Lasse Naukkarinen

Etunimet: 
Lauri Eero Tapani
Muut nimet: 
Lauri Naukkarinen (oikea nimi)
Syntymäaika: 
03.09.1942
Syntymäpaikka: 
Heinävesi
Palkinnot: 

Kritiikin kannukset 1972.
Kettu-mitali 1982 elokuvasta Muistoja Sinebrychoffin puistosta.
Kettu-mitali 1984 elokuvasta No Comments.
Valtion elokuvataitelijapalkinto 1985 (10 000 mk).
Jussi-palkinto 1985 vuoden parhaasta dokumenttielokuvasta (No Comments).
Taiteen keskustoimikunnan myöntämä 5-vuotinen taiteilija-apuraha v. 2001 alusta lähtien.
Aho & Soldan -elämäntyöpalkinto DocPoint-festivaalilla 2003.
Kalevalaseuran tunnustuspalkinto arvokkaasta elämäntyöstä taiteen alalla 2003.
Elokuvataiteen valtionpalkinto 2006 (15 000 e).

Biografia

Ohjaaja, kuvaaja, käsikirjoittaja, tuottaja

Lasse Naukkarinen on moninkertaisesti palkittu dokumenttielokuvien tekijä. Hänen erikoisalakseen ovat muodostuneet jopa useiden vuosien mittaan kuvatut seurantadokumentit.

Lasse (Lauri Eero Tapani) Naukkarinen opiskeli 1962 suoritetun ylioppilastutkinnon jälkeen Taideteollisen Oppilaitoksen kamerataiteen osastossa, josta valmistui vuonna 1967. Myöhemmin hän toimi saman opinahjon lehtorina 1972-74 ja edelleen taiteilijaprofessorina 1991-96. Viisivuotisen taiteilija-apurahan Naukkarinen sai vuonna 2001.

Lasse Naukkarinen työskenteli Elokuvaosakeyhtiö Filminorissa vuodet 1965-70, vuodesta 1967 alkaen kuvaajana (mm. Kesäkapina, 1970). Oman yrityksen, Ilokuva, Naukkarinen & co:n, hän perusti vuonna 1981. Elokuvateatterilevikissä on nähty kaksi Naukkarisen pitkää dokumenttityötä, Muistoja Sinebrychoffin puistosta (1982) ja No Comments (1985).

Lasse Naukkarisen muu dokumenttituotanto on erittäin laaja ja monikertaisesti palkittu. Sen esitysfoorumeina ovat olleet ensisijaisesti televisio sekä erilaiset elokuvafestivaalit. Naukkarisen erikoisalaksi ovat vähitellen muotoutuneet persoonallisesti toteutetut seurantadokumentit, joiden kuvausvaihe ja tekoprosessi saattavat olla vuosienkin mittaiset.

"Uran suuren kaaren logiikka on selvä: tekijä aloittaa poliittisella agitaatioelokuvalla, löytää esseemuodon ja keskittyy havainnoivaan elokuvaan, kunnes uuden tekniikan antamat mahdollisuudet vievät hänet henkilökohtaisen dokumenttielokuvan alueelle. (--) Ominaista on luovuus, pyrkimys avoimuuteen, omistautuminen aiheelle ja piittaamattomuus rahoituksesta tai muista ulkoisista seikoista." (Jouko Aaltonen.)

Naukkarisen ensimmäiset työt Solidaarisuus (1970), Tasavallan päiväkirja (1972) ja Armon vuonna (1974) olivat vahvasti vasemmistolaisen ajattelun värittämiä mielipide-elokuvia. Kolmiosainen Sukupolvien muisti (1985-86) kertoi ihmistä ja ihmiskohtaloista Neuvostoliiton ajan Itä-Karjalassa, Puumala-trilogia (Postikortti ja peili, Täyden palvelun talo ja Astan pojat (1992-95) vastaavasti puumalalaisesta elämänmenosta.

Lasse Naukkarisen tekemiä henkilömuotokuvia ovat mm. iäkkäästä fil. tri Vilho Setälästä kertova 90. kevät (1990), radioselostaja Unto Miettistä esittelevä Unto M. (1990), kuvanveistäjä Armas Hutrin työskentelyä kuvaileva Pronssia I-II (1978) ja kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkän muotokuva Miinavaara (2002). Elokuvat Ensimmäinen koulupäivä (1990) ja Viimeinen koulupäivä (1998) kertovat heinäveteläisestä Vihtarin kyläkoulusta 1989 ja sen lakkauttamisesta 1996. Taiteellisesti lahjakasta Naukkarisen Esa-poikaa kuvailevat seurantadokumentit Taiteilijaelämää (1999) ja Koululaisen elämää (2002); Olipa kerran Utopia (2005) on puolestaan Naukkarisen omakuva nuoruuden vuosilta.

Lasse Naukkarinen sai Kritiikin kannukset jo vuonna 1972, Jussi-patsaan ja valtion elokuvataiteilijapalkinnon vuonna 1985 elokuvasta No Comments. Kalevala-Seuran tunnustuspalkinnon Naukkarinen sai 2003 ja elokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2005. Valtion taiteilijaeläke Naukkariselle myönnettiin vuonna 2007.

Lasse Naukkarisen toinen puoliso on vuodesta 1977 elokuvaohjaaja Eila Hutri.

Kari Uusitalo
23.3.2014

Kirjallisuutta ja lähteitä

Jouko Aaltonen: Dokumentaristi! Lasse Naukkarisen elokuvat ja niiden synty. Helsinki: Aalto Arts Books 2014.

Kuka kukin on. Helsinki: Otava 2011, 643.

Suomen kansallisfilmografia 7-10. Helsinki: Edita 1998-2002.