Jack Witikka

Etunimet: 
Jack
Muut nimet: 
Jack E. Vitikka (rinnakkaisnimi)
Jack Evert Witikka (oikea nimi)
Jack Evert Jakobsson (entinen nimi)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
20.12.1916
Syntymäpaikka: 
Helsinki
Kuolinaika: 
28.01.2002
Kuolinpaikka: 
Espoo
Palkinnot: 

Jussi-palkinto 1949 parhaasta leikkauksesta (yhdessä Erik Blombergin kanssa) elokuvassa Ennen ensi-iltaa.
Jussi-palkinto 1959 parhaasta ohjauksesta elokuvassa Mies tältä tähdeltä.

Biografia

Jack Witikka (alk. Jakobsson) opiskeli teatteri- ja elokuva-alaa Englannissa ja Yhdysvalloissa ja aloitti näyttämöuransa Suomalaisen Oopperan ohjaajana 1940-luvun lopulla. Vuonna 1953 hän siirtyi Kansallisteatteriin, ensin ohjaajaksi ja talouspäälliköksi, vuodesta 1957 apulaisjohtajaksi ja vuodesta 1969 johtajaksi. 1980-luvulla hän johti vielä Svenska Teaternia. Teatteriuran rinnalla kulki kuitenkin myös pitkään jatkunut kiinnostus elokuvaan. Jo 1940-luvun jälkipuoliskolla hän toimi Paramountin Suomen-toimiston mainospäällikkönä ja Parvisfilmin apulaisjohtajana. Vuosikymmentä myöhemmin hän kuului Suomen elokuva-arkiston perustajiin ja toimi arkiston hallituksen ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1957-1966.

Witikan ensimmäinen lyhytelokuva, Jussilla palkittu Ennen ensi-iltaa, valmistui vuonna 1949. Ensimmäisestä pitkästä elokuvasta Aila - Pohjolan tytär (1951) piti tulla suuri kansainvälinen Lappi-tarina. Vaikka Michael Powell vaikuttikin hankkeen taustalla, maailma jäi valloittamatta ja kuvauksissa törmättiin monenlaisiin vaikeuksiin. Yhtä kaikki, ainakin Blombergin kuvaus sai kiitosta ja Jussi-patsaan. Mä oksalla ylimmällä (1954) oli säveltäjä Gabriel Linsénin elämäkertaelokuva, joka aloitti Witikan hedelmällisen elokuvayhteistyön kirjailija Walentin Chorellin kanssa. Samana vuonna syntyi vielä Pessi ja Illusia, Ahti Sonnisen säveltämän satubaletin filmatisointi, joka jouduttiin kuvaamaan hankalissa olosuhteissa, mutta jossa nähtiin joukko huipputanssijoita.

Witikan ja Chorellin yhteistyö jatkui elokuvassa Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955). Tällä kerralla tuloksena oli varsin omaperäinen aikuisten satu kuvitteellisesta diktatuurista, jossa mielikuvitus ja kaikki hauska on kielletty. Silja - nuorena nukkunut (1956) oli Sillanpään romaanin toinen filmatisointi ja ilmeisesti uskollisempi alkuperäistarinalle kuin Teuvo Tulion sittemmin kadonnut versio (1937). Äidittömät (1958) jatkoi Witikan Chorelli-sarjaa. Aihe oli tuttu, sillä Witikka oli ohjannut myös Kansallisteatterin menestyksekkään kantaesityksen - tämän lähemmäs absurdia teatteria, Witikan suurta rakkautta, suomalainen elokuva tuskin pääsi.

Juha Nevalaisen kirjoittama Mies tältä tähdeltä (1958) on suomalaisen elokuvan maineikkaimpia alkoholismikuvauksia, joka poikkesi kaunistelemattomassa realismissaan 1950-luvun valtavirrasta. Tuottaja Veikko Itkonen kaipasi kuitenkin lisää yleisöä ja antoi Witikalle - melko epätodennäköisenä ohjaajavalintana - kunnian käynnistää iskelmäelokuvien buumin Suurella sävelparaatilla (1959). Kriitikot eivät tietenkään tällä kerralla innostuneet, mutta jälkikäteen musiikkitaltioinneista on tullut kulttuurihistoriaa. Iloisessa Linnanmäessä (1960) sama resepti siirrettiin huvipuiston esityksiin, jotka tällä kerralla punottiin yhteen myös ohuella juonenlangalla. Virtasissa ja Lahtisissa (1959) Witikka oli taas enemmän omillaan: Leena Härmän näytelmän filmatisointi tarjoaa herkullisen kuvan elintasokilpailun kiristymisestä ja muista ajanilmiöistä. Witikan elokuvaura katkesi 1960-luvun alkuun, mutta toisin kuin monella muulla saman kohtalon kokeneella, Witikalla lopetus oli komea: Pikku Pietarin piha (1961) on kantanut vuosikymmenet mainettaan yhtenä kaikkien aikojen lapsikuvauksista.

Kimmo Laine