Eino Ruutsalo

Etunimet: 
Eino Kalevi
Muut nimet: 
Eino Ruuth (entinen nimi)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
19.09.1921
Syntymäpaikka: 
Kymi
Kuolinaika: 
02.04.2001
Kuolinpaikka: 
Helsinki
Palkinnot: 

Jussi-palkinto 1979 parhaasta lyhytelokuvasta Suomalaisen musiikin maaperä.

Biografia

Eino Ruutsalo aloitti uransa kuvataiteilijana ja oli kansainvälisesti tunnettu, mm. Lontoossa ja Moskovassa näyttelyitä pitänyt maalari ennen kuin hänestä tuli elokuvantekijä. Ruutsalon ensimmäinen lyhytelokuva New York - usvainen kaupunki (1953) on impressionistinen tuokiokuva suurkaupungin sykkeestä ja vastakohdista, rakennuksista ja muistomerkeistä. Samaa lyyristä kaupunkidokumentin linjaa Ruutsalo jatkoi elokuvissa Vanhaa ja uutta Helsinkiä (1954) ja Sinisilmäinen Helsinki (1963), ja arkkitehtuuria hän sittemmin käsitteli mm. vuoden 1972 "trilogiassaan" Empire Helsingissä, Hvitträsk ja Alvar Aalto.

1960-luvun alussa Ruutsalo ryhtyi määrätietoisesti kokeilemaan "puhtaan elokuvan" mahdollisuuksilla: valon, liikkeen ja kuvarytmin dynaamisilla ulottuvuuksilla. Alusta pitäen hän pyrki eroon elokuvanteon sovinnaisista lähtökohdista: juonen orjuudesta, ylipäänsä kirjallisista ja kertovista aineksista. Kineettisiä kuvia (1962) oli järjestelmällisen kokeilukauden avaus ja ohjelmanjulistus. Ruutsalo käytti siinä sekä negatiivi- että positiivimateriaalia, maalasi ja piirsi suoraan filmille, suodatti ja huuhteli värejä, syövytti ja raaputti kuvioita filmiin kanadalaisen animaatiopioneerin Norman McLarenin tapaan. Ruutsalo alkoi puhua "kinetiikasta" - kuten Robert Bresson puhui "kinematografiasta" - jonka perustana olivat valon ja liikkeen rytmit, erilaisten kuvaelementtien animointi samassa kentässä ja eri syvyystasoissa.

"Filmiä on käytettävä impulsiivisesti, hetkellisesti ja enemmän oivalluksenomaisesti", Ruutsalo muotoili ohjelmansa 1961. "Filmillä on ajallemme ominainen olemus voida kertoa asioita pieninä, välähtävinä assosiaatioina." Mielleyhtymät, tunnelmat, kuvien ja äänten yhteistoiminta, symboliikka ja allegoriat, "kineettinen musiikki" pyrkivät ohittamaan kertovan ja draamallisen aineksen myös Ruutsalon neljässä pitkässä näytelmäelokuvassa, jotka syntyivät 1960-luvun alkupuoliskolla. Dokumentaarisen johdannon jälkeen Hetkiä yössä (1961) latautui symbolistiseksi kohtalondraamaksi. Tuulinen päivä (1962) on aistillinen, unenomainen odysseia, sarja maalle, vedelle, tuulelle ja asfaltille maistuvia tunnelmia, ohjaajan omin sanoin "kuvia rakkaudesta, onnesta, kuvitelmista". Viheltäjät (1964) kuvattiin kokonaan Pariisissa, Ranskan uuden aallon impressionistisessa ja puolidokumentaarisessa hengessä. Laiturissa (1965) Ruutsalo eteni pisimmälle perinteisen kertovan elokuvan suuntaan tarinassaan kirjailijasta, joka hakee maalta ja rakkaussuhteesta lääkettä luovaan kriisiinsä; lyyris-impressionistinen lähestymistapa sisältää myös huumorin ja melodraaman kosketuksia.

1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien Ruutsalo keskittyi kokeellisiin lyhytelokuviin, kulttuuridokumentteihin ja tilauselokuviin. Hänen elokuvatyönsä jatkui 1990-luvulle saakka, samalla kun hän työskenteli edelleen myös kuvataiteilijana. Viimeisinä vuosinaan hän valmisteli tuotannostaan kokonaisvaltaista retrospektiivistä näyttelyä, joka avataan toukokuussa 2001. Keväällä 1999 Ruutsalo visioi, että näyttely rakennetaan 1960-luvun hengessä "aktiiviseksi tilaksi, jossa maalaukset, kinetiikka ja elokuvat sekoittuvat eri huonetiloissa vaihtelevaksi kokonaisuudeksi".