viikon elokuvissa ei Bang’in perheen tarinaa esitellä laisinkaan. Kansainvälisissä filmografioissa ei Saarniota mainita. Vaikka elokuva Die Tragödie im Hause Bang tunnetaan laajalti kansainvälisessä kirjallisuudessa, elokuvasta tai mahdollisesta näytelmästä ei ole löytynyt alkuperätietoja.

Bang’in perheen tarinaan liittyy erikoinen nimitäydennys. Muun muassa Kannaksen Sanomien mukaan (7.1.1927) tätä ”ensiluokkaista filmiä” esitettiin – nelisen vuotta Suomen-ensi-illan jälkeen – Terijoen Kinossa 9.1.1927 alkaen kaksoisnimellä Veljesviha eli Bang’in perheen tarina. Voisi ajatella, että elokuvan maahantuoja Eldorado, jolla oli samanniminen elokuvateatteri Helsingissä Kluuvikatu 2:ssa, piti Bang’in perheen tarina -nimeä epäkaupallisena ja suomalaisille vieraana ja lisäsi siihen iskevän Veljesviha-täydennyksen. Itse asiassa maahantuoja hyödynsi ”härskisti” jo tunnettua nimeä, sillä erityisesti työväennäyttämöillä oli 1920-luvulla poikkeuksellisen laajalti maassamme esitetty Verneri Jokiruohon (1897–1971) kirjoittamaa vallankumousnäytelmää, jonka nimimuoto oli Veljesvihaa. Sen kantaesitys oli Hyvinkäällä marraskuussa 1921.

Elokuva Veljesviha tuntuu säilyttäneen ajankohtaisuutensa, sillä vielä pari vuotta myöhemmin, 10.2.1929, se tuli Suomessa jälleen ohjelmistoon helsinkiläisessä teatterissa Tenhossa. Helsingin Sanomien elokuvailmoituksessa 10.2.1929 Veljesvihaa mainostettiin jännittäväksi seikkailu- ja rakkausdraamaksi. Korostettiin, että siinä esiintyy suomalainen näyttelijä Yrjö Saarnio. Lehden laajahkolla ”Elokuvat”-palstalla 12.2.1929 Veljesvihaa ei noteerata. Jostain syystä elokuva palasi vielä Bio-Unionin ohjelmistoon kesäkuussa (Helsingin Sanomien ilmoitus 9.6.1929). Teatterissa oli kaksoisohjelmisto: toisena elokuvana Constance Talmadge -elokuva Hyvät suositukset (1920, Suomessa ensi-ilta 1924). Helsingin Sanomien ”Elokuvat”-katsauksessa 11.6.1929 ei Veljesvihaa mainita.

Veljesvihaa-näytelmää ovat seikkaperäisesti käsitelleet teoksissaan Raoul Palmgren 1983 ja Mikko-Olavi Seppälä 2010.

Unkarilais-saksalaisen ohjaajan Arzén von Cserépyn (1881–1958) ohjaaman elokuvan Fridericus Rex ensimmäisessä osassa (1922) Yrjö Saarnio näytteli ylipäällikkö von Laidoria. Helsingin Sanomissa oli 8.10.1922 ilmoitus, jossa elokuvaa luonnehdittiin mielenkiinnolla odotetuksi historialliseksi loistofilmiksi. Alkuperäisnimen Fridericus Rex alla on sulkeissa nimekkeet Kuningas Fredrik Suuri ja Isä ja poika. Lehden ”Eläwätkuwat”-palstalla 10.10.1922 varsin kehuvassa esittelyarviossa ei mainita Yrjö Saarniota.

Näyttävässä ilmoituksessa 15.10.1922 siteerataan Iltalehden (löytymätöntä) aikalaiskriitikkoa: ”– – seuraamme jännityksellä filmin vaiherikasta juonta ja toteamme lopulta tyydytyksellä nähneemme ihailtavalla taidolla ja mitä huolellisimmalla työllä aikaansaadun loistavan taidefilmin.”

Elokuvan toista osaa, suomalaiselta nimeltään Suurvallan synty esitettiin Kino-Palatsissa 14.1.1924 alkaen. Jo sunnuntaina 13.1.1924 Helsingin Sanomissa mainostettiin: ”Näytäntökauden suurenmoisin filminäytelmä Suurvallan synty.” "Eläwätkuwat"-palstalla 16.1.1924 hehkutettiin: ”Fredrik Suuren elämäntyö, saksalaisen suurvallan luominen lukuisine taisteluineen kulkee valkoisella kankaalla silmiemme ohitse. Valtavuudessaan ja realistisuudessaan ovat filmin taistelukuvaukset parhainta, mitä täällä on esitetty.”

Vielä vuonna 1924 käytettiin nimityksiä elävät kuvat ja valkoinen kangas. Kielentutkija Artturi Kannisto ehdotti 1927, että nimitykset lyhennettäisiin muotoihinn elokuva ja valkokangas, jotka varsin pian vakiintuivatkin.

Yrjö Saarnio näytteli vielä ainakin Fred Sauerin (1886–1952) ohjaamassa Jugend-elokuvassa (1922), jota esitettiin Helsingissä Bio Civiksessä 2.9.1923 suomalaisella nimellä Rakkauden kultainen kevät. Saarnio oli kreditoitu nimellä Jori Saarnio. Elokuvasta oli Helsingin Sanomissa 2.9.1923 etusivulla näyttävä ilmoitus, jossa tämä taidefilmi sanotaan tehdyn Max Halben kuuluisan Die Jugend -draaman mukaan. Pääosissa olivat ”vaalea kaunotar” Grete Reinwald, Heinz Salfner, Yrjö Saarnio ym. Kaksi päivää myöhemmin (4.9.1923) lehdessä esiteltiin elokuvateattereiden ohjelmistoa, myös Rakkauden kultainen kevät. Lyhyen juoniesittelyn lopuksi mainitaan, että eräässä pienosassa esiintyy suomalainen näyttelijä Yrjö Saarnio ”tehden hyvää työtä”.

Lemmendraamaksi luonnehditun Jugend-nimisen näytelmän (1893) varhaisnuorison erotiikasta oli kirjoittanut saksalainen kirjailija Max Halbe (1865–1944). Hän ei ollut suomalaiselle teatteriyleisölle tuntematon. Nimittäin helmikuussa 1894 Suomalaisessa Teatterissa oli esitetty samainen näytelmä suomalaiselta nimeltään Nuoruus, myös Maaseututeatterissa 1911 ja 1912. Suomen Kansallisteatteri esitti sitä (vain kaksi kertaa) nimellä Väkevä virta 1906. Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistossa näytelmä oli Vahva virta -nimisenä 1904.

Niin ikään Saksassa Saarnion pariskunta näytteli ainakin Robert Mischin elokuvassa Die tugendhafte Tänzerin (1922), jota esitettiin Helsingissä Yrjönkadun Edisonissa toukokuussa 1923 nimellä Hyve vaarassa ja Siltasaarenkadun Titaniassa maaliskuussa 1925 nimellä Siveys vaarassa. Edison mainosti, että elokuvassa esiintyvät ”kotimaiset näyttelijämme” Dagmar Parmas ja Yrjö Saarnio.

Yrjö Saarnio näytteli vieläpä pääosaa elokuvassa L’enfance qui meurt: Visions tragiques de la famine en Russie (1922). Hän kuvaili aikalaistodistajana Etelä-Venäjän traagista nälänhätää pistäytyessään 28.8.1922 Viipurissa Karjala-lehden toimituksessa kertoilemassa elokuvasta ja elokuvaurastaan.

Runsaan palstan pituisessa haastattelukertomuksessa Saarnio sanoi oleskelleensa viime vuodet ulkomailla, pääasiassa Saksassa, mutta myös Ruotsissa, Itävallassa, Ranskassa, Italiassa, Espanjassa ja Etelä-Slaaviassa sekä Venäjällä näytellen ”filmejä varten”. Hän oli käynyt Neuvosto-Venäjän nälkäalueilla professori Fridtjof Nansenin (1861–1930) kanssa. (Paljastuu uusi tieto:) Saarnion oli määrä ohjata propagandafilmi nälkäalueilta Punaisen Ristin toiminnan tukemiseksi.

Matkalle oli lähdetty 14.1.1922 Berliinistä Varsovan kautta Baranovitšiin, missä oli filmattu muutamia luontokohtauksia. Kaupunki oli tulvillaan pakolaisia, joista osa joutui asumaan entisissä juoksuhaudoissa kuvaamattomassa kurjuudessa. Punaisen Ristin elintarvikejuna suuntasi Moskovaan, missä – Saarnio kehaisee – vastassa oli itse Tšitšerin. (Georgi Tšitšerin, 1872–1936, oli aluksi mensevikki, sittemmin bolsevikki ja apulaisulkoasiainkomissaari.) Matkan päämääränä olivat Samara ja Saratov, joita Saarnio kuvasi kuoleman kaupungeiksi.

Tarkoituksena oli siis filmata nälkäpropagandan hyväksi sveitsiläisen kirjailijan Alfred Gehrin kirjoittama ja Saarnion ohjaama elokuva (todennäköisempi ohjaaja oli kuitenkin Gehri). Saarnion oli kuitenkin määrä näytellä pääosaa, Punaisen Ristin lääkäriä Markoffia. Naispääosassa oli tunnettu ranskalainen näyttelijätär Marion Dorés. Myös Moskovassa filmattiin, mutta enimmäkseen Saratovissa, missä pakolaisten tuhantiset kulkueet ikuistettiin.

Elokuva L’enfance qui meurt: Visions tragiques de la famine en Russie valmistui lopulta, ja Saarnion mukaan sitä esitettiin Pariisissa, Roomassa, Barcelonassa, Genevessä ym. Saksassa Saarnio sanoi esiintyneensä mm. elokuvissa Fredrik Suuri, Max Halben nuoruus, Bengin talon surullinen tarina ja Tanssijatar hyvyyden teillä. Näissä elokuvissa hän korosti näytelleensä tärkeitä ja huomattavia osia. Saarnio myös sanoi, että hänellä oli alullaan neuvotteluja kotimaisen filmituotannon johtajien kanssa, ja ”mikäli olosuhteet sen myöntävät, aikomus tavalla tai toisella osallistua kotimaiseen filmaamiseen.” (Kotimaisista elokuvatuottajista kysymykseen olisivat tulleet lähinnä Hjalmar V. Pohjanheimo ja Erkki Karu. Tosiasiassa Saarnion ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt kotimainen elokuva – Kajastus – sai ensi-iltansa vasta keväällä 1930.)

Haastattelukertomuksen lopuksi Yrjö Saarnio sanoi palaavansa joulukuussa Saksaan, missä hän oli sitoutunut näyttelemään eräissä huomattavissa filmeissä.

Vielä Ranskassakin Saarnio filmasi 1922, mutta Leo Tolstoin romaaniin perustuva elokuva Résurrection (Ylösnousemus) jäi kesken. Yrjö Saarnion piti siinä esittää pääosaa, ruhtinas Nehljudovia. Erikoisella tavalla kuitenkin näytelmä Ylösnousemus liittyy Saarnion veljeksiin. Nimittäin maaliskuussa 1923 Yrjö Saarnion veli Kaarlo Saarnio vietti Kansan Näyttämöllä 20-vuotistaiteilijajuhlaansa Ylösnousemuksen ruhtinas Nehljudovina! Näytelmä sai poikkeuksellisen huonot arvostelut. Helsingin Sanomissa Erkki Kivijärvi piti sitä huonosti harjoitettuna ja näyttämölliseltä asultaan vajaamittaisena.

Vuonna 1925 Saarniot palasivat Keski-Euroopasta Suomeen, ensin Tampereen Teatteriin, sitten Kotkan Työväen Teatteriin ja lopulta Lahden Teatteriin, kuhunkin muutamaksi vuodeksi. Dagmar Parmas oli Kotkassa ja Lahdessa teatterinjohtajana, Yrjö Saarnio apulaisjohtajana. Verneri Veistäjän luonnehdinnan mukaan taiteilijapari Parmas–Saarnio ”kuuluu teatterihistoriamme värikkäimpiin”. Saarnioiden lyhyet johtajakaudet olivat menestyksellisiä. Myöhemmin Yrjö Saarnio toimi Lahdessa vapaana taiteilijana ja musiikkikauppiaana.

Vaikka Yrjö Saarnion elokuvaura tuntuu uskomattomalta, ei kuitenkaan ole syytä epäillä hänen osuuttaan ulkomaisissa elokuvissa. Hän osasi taitavasti hyödyntää varhaista mediaa, siis lehdistöä ja erityisesti Filmiaittaa. Hän kertoi auliisti ainutlaatuisista kokemuksistaan. Ehkäpä kerronnan intoon liittyi vielä odotuksia ja unohduksia, ja niin saattoi pienikin osasuoritus kasvaa pääosaksi. Missään tapauksessa eivät pidä paikkaansa Saarnion sanat, että pääosa seurasi pääosaa.

Elokuva uutena taideluomana kiinnosti ihmisiä, ja Saarnio osasi kertoa elokuva-alasta kuin satumatkoista. Saarnion haastattelut ja kertomukset oli varmaan tarkoitettu mainostamaan häntä myös kotimaisen elokuvan tuotantoa silmällä pitäen. Samantyyppistä mystiikkaa muuten liittyi Markus Raution (1891–1973) eli Markus-sedän Amerikan-matkaan, jonka aikana 1924–25 hän kävi tutustumassa Hollywoodissa elokuvatuotantoon ja ehkä näyttäytyikin jossain elokuvassa. Ratsumestari, myöhempi elokuvaohjaaja Carl von Haartman (1897–1980) oli Hollywoodissa 1925–28 ja Kari Glödstafin selvitysten mukaan esiintyi avustajana useammassa amerikkalaisessa elokuvassa kuin tähän asti on tiedetty.

Yrjö Saarnio ehti näytellä vain yhdessä kotimaisessa elokuvassa, juuri Carl von Haartmanin historiallisessa aatedraamassa Kajastus, joka kuvattiin syksyllä 1929 ja jonka ensi-ilta oli keväällä 1930. Saarnio näytteli elokuvassa juonittelevaa santarmieverstiä Ivan Krasnoffia. Rooli ei ole kovin iso, mutta se on kuitenkin kerronnan kannalta tärkeä. Ehkäpä Saarnio todettiin sopivaksi venäläisen upseerin rooliin, olihan hän jo esiintynyt venäläisissä elokuvissa ja näytellyt venäläisiä. Muistelmateoksessaan Antaa Haartmanin yrittää Carl von Haartman kuittaa Kajastus-elokuvan muutamalla rivillä mainitsematta yhtään näyttelijää.

Ensi-iltapäivänä 14.4.1930 Kajastusta mainostettiin Helsingin Sanomissa: ”Kuvaus kaksipäisen kotkan hyökkäyksestä Suomen perustuslakeja vastaan – tarina pelottomien miesten ja uhrautuvien naisten taistelusta santarmijuonittelijoiden terrorisoimassa maassa. – Pohjolan puhdasta lempeä, idän intohimoista rakkautta murrosajan myrskyissä.” Arvostelija Bio-Boy luonnehti Yrjö Saarnion santarmieverstiä ”mainioksi”.

Yrjö Saarnio kuoli 42-vuotiaana 1933 Ahveniston keuhkotautiparantolassa. Tämän perusteella on pääteltävissä, että hän oli sairastunut keuhkotautiin eli keuhkotuberkuloosiin. Siihen ei ollut vielä 1930-luvulla lääkkeitä, vaan potilaat saattoivat oleskella pitkiäkin aikoja hoitolaitoksissa.

Yrjö Saarniota kuvattiin levottomaksi sieluksi, jolle oli vaikeaa saavuttaa tasapainoa elämän ristiaallokossa (Helsingin Sanomat 19.4.1933). Hänen levoton taiteilijatemperamenttinsa vei häntä etsimään aina uutta ja uutta ja iloinen optimistinen luonteensa sai hänet uskomaan hyvää kaikesta ja kaikista (Uusi Suomi 19.4.1933).

Sattumoisin marraskuussa 1933 tuli ensi-iltaan Erkki Karun ja Risto Orkon ohjaama tendenssielokuva Ne 45 000, jonka aiheena on tuberkuloosi, sen hoito ja vastustaminen.

Yrjö Saarnio oli 1916–33 naimisissa näyttelijä-iskelmäsanoittaja Dagmar Parmaksen (1886–1940) kanssa. Hänet on haudattu Helsingin Uudelle hautausmaalle. Saarnioiden nuorena kuollut poika Yrjö-Kalevi (1916–39) oli myös näyttelijä. Yrjö Saarnion veli Kaarlo Saarnio (1885–1967) oli siis niin ikään näyttelijä.

Eri henkilö oli muusikko Yrjö Saarnio (1906–85), joka sävelsi jenkan elokuvaan Hiipivä vaara (1944) ja näytteli johtokunnan jäsentä elokuvassa Laukaus tehtaalla (1973).

Kalevi Koukkunen
28.2.2018 ja 19.10.2018
Täydennetty 17.11.2018 ja 10.12.2018

Kirjallisuutta ja lähteitä

Aikalaiskirja. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 1934. Helsinki: Otava 1933, 578 (Saarnio, Kaarlo).

Carl von Haartman: Antaa Haartmanin yrittää. Tekijän suomennosta varten täydentämästä alkuteoksesta Slag i slag suomentanut Sinikka Kallio. Helsinki: Otava 1972, 144.

Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Inhemska scenkonstnärer i ord och bild. Viipuri: Kustannusliike Opas [1930], 232 (Parmas, Dagmar), 271–272 (Saarnio, Kaarlo) ja 272 (Saarnio, Yrjö).

Kalevi Koukkunen: Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja. Porvoo – Helsinki – Juva 1990, 138–139 (artikkeli filmi).

Jay Leyda: Kino. A History of the Russian and Soviet Film. London: George Allen & Unwin Ltd. 1973, 422.

Raoul Palmgren: Kapinalliset kynät. Itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus. I: Kaksi puoluekirjallisuutta ja muotovallankumous (1918–30). Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY 1983, 301–307.

Mikko-Olavi Seppälä: Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet. SKST 1272. Helsinki: SKS 2010, 150–152, 305–307.

Suomen kansallisfilmografia 1. Helsinki: Edita 1996.

Teatterin maailma. Maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Toim. Verneri Veistäjä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 5. Helsinki: Tammi 1950, 223–224 (Saarnio, Kaarlo).

Kari Uusitalo: ”Kotimaiset elämäkerrat”. Teoksessa Olli Tuomola ym. (toim.) Elokuvakirja (Mitä missä million -sarja). Helsinki: Otava 1972, 551–552.

Verneri Veistäjä: Kotkan teatterit ja näyttämöt. Kuvaus Kotkan teatterielämästä vuosina 1908–1958. Kotka: Kotkan Kaupunginteatteri Oy 1958, 48.

Verneri Veistäjä: Viipurin ja muun Suomen teatteri. Helsinki: Tammi 1957, 105.

P. O. Väisänen (toim.): Helsingin Lyseo ”Ressu”. Helsinki: Helsingin Lyseo 1951, 178–179. – Koulumatrikkelissa Yrjö Saarnion uratiedot lähes samat kuin näyttelijämatrikkelissa Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin.

Ben Hellman & Lauri Piispa: ”Yrjö Saarnio: Mykän elokuvan maailmanmies”. Lähikuva 3/2012, 60–75.

Yrjö Saarnio. Kuolinilmoitus. Helsingin Sanomat 21.4.1933.

Yrjö Saarnio. Nekrologi. Helsingin Sanomat 19.4.1933 ja Uusi Suomi 19.4.1933.

Bio-Boy: ”Uusi kotimainen elokuva [Kajastus]”. Helsingin Sanomat 14.4.1930.

Elokuvailmoitukset Helsingin Sanomat 8.10.1922.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 15.10.1922.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 13.5.1923.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 21.1.1923.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 2.9.1923.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 13.1.1924.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 14.1.1924.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 8.3.1925.

Elokuvailmoitukset. Kannaksen Sanomat 7.1.1927.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 10.2.1929.

Elokuvailmoitukset. Helsingin Sanomat 9.6.1929.

Kajastus-elokuvan ensi-iltamainos. Helsingin Sanomat 13.4.1930.

”Eläwätkuwat”. Helsingin Sanomat 10.10.1922.

”Eläwätkuwat”. Helsingin Sanomat 23.1.1923.

”Eläwätkuwat”. Helsingin Sanomat 4.9.1923.

”Eläwätkuwat”. Helsingin Sanomat 16.1.1924.

”Elokuvat”. Helsingin Sanomat 12.2.1929.

”Elokuvat”. Helsingin Sanomat 11.6.1929.

E. K – vi [= Erkki Kivijärvi]: ”Kansan Näyttämö. Kaarlo Saarnion 20-vuotisresetti”. Helsingin Sanomat 16.3.1923.

”Estonia-teatteri 25-vuotias. Piirteitä teatterin kehitysvuosilta”. Helsingin Sanomat 1.11.1931. Signeeraamaton juhla-artikkeli.

Hilma Rantanen-Pylkkänen. Nekrologi (L. V. eli Lauri Viljanen). Helsingin Sanomat 28.11.1943.

”Kirkollisia ilmoituksia”. Helsingin Sanomat 8.4.1916. (Yrjö Saarnion ja Dagmar Parmaksen kuulutusilmoitus.)

”Kotimainen Ooppera. Faust-näytäntö”. Helsingin Sanomat 7.2.1912. (Arvostelijan fraktuuranimikirjaimet ovat epäselvät.)

”Suomalaisen filminäyttelijän kokemuksia Venäjän nälkäalueilta”. Karjala 29.8.1922.

Kari Uusitalo: ”Suomalaisten elokuvien näyttelijät”. Osa 31. Kinolehti 2/1984, 26.

http://encore.opera.fi/fi/person/2091 (luettu 20.2.2018).

http://encore.opera.fi/fi/person/1918 (luettu 24.2.2018).

http://ilona.tinfo.fi/esitys_lista.aspx?lang=fi (luettu 28.2.2018).

http://www.svenskfilmdatabas.se/sv/?s=yrj%C3%B6+saarnio (luettu 26.2.2018).

Kari Glödstaf: http://www.mykkaelokuvat.com/ (luettu 19.10.2018).

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti (luettu 24.10.2018 ym.).

Ben Hellmanin sähköpostiviesti 26.11.2018, Kalevi Koukkunen.

Jorma Junttilan (KAVI) sähköpostiviestit 19.7.2017, 20.2.2018 ja 18.10.2018, Kalevi Koukkunen.

Lauri Piispan sähköpostiviesti 22.11.2018, Kalevi Koukkunen.

LKT Yrjö Qvarnbergin sähköpostiviesti 22.2.2018, Kalevi Koukkunen.

Juha Seitajärven (KAVI) sähköpostiviesti 18.10.2018, Kalevi Koukkunen.