Kivenpyörittäjän kylä (1995)
Sisältöseloste
"Rakensi muinoin rajan kansa taivaantornia Lumivaaran laelle", kertoo johdantoteksti. "Huojuvien kankien, väkipyörien ja alastomina ponnistelevien ihmisvartaloiden vaivasta kohosivat kivenjärkäleet pilviin taivaanlaipiota pitelemään. Sen tultasuitsevasta repeämästä lähättäytyi hospoti kerran tulemaan sinisessä ongassa ja löi tornin maahan huuruavalla sauvallaan, kivet hajalleen ihmisen ikuiseksi riesaksi."
Pohjoiskarjalainen Jerusalemin kylä elää 1970-luvun alkua. Kivenpyörittäjä Tuomo lykkää ympyriäistä kiveään, kylän miehet naukkailevat nurmikolla pilsneriä ja kertovat juttujaan. Ruotsiin muuttanut Pekka saapuu perheineen kesälomalle, tervehtii vanhoja tuttujaan.
Pekan tytär Jaana kuulee kivenpyörittäjän tarinan: pikkuveli Heikki rusentui kuoliaaksi onnettomuudessa suuren kivenjärkäleen alle, kun Tuomo-veli ei jaksanut pyörittää toista kivenmurikkaa tueksi. Kun sitten Eljas-isä sanoi ilkeästi Tuomolle, että nyt poika joutaa pyörittämään kiveä vaikka loppuelämänsä, tämä tekee yhä niin.
Jerusalem valmistautuu Leevin ja Unelman häihin lakkautettavalla koululla. Valmistelujen lomassa kylän naiset juoruavat isorahaisesta Hägglundista, joka ostaa köyhtyvän kylän maita ja rakennuksia. Hägglund yrittää ostaa Pekaltakin kotitilan, mutta tämä suuttuu ja ajaa miehen pois.
Väki kerääntyy hääpaikan pihalle. Hääpari saapuu ja Meeri pakottaa kavereidensa ryypyistä kieltäytyvän Pekan mukaansa onnittelemaan. Pölösen Urho soittaa hanurilla häävalssin. Huohvanainen keskittyy hääpuheessaan rakennemuutoksen analyysiin ja koulun säilyttämiseen. Hägglund keskeyttää puheen ja sanoo rakennuksen jäävän elämään hänen kesämökkinään. Pekka yrittää ajaa Hägglundin pois. Hägglund lähtee itse, ja puhuja pyytää anteeksi entisen kyläläisen puheita.
Morsian pyörtyy ja viedään kotiin toipumaan: takaumina nähdään kohtauksia hänen suhteestaan Tuomoon. Pekka hakeutuu entisen heilansa Pehkolan Ritvan seuraan ja kertoo ettei hänellä mene Ruotsissa hyvin.
Rannalla juopunut Urho toteaa mustasukkaisena Paavolle, että parturi Kertulla on uusi sulhanen. Arttu yrittää irviä Pekalle tämän Ruotsin elämästä, mutta Pekka ei välitä. Vaimon motkottaessa Pekkakin suostuu Artun pullolle. Jalmarilla ottaa sydämestä, Eljas puhelee ”kasvi” päässään juttujaan niin lapsille kuin aikuisillekin, selittää Tuomonkin kivenpyörittämisen Meerille parhain päin.
Urho ui salmen yli Kertun mökille ja uhkaa lyödä tämän rakastajaa, jonka hän tunnistaa juvalaiseksi kaivinkoneenkuljettaja Simo Mujuseksi. Jalmari ja Ierikka joutuvat nyrkkitappeluun riidellessään politiikasta, mutta lopettavat kun huomaavat Urhon riehuvan Mujusen kaivinkoneen äärellä. Jalmaria ahdistaa, mutta hän saa viikatemieheltä lisäaikaa sen verran, että ehtii nostaa pyydykset järvestä.
Käymälässä Loviisa itkee murhettaan, kun pelkää Eljaksen hirttävän itsensä sairautensa vuoksi. Naiset lohduttavat. Meeri kyselee miehensä perään. Naiset sanovat Pekan menneen Ritvan mukaan. Hägglund ottaa pihalla Meerin käsivarsikynkkään ja vie tanssiin.
Pekka ja Ritva kertovat toisilleen elämästään ja kellahtavat heinäkasaan, mutta rakastelusta ei tule mitään, sillä Ritva ajattelee molempien perheitä. Pekka ryhtyy ryyppäämään Artun kanssa. Eljas kyselee Pekalta, mistä tätä kiikastaa, sillä Ruotsissa ja Meerissä ei ole mitään vikaa, pitää vain sopeutua. Pekka tumppaa tupakan käteensä, Arttu katsoo ja sammuu. Pekka sanoo Eljakselle, että pitäisi tehdä jotakin repäisevää, "vai onko ukosta tullut pehmee?" Eljas ottaa dynamiittipötkön ja hääväki seuraa jännittyneenä, kun hän uhkaa sytyttää sen. Kun Pekka juoksee pakoon, Eljas nauraa katketakseen.
Pekka ei pääse vihaisen koiran vuoksi Hägglundin asuntoon, jossa Meeri pilkkaa maaseudun elintapaa, sen jumalia ja vennamoita. Mujunen ajaa kaivinkoneensa pihaan ja selvittää riitaansa Urhon kanssa kädenväännöllä. Urho ei häviöstä tokene ja riitelevä pari siirretään pihalle, jossa miesten välillä alkaa tappelu. Urho lopettaa sen, koska ”ei hutsun päälle tappele”. Mujunen erehtyy tarttumaan Tuomoonkin uhossaan, mutta tämä nostaa miehen keveästi ilmaan ja heittää maahan, nostaapa vielä kivensäkin ja täräyttää sen miehen viereen. Samaan aikaan Pekka hyppää kaivinkoneeseen ja ajaa sen Hägglundin seinän läpi. Kylän miehet nappaavat Pekan kiinni ja sulkevat hänet Hägglundin kellariin.
Aamulla väki hajaantuu omiin oloihinsa. Eljas kertoo Jaanalle tarinan siitä, kuinka mullan alla on hyvä olla, menee yksin kallion taakse ja räjäyttää itsensä. Jaana herättää kellarista päästetyn Pekan, Meerikin tulee sovinnollisena miehensä viereen.
Tuomo seuraa suuren linnun lentoa taivalla ja hylkää kivensä.
- Suomen kansallisfilmografia 11:n (2004) mukaan.
Lehdistöarvio
"Kivenpyörittäjän kylä on hersyvän huumorin kukittama elokuva, joka kuvittaa Turusen romaania täyteläisesti, kiehtovan suomalaisesti ja kansan alkujuuria kunnioittavasti", Hannu Massinen (Etelä-Suomen Sanomat 12.3.1995) kehui. "Itsekin lähes filminsä sijoilta lähteneenä Pölönen on luontevasti löytänyt eeppiseen kerrontaansa eräänlaisen alkukantaisen perusvireen, jolla Pohjois-Karjalan ihmisten kohtalot yhdistetään maahan, luonteeseen ja myötäelämisen tunteeseen. Elokuvassa on taustalla surumielinen kaipaus, jonka Pölönen kuin kyynelsilmin nauraen loihtii kuviinsa."
Raimo Kinisjärven (Kaleva 10.3.1995) mielestä "Pölönen uskaltaa siirtyä jyrkästi komediasta tragediaan ja takaisin, ja aivan oman ulottuvuutensa elokuvalle antaa herkullisesti käytetty murre. Hilpeää menoa pitää yllä Esko Nikkarin, Esko Hukkasen ja Martti Kainulaisen salaviisas ukkokerho. Silti Pölönen saattaa äkkiä tuoda kuvaan viikatemiehen sillä tavalla kuin se vain elokuvassa onnistuu."
Mikael Fränti (Helsingin Sanomat 17.2.1995) kiitteli loisteliaiden näyttelijöiden lisäksi myös sitä, että "Pölönen pystyy vetämään henkilöt ja tarinat, ristiriidat ja sovittelut luontevasti yhteen. Häiden ympärille on nidottu sellainen ihmiselämän pauhuava ja laantuva, tunteileva ja ärjyilevä pienoismaailma, että sitä seuraa naurun ja itkun vaihtuvin tuntemuksin. Kyllä tämä on ohjaamisen synnynnäistä paloa, eeppisen kerronnan järistyttävää taitoa. Kyllä tämä on henkilöohjauksen pienintäkin hallintaa."
Antti Lindqvist (Katso 9/1995) luonnehti: "Viimeistään Kari Sohlbergiin kuvauksen tavoittama väkevä luonnontunne osoittaa, ettei kysymyksessä ole tavanomainen, örvelöiden keruuseen ja naurattamiseen pyrkivä kansankomedia. Jatkuvaa naurunhirinää etenkin räväkästi rehahtavilla, murteellisilla repliikeillä synnyttävä, halkinaan loistavia näyttelijäsuorituksia tulviva elokuva ei täysin vältä alkuvaiheessaan kuka kukin on -tyylistä hajanaisuutta. Vällee kuitenkin palat lutviutuvat paikoilleen ja kas, elokuvalla 'tukka on hyvin ja kello näkkyy'. Ei pöterö elokuvaksi, vihmerä pikemminnii."
Kriittisintä silmää osoitti Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 9/1995): "Realistisen kansankomedian ohella Kivenpyörittäjän kylässä on toisena perusulottuvuutena symbolinen ja yleispätevä taso. Sitä edustavat Kivenpyörittäjän hahmo ja yhden keskeisen henkilön keskustelu Kuoleman kanssa. Vaikka Kivenpyörittäjä liikkuu komealla musiikkimatolla ja Kuoleman hahmo on vaikuttava, jää näiden elementtien teho silti puolitieden ja irralleen elokuvan kokonaisuudesta. Niin käsikirjoituksen kuin ohjauksen tasolla Pölösen työssä on liikaa teatteria [- -] erottamaton osa suomalaisen elokuvan perinnettä sekin. Välillä seuranäyttämön tunnelma on lähes piinaavan hallitseva."
- Suomen kansallisfilmografia 11:n (2004) mukaan.
Asiasanat
|