Ilmari Unho

Etunimet: 
Kaino Ilmari
Muut nimet: 
Eino Seisjoki (pseudonyymi)
U. R. Kalmari (pseudonyymi)
I. Helakivi (pseudonyymi)
Syntymäaika: 
22.10.1906
Syntymäpaikka: 
Uusikaupunki
Kuolinaika: 
02.04.1961
Kuolinpaikka: 
Pori

Biografia

Ohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, teatterinjohtaja

Ilmari Unho ohjasi vuosina 1939-1953 Suomi-Filmi Oy:ssä laaja-alaisesti kaikkiaan 26 elokuvaa. Hänen uransa alkoi näyttelijänä 1925 ja jatkui vuodesta 1938 myös käsikirjoittajana.

Kaino Ilmari Unho syntyi Uudessakaupungissa 1906 ja aloitti uransa avustajana Kansallisteatterissa Helsingissä vuonna 1922. Suomen Näyttämöopiston suoritettuaan hän sai kiinnityksen näyttelijäksi Kansallisteatteriin. Rovaniemen Näyttämön johtajana Unho toimi kauden 1931-32 ja sen jälkeen kaksi vuotta näyttelijänä ja ohjaajana Porin Teatterissa ja sitten vuoden verran samoissa tehtävissä Viipurin Kaupunginteatterissa. Teatteriuransa ohella Unho toimi Viipurissa myös IKL:n sikäläisen lehden Karjalan Suunnan vastaavana toimittajana. Vuosina 1925-30 Unholla oli neljä näyttelijäroolia mykkäelokuvissa (mm. Pohjalaisten Heikki Hanka 1925, Vaihdokkaan nimiosa 1927).

Tutustuminen Risto Orkoon tämän Viipurissa kesällä 1937 ohjaaman Jääkärin morsiamen kuvausten yhteydessä vei Unhon Suomi-Filmi Oy:n palvelukseen ensin skenaristina (mm. Jääkärin morsian, Markan tähden, Aktivistit, Avoveteen) ja kesällä 1939 edelleen yhtiön neljänneksi ohjajaksi Orkon, Valentin Vaalan ja Orvo Saarikiven rinnalle.

Vuosina 1939-1953 Unho ohjasi Suomi-Filmissä 26 elokuvaa. Ohjaajana Unho oli hyvin laaja-alainen - hän aloitti parilla sotilasfarssilla (Punahousut, 1939; Kersantilleko Emma nauroi?, 1940), jatkoi uraansa draamaelokuvilla (mm. Neljä naista, 1942; Miehen kunnia, 1943; Kirkastettu sydän, 1943), teki maalaismelodraamoja (mm. Koskenkylän laulu, 1947; Sillankorvan emäntä, 1953) ja epookkielokuvia (mm. Pimeänpirtin hävitys, 1947; Härmästä poikia kymmenen, 1950) sekä elämäkertaelokuvia ("Minä elän", 1946; Ruusu ja kulkuri, 1948).

Unho kunnostautui myös Simo Penttilän alkuperäisteksteihin perustuvien ilkikuristen jännityselokuvien tekijänä (Kuollut mies rakastuu, 1942; Kuollut mies vihastuu, 1944; Kolmastoista koputus, 1945; Valkoisen neilikan velho, 1945 ja historiaseikkailu Sadan miekan mies, 1951).

Risto Orkon katkaistua Unhon työsuhteen Suomi-Filmissä 1953 hän toimi perustamansa Kouluteatteri-kiertuenäyttämön johtajana vuoteen 1956 ja sen jälkeen Porin Teatterin johtajana kuolemaansa 3.4.1961 saakka.

Suomi-Filmistä lopputilin saatuaan Unho osallistui vielä 1957 käsikirjoittajana Suomi-Filmin elokuviin Nummisuutarit ja Vieras mies sekä Oy Suomen Filmiteollisuuden elokuvaan "1918".

Ilmari Unhon ensimmäinen puoliso oli 1927-1933 näyttelijä Kaisu Leppänen (1904-1993). Avioliitosta syntyi poika Pentti Unho (1928-1970), joka vuosina 1950-58 toimi kuvaajana Oy Suomen Filmiteollisuudessa ja myöhemmin valokuvaajana ja toimittajana.

Unhon toinen puoliso oli vuodesta 1935 näyttelijä Salli Karuna (1902-1987), jolla oli Kaisu Leppäsen tavoin oli myös runsaasti elokuvaosia. Ilmari Unhon ja Salli Karunan poika oli näyttelijä Turo Unho (1943-2014). Ilmari Unhon sisar Satu Unho (1914-2003) työskenteli Suomi-Filmissä studiokonttoristina.

Ilmari Unho kuoli 54-vuotiaana Porissa 1961.

Kari Uusitalo
21.11.2014

Kirjallisuutta ja lähteitä

Mitä Missä Milloin Elokuvakirja. HelsinkI: Otava 1972, 574.

Salmi, Hannu: "Ilmari Unho Suomi-Filmin monitoimimies". Filmihullu 6/1991, 18-25.

Varjola, Markku: ”Unho, Ilmari”. Teoksessa Suomen kansallisbiografia 10. Helsinki: SKS 2007, 164-165.

Laine, Kimmo: ”Simo Penttilä -elokuvat”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 3. Helsinki: Painatuskeskus 1993, 81-84.

Uusitalo, Kari: Kuvaus - kamera - käy! Lähikuvassa suomifilmit ja Suomi-Filmi Oy. Helsinki: Kirjastopalvelu 1994.

Uusitalo, Kari: ”Ilmari Unho” (filmografia). Teoksessa . Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1961, 67-70.

Suomen kansallisfilmografia 2-4. Helsinki: Painatuskeskus 1992-1994.