Niilo Heino

Etunimet: 
Niilo Olavi
Muut nimet: 
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
23.10.1927
Syntymäpaikka: 
Helsinki
Kuolinaika: 
30.05.2005
Kuolinpaikka: 
Helsinki
Palkinnot: 

Jussi-palkinto 1964 parhaasta tilauslyhytelokuvasta Veitsiluoto.

Biografia

Elokuvaaja

Niilo Heino oli moninkertaisesti ansioitunut ja palkittu lyhytelokuvien ohjaaja ja kuvaaja. Hänen erikoisalaansa olivat kansatieteelliset dokumenttilyhytelokuvat. Kolmen vuosikymmenen mittaisen elämäntyönsä Heino teki Suomi-Filmi Oy:ssä.

Elokuvaaja Niilo Olavi Heino syntyi Helsingissä 1927. Suomi-Filmin palvelukseen hän tuli vuonna 1944 hankittuaan sitä ennen esiintymistottumusta mm. Yleisradion kuulokuvatehtävissä. Kuvausryhmän jäsenestä tie yleni nopeasti kuvaaja Uno Pihlströmin kamera-assistentiksi vuonna 1946, mm. elokuvissa "Minä elän", Pimeänpirtin hävitys, Ruusu ja kulkuri sekä Kanavan laidalla.

Yhtiön lyhytelokuvaosaston puolelle Heino siirtyi vuonna 1950, ja toimi aluksi kuvaajana mm. Holger Harrivirran ja Harry Lewingin ohjaamissa elokuvissa. Myöhemmin hän ei enää ohjaajaa rinnalleen juurikaan kaivannut. Yhtiön pääjohtajan Risto Orkon luottohenkilönä Niilo Heino sai vuonna 1966 nimityksen Suomi-Filmin kuvauspäälliköksi ja vuonna 1970 lyhytelokuvaosaston johtajaksi. Näitä nimityksiä Niilo Heino itse vierasti - hän oli omasta mielestään ennen kaikkea elokuvien tekijä eikä mikään hallinnollinen byrokraatti.

Lyhytelokuvia Niilo Heinon ansiotilille lienee kertynyt kaikkiaan kolmisensataa, sekä tilaustöitä että myös vapaa-aiheina toteutettuja. Lisäksi tulevat lukemattomat Finlandia-uutiskatsauksiin kuvatut aiheet. Ulkomaisia palkintoja Niilo Heinon elokuvat saivat mm. Roomassa, Cannesissa, Madridissa ja Marseilles'ssa. Kotimaassa hänen tekemilleen elokuville myönnettiin sekä Jussi-patsas, kirkon elokuvapalkinto että valtion elokuvataiteilijapalkinto. Heinon ominta aihepiiriä olivat lukuisat kansatieteelliset lyhytelokuvat: Kiiskismarkkinat, Savesta - raudasta, Sompio, Suomenniemen kesää, syksyä, talvea. Niiden mustavalkoisissa kuvakompositioissa Niilo Heinon elokuvataiteellinen näkemys teki hienoa jälkeä.

Lukuun ottamatta lyhyttä, vuoden, parin mittaista välivaihetta Filmiyhtymän palveluksessa 1960-luvun alussa Niilo Heino pysyi kaikki työvuotensa uskollisena Suomi-Filmille. Työperäinen selkäsairaus pakotti Heinon luopumaan hänelle niin läheiseksi käyneestä kuvauskamerastaan 1970-luvun puolivälissä. Valtion taiteilijaeläkkeen Niilo Heino sai vuonna 1978, yhtenä ensimmäisistä lyhytelokuvantekijöistä Suomessa.

Ihmisenä Niilo Heino oli sanavalmis ja huumorintajuinen. Hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen, silloin kun asiat menivät niin kuin niiden piti mennä. Lyhytelokuvantekijänä Niilo Heino oli pitkän linjan itseoppinut, mutta kipusi vuosien mittaan ammattitaidossa suomalaisen elokuvan ylhäisaateliin.

Niilo Heino kuoli 77-vuotiaana Helsingissä 2005.

Kari Uusitalo
21.9.2014

Kirjallisuutta ja lähteitä

Suomen kansallisfilmografia 3-5. Helsinki, Edita ym. 1989-1993.

MMM Elokuvakirja, s. 474. Helsinki: Otava 1972.

Lauri Tykkyläinen: ”Heino, Niilo”. Teoksessa Suomen kansallisbiografia 3. Helsinki: SKS 2004, 676-677.

Kari Uusitalo: Suomen Hollywood on kuollut. Kotimaisen elokuvan ahdinkovuodet 1956-1963. Helsinki: Suomen elokuvasäätiö 1981.

Kari Uusitalo: Umpikuja? Suomalaisen elokuvan vaikeat vuodet 1964-1969. Helsinki: Suomen elokuvasäätiö 1984.