Lasse Elo

Etunimet: 
Lasse Richard
Muut nimet: 
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
07.02.1903
Syntymäpaikka: 
Rauma
Kuolinaika: 
26.12.1992
Kuolinpaikka: 
Nurmijärvi
Palkinnot: 

Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton kultainen ansiomerkki 1963.
Pro Finlandia -mitali 1969.

Biografia

Teatteri- ja elokuvalavastaja

Lasse Elo kuului teatterissa lavastajana 1930–40-luvun keskeisiin modernisteihin. Hän loi mm. Niskavuoren interiöörin, joka on tullut tutuksi niin näytelmistä kuin elokuvistakin. Elo oli pisimpään lavastajana Helsingin Svenska Teaternissa, 1927–32 ja 1956–71. Hän lavasti myös muutaman elokuvan, mm. Paimen, piika ja emäntä (1938).

Lasse Elo syntyi 1903 Raumalla rautatieläisperheeseen. Opintomatkoja hän teki Neuvostoliittoon, Saksaan, Ranskaan ja Tanskaan.

Elo oli kiinnitettynä Svenska Teaterniin 1927–32 ja 1956–71 (päälavastaja ja ateljeepäällikkö), Helsingin Kansanteatteriin 1932–48 ja Tampereen Työväen Teatteriin 1948–56. Varhaiskautenaan hän lavasti mm. Leo Tolstoin näytelmän Elävä ruumis ja Hella Wuolijoen Niskavuoren naiset. Vuoden 1950 teatterimatrikkelissa Elo kiteyttää tehneensä Hamlet-, Othello- ja Macbeth-lavastuksia.

Vuoden 1974 teatterimatrikkelissa Elo mainitsee tehneensä lavastuksen mm. Maxwell Andersonin näytelmään New Yorkin nukkuessa, William Shakespearen Kesäyön unelmaan ja August Strindbergin Kuolemantanssiin. Vuoden 1983 teatterimatrikkelissa hän ilmoittaa tehneensä ”satoja lavastuksia”.

Helsingin Kansanteatterissa ja Svenska Teaternissa Lasse Elolla oli lavastusoppilaita, joista kymmenen on sijoittunut teattereihin tai televisioon.

Kansanteatterissa ollessaan Elo suunnitteli lavastuksen elokuviin Rakuuna Kalle Kollola (1939, Onni Elon kanssa; ohjaus Kalle Kaarna) ja Paimen, piika ja emäntä (1938, ohjaus Roland af Hällström) sekä Eino Jurkan ohjauksiin Herra johtajan ”harha-askel” ja Eulalia-täti (molemmat 1940). Jurkan ja Elon yhteistyö selittynee sillä, että Jurkka oli ollut Helsingin Kansanteatterissa ohjaajana 1933–36. Elo lavasti myös Suomen Metallityöväen Liiton tilaaman puolipitkän näytelmäelokuvan Raudan kansaa (1943).

Elon kollegoja vuosina 1938–40 olivat elokuvalavastajat Ossi Elstelä, Karl Fager, Ville Salminen ja Hannu Leminen, jotka kaikki sittemmin ryhtyivät ohjaamaan elokuvia – Fager oli ohjannut ainoan elokuvansa Rautakylän vanha parooni jo 1923. Elo kirjoitti yksinäytöksisen pilan Noitain ruhtinatar (1953) ja radiokuunnelmia.

Lasse Elon poika Lauri Elo (s. 1928) toimi 1950-luvulla lavastajana Fennada-Filmissä ja sittemmin TV 2:ssa, ja hänen tyttärensä Kristine Elo (s. 1945) on ollut lavastajana MTV3:ssa 1974–2001. Hän on lavastanut mm. toistakymmentä Uuno Turhapuro -elokuvaa.

Lasse Elo sai Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton kultaisen ansiomerkin 1963 ja Pro Finlandia -mitalin 1969. Hän kuoli 89-vuotiaana 1992 Nurmijärvellä.

Kalevi Koukkunen
9.11.2014

Kirjallisuutta ja lähteitä

Heta Reitala: ”Elo, Lasse”. Teoksessa Matti Klinge ym., Suomen kansallisbiografia. Osa 2. Studia Biographica 3 : 2. Helsinki: SKS 2003, 556–557.

Suomen kansallisfilmografia 2. Helsinki: Painatuskeskus 1995.

Teatterin maailma. Maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Toim. Verneri Veistäjä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 5. Helsinki: Tammi 1950, 149.

Teatterin maailma 1965. Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Toim. Verneri Veistäjä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 8. Helsinki: Tammi 1965, 144.

Suomen teatterit ja teatterintekijät [1974]. Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Toimituskunta: Timo Martin ym. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 28. Helsinki: Tammi 1974, 210.

Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983. Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Toim. Ilona Tainio. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu. Helsinki: Tammi 1983, 134.