Pertti Pasanen

Etunimet: 
Pertti Olavi
Muut nimet: 
Spede Pasanen (taiteilijanimi)
Spede (taiteilijanimi)
H6 (muu nimi)
Atomi-Spede (muu)
Jürgen von Schnitzel (muu nimi)
Syntymäaika: 
10.04.1930
Syntymäpaikka: 
Kuopio
Kuolinaika: 
07.09.2001
Kuolinpaikka: 
Helsinki
Palkinnot: 

Tuottajan Jussi-palkinto 1970.
Betoni-Jussi 1985.

Biografia

Kirkonkirjoissa hän oli Pertti Olavi Pasanen, syntynyt Kuopiossa 10.4.1930 piiriesimies Kusti Pasasen ja hänen Helmi-vaimonsa esikoisena. Julkisuudessa ja kansan suussa hän oli yksinkertaisesti Spede. Veroilmoituksessa hänen ammattinsa oli toimitusjohtaja, mutta käytännössä hän oli koomikko, keksijä, elokuvanäyttelijä, -käsikirjoittaja, -ohjaaja, ja -tuottaja, sekä samaa ja paljon muuta television puolelta.

Spede teki noin 50 elokuvaa ja oli mukana erilaisissa tv-ohjelmissa noin 35 vuoden ajan. Hänellä on 49 tietuetta Patentti- ja Rekisterihallituksen keksintölistoilla. Spede Pasasen osuvin määre saattaisi olla Pelle Peloton, sillä se viittaa hänen rooleihinsa sekä keksijä-monitoimimiehenä että koomikkona ja viihteentekijänä.

Nuoruusvuosinaan Spede kokeili lähes kaikkia urheilulajeja ja alkaessaan pärjätä jossakin hän vaihtoi toiseen. Tunnetuimmaksi hän tuli jääkiekkoilijana, ja juuri tähän peliin juontuu hänen lempinimensä, joka ensin oli Speed vääntyäkseen siitä savolaisempaan muotoon Spede.

Pikkuveli Risto johdatti Speden tekniikan pariin. Veljekset järjestivät kotitalon kellariin eräänlaisen työpajalaboratorion, joka räjähti kun nuori keksijä ryhtyi sekoittamaan ruutia ja fosforia. Spede sai kätensä siteisiin ja päätti keskittyä kemian sijasta fysiikkaan. Tämän harrastuksen tuloksena syntyi sähkömoottoreita, kerran noin kilometrin pituinen lennätin ja "maailman ensimmäinen skootteri, kun laitettiin kaverin kanssa moottori kiinni potkulautaan".

Aikuisiällä harrastus teknisiin vempaimiin säilyi ja näkyi heti hänen elokuvissaan, X-paronin (1964) "herätyskoneistona" ja Pähkähullun Suomen (1967) "syöttökoneena". Vuodesta 1974 lähtien Spede teki kymmeniä patentoituja keksintöjä kuten matkaradio-levysoittimen, vedenpitävän säilytyspussin, akkukäyttöisen moottoriajoneuvon, purjelaudan, stereoäänitysmenetelmän ja aaltovoimalan. Itse hän piti tärkeimpinä luomuksinaan 1970-luvulla kehittämäänsä linkomäkeä sekä 1990-luvun venesuksea.

Radiosta televisioon

Päästyään Helsinkiin opiskelemaan Spede kirjoittautui valtiotieteelliseen tiedekuntaan, vaikka myös arkkitehdin ja insinöörin urat olivat kouluaikoina välkkyneet hänen mielessään. Tänä aikana käynnistyi hänen uransa sivuosanäyttelijänä, kun Fennada-Filmistä tavattiin soitella Domukseen ja kysellä halukkaita avustajia. Spede ehti vuosina 1954-62 esiintyä statistina kaikkiaan 16 elokuvassa, ennen kuin hänen oma uransa koomikkona, ohjaajana ja tuottajana alkoi X-paronin myötä vuonna 1964.

Tällä välin Spede oli jo noussut tähdeksi sekä radiossa että televisiossa. Hänen radiouransa alkoi ajanvieteosaston toimittajana Antero Alpolan alaisena. Vuodesta 1960 Spede veti radiohupailua Ruljanssiriihi, jossa etenkin hänen ideoimansa ja Leo Jokelan tulkitsema papukaija G. Pula-aho niitti suosiota. Aivan ristiriidaton ei yleisön vastaanotto aluksi ollut, sillä kannustuksen ohella tuli myös haukkumakirjeitä, mutta ohjelmajohtaja Jussi Koskenluoman tuella Spede piti linjansa ja jatkoi sitä Hupiklupi-ohjelmassaan.

"Siihen aikaan oli tuollaista kuplettiajanvietettä, joka harmitti minua raskaasti", Spede on kertonut. "Samoin kuin ns. poliittiset vitsit. Minä valitsin oman linjani ja päätin pitää sen vaikka yleisöä olisi voinut kosiskella muilla tavoilla. Jotenkin minulla oli vahva tunne, että näin täytyy toimia - olen itsekin ihmetellyt sitä joskus. Meiltä puuttui kreisihuumori amerikkalaiseen malliin. Sellainen, että asiat vedetään mahdollisimman pähkähulluun suuntaan ja pannaan päälaelleen. Minun ainoana tarkoituksenani on, että yleisöllä on hauskaa, että se viihtyy. Ainoa lähtökohta on oma huumorintaju - vetoan niihin ihmisiin, joilla on samanlainen huumorintaju kuin minulla."

Tämä ohjelmajulistus vuodelta 1968 pätee paitsi Spede Pasasen radioviihteeseen myös hänen tv-ohjelmiinsa ja elokuviinsa. Kirjoittaja- ja radiotaustan mukaisesti Speden huumorin perusta on verbaalinen, puhuttuun sanaan pohjaava: esimerkiksi Pula-aho-teksteissä, joita Spede saattoi hioa päiväkausia, on keskeistä rytmitys, sanaleikkien käyttö ja yleensä verbaalinen akrobatia. Tämän lajin crazy-huumorissa hänen esikuviaan olivat amerikkalaiset Bob Hope, Red Skelton ja Danny Kaye, joiden elokuvia hän katsoi ahkerasti jo koulupoikana ja jotka rakensivat huumorin valtaosin "wisecrackin", nopean huulenheiton ja konekivääridialogin varaan. Siirryttyään televisioon ja elokuvaan Spede alkoi kiinnittää huomiota myös fyysiseen, liikunnalliseen, miimiseen puoleen, johon hän oli saanut hyvää harjoitusta nuoruutensa urheilu- ja tanssiharrastuksesta lähtien. Tämän lajin mestareista Spede on usein ilmoittanut ihailevansa Jerry Lewisia, jonka vaikutteita näkyy etenkin hänen 1960-luvun tuotannossaan.

Televisio oli luonnollinen askel eteenpäin radiosta, jonka piiristä aloitteleva tv-toiminta 1960-luvulla värväsi useimmat kasvonsa ja viihdyttäjänsä. Spede Pasasen tv-ura alkoi 15 minuutin suoralla lähetyksellä, joka kantoi nimeä Spede Show ja jota seurasivat Speden saluuna, Spedevisio ja 50 pientä minuuttia. 1990-luvulla Spede oli yhä pääosassa vetäessään seurapeliohjelmaa Speden Spelit, joka alkoi vuonna 1986 Spedestroikkana. Lisäksi hän tuotti Riitta Väisäsen juontamaa Kymppitonnia, Bingolottoa sekä tv-sarjoja Blondi tuli taloon ja Ihmeidentekijät. Kaikkein tuotteliaimpina vuosinaan Spede saattoi kirjoittaa ja vetää kahtakin tv-show'ta viikossa, valmistella samaan aikaan yhtä tai useampaa elokuvaa ja vielä näytellä niissä kaikissa.

Spede elokuvantekijänä

Yhteistyössä Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran eli "suomalaisen uuden aallon" tekijöiden kanssa syntynyt X-paroni (1964) merkitsi Speden elokuvauran alkua - koomikkona, käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana. Idea yhteistyöstä lähti liikkeelle kesällä 1963, jolloin Spede esiintyi yhdessä Pakkasvirran kanssa näyttelijänä - ainoassa "vakavassa" roolissaan - Mikko Niskasen elokuvassa Hopeaa rajan takaa. Spede oli pitkään halunnut tehdä oman elokuvan ja tähän tarkoitukseen Jarvan johtama Filminor-yhtiö pystyi tarjoamaan kaluston, teknisen ryhmän ja kaiken ammattitaitonsa Speden oman yhtiön huolehtiessa rahoituksesta.

Spede Pasanen oli 1960-luvun lopun ja 1970-luvun tuotteliain suomalainen elokuvantekijä - ja ainoa joka jatkuvasti ja johdonmukaisesti viljeli komedian lajia. Millipilleristä (1966) lähtien hän keräsi ympärilleen vakioryhmän, johon kuuluivat käsikirjoittaja-ohjaajat Jukka Virtanen ja Ere Kokkonen, säveltäjä Jaakko Salo, näyttelijät Simo Salminen, Leo Jokela, Juhani Kumpulainen ja ennen kaikkea Vesa-Matti Loiri, joka esiintyi ensimmäisen kerran elokuvassa Noin seitsemän veljestä (1968) ja josta vuosikymmenen vaihteessa lähtien tuli Spedeä itseään näkyvämpi ja vetävämpi koomikkohahmo. Uuno Turhapuron (1973) suurmenestys sinetöi kehityssuunnan: Spede itse jäi tuottamiensa elokuvien käsikirjoittajaksi ja sivuosanäyttelijäksi, samalla kun hänen tv-sketsistä kehittämänsä ja Loirin aktiivisella myötävaikutuksella syntynyt Turhapuro jatkoi voittokulkuaan 1990-luvulle saakka. Ohjaajana ja kanssakäsikirjoittajana näissä lähes 20 Turhapuro-elokuvassa on useimmiten toiminut Ere Kokkonen.

Suosiostaan päätellen Uuno Turhapuro on vastannut suomalaisen yleisön syviin tarpeisiin ja heijastanut jollakin symbolisella tasolla suomalaisen miehen identiteettikriisiä, hänen ääneen lausumattomia pelkoja ja unelmiaan, jotka ovat liian kipeitä ja naurattavia käsiteltäväksi muuten kuin huumorin keinoin. Ere Kokkosen mukaan Turhapuro-huumorin takana ovat elämän perustarpeet - nälkä, jano, naiset, raha - mutta yhtä hyvin hahmon käyttövoimina voidaan nähdä kateus ja vallanhimo ja tuloksena olevan ihmisen täydellinen häivyttäminen tyypin takaa.

Turhapurot olivat Speden elokuvatuotannon selkäranka 1970-luvulta lähtien. Hän itse väistyi yhä enemmän taka-alalle ja luopui välillä jopa tv-ohjelmistaan. 1980-luvun alkupuolella hän aktivoitui jälleen, palasi televisioon ja aloitti elokuvan puolella eräänlaiset kakkostuotannot. Ne olivat Turhapuroja halvempia, nopeasti tehtyjä elokuvia, joissa hän hyödynsi ja tuki televisiosta tuttuja koomikkohahmoja, Loirin sivupersoonien (Kliffaa hei, 1985) lisäksi mm. Heikki Kinnusta ("Onks Viljoo näkyny?", 1988), Pirkka-Pekka Peteliusta ja Aake Kallialaa (Rampe ja Naukkis, 1990), Eija Vilpasta, Taneli Mäkelää ja kumppaneita (Fakta homma, 1987) tai Timo Koivusaloa (Pekko ja poika, 1994).

Monipuolinen viihteentekijä ja taiteilija

Spede Pasasen pitkä ja monitoiminen ura karkaa yksinkertaisilta lokeroinneilta ja määrittelyiltä kuin "savolainen sanarieska" konsanaan. "Savolainen ei koskaan sano asiaa niin kuin se on", Spede tietää. "Hän ei totea: juna tulee, vaan sanoo sen laajemmin sanakääntein. Savolainen tekee lisäsanoja kuten mennä köykyttelee tai mennä rumppasoo." Samoin Spedelle riittää määreitä ja laatusanoja sen mukaan puhutaanko koomikosta, keksijästä, juontajasta, kirjoittajasta, viihteentekijästä, humoristista, tuottajasta, liikemiehestä. Tietysti hän oli myös taiteilija, vaikka kokikin, ettei häntä sellaiseksi tunnustettu.

Uusien medioiden myötä yleisö on moninkertaistunut ja pirstoutunut, minkä Spede tiesi ja otti huomioon. Niin elokuvissaan kuin tv-ohjelmissaan hän pyrki tekemään "koko perheen viihdettä" ja välttämään aiheita, jotka voisivat aiheuttaa ristiriitoja tai loukata joitakin yleisöryhmiä: kaksimielisyyksiä, naurua sairauden, uskonnon ja isänmaallisuuden kustannuksella. Särmää ja personallisuutta hänen huumorissaan kuitenkin riitti, ja aina hän vakuutti toimineensa omilla ehdoillaan, vain oman vaistonsa ohjaamana: "Alkuun minua pidettiin omituisena, mutta sittemmin ystävät ovat lisääntyneet. Viihteen tekemiseen en ole vielä keksinyt yleispätevää reseptiä, eikä minulla ole sisäsyntyistä visiota siitä mikä milloinkin ihmisiä huvittaisi. Lähden siitä, että mikä minua viihdyttää, viihdyttää muitakin. Väkisin en väännä yhtään mitään. Ehkä siksi ohjelmani ovatkin menestyneet."

Sakari Toiviainen