Suomi-Filmi Oy

Yhtiön nimet: 
Suomi-Filmi Oy
Suomi-Filmi O.Y. (entinen nimi)
Suomi Filmi O/Y. (entinen nimi)
Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo (entinen nimi)
Toimiala: 
Elokuvaohjelmien levittäminen, Elokuvaohjelmien valmistaminen, Elokuvateatteritoiminta
Maa:
Suomi (FI)
Perustettu:
1919
Yrityshistoria:

Monipuolisesti elokuva-alalla vuodesta 1921 toiminut Suomi-Filmi Oy oli aikoinaan maan johtava elokuva-alan yritys. Yhtiön varsinaisia voimamiehiä olivat Erkki Karu 1921-1933 ja Risto Orko 1945-1988. Yhtiö jatkaa edelleenkin olemassaoloaan hyvin pienimuotoisena. Toimitusjohtaja on vuodesta 1984 ollut Risto Orkon poika Kare Orko ja vuodesta 2014 Risto Orkon tyttärenpoika Ilari Pihl.

Suomi-Filmi Oy:n suoranainen edeltäjä oli joulukuussa 1919 Erkki Karun (1887-1935) aloitteesta perustettu Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo – nimenmuutos Suomi-Filmi Oy:ksi tapahtui yhtiökokouksen päätöksellä 21.2.1921. Erkki Karu jatkoi edelleen yhtiön toimitusjohtajana ja johtokunnan puheenjohtajana; kaikki muut neljä perustajaosakasta myivät vuoteen 1925 mennessä osuutensa yhtiöstä. Vuodesta 1923 lähtien Karu oli myös yhtiön pääohjaaja – Koskenlaskijan morsian (1923), Nummisuutarit (1923) ja Meidän poikamme (1929) olivat hänen merkittävimmät mykkäkauden aikaiset ohjaustyönsä. Yhtiön muita 1920-luvun ohjaajia olivat mm. Teuvo Puro (mm. Ollin oppivuodet 1920, Anna-Liisa 1922, Noidan kirot 1927), Konrad Tallroth (mm, Suursalon häät 1924), Jalmari Lahdensuo (Pohjalaisia 1925) ja Carl von Haartman (Korkein voitto 1929, Kajastus 1930).

Yhtiö kunnosti vuonna 1920 kuvausstudiokseen entisen tennishallin Vironkatu 9:ssa; studiona se sai toimia vuoteen 1936 saakka. Sen jälkeen studiona käytettiin Haagan Työväentaloa, kunnes vuonna 1938 studiotoiminnat siirrettiin Helsingin Munkkisaareen. Vironkadun studion yhteyteen perustettiin myös oma laboratorio – Bulevardi 12:n piharakennukseen laboratorio siirrettiin kesällä 1928.

Merkittävää harppausta eteenpäin merkitsi myös vuonna 1926 tapahtunut vuonna 1918 perustetun Suomen Biografi Oy:n osake-enemmistön hankkiminen Suomi-Filmille. Sen myötä yhtiö sai haltuunsa kymmenen elokuvateatterin ketjun eri puolilla maata sekä Biografi Oy:n ulkomaiset liikesuhteet ja edustukset. Näin Suomi-Filmistä tuli yhdellä iskulla maan johtava ja monipuolisin elokuvatalo. Suurelta osin pankkilainoituksella rahoitettu kauppa toi myös omat ongelmansa, kun yleismaailmallinen talouspula alkoi vuonna 1929 ja äänielokuvaan siirtyminen 1920- ja 1930 -lukujen vaihteessa vaati raskaita uusinvestointeja niin elokuvateattereissa kuin kuvauskalustossakin, samanaikaisesti kun elokuvateatterien kävijämäärät jatkuvasti vähenivät.

Kaikista vaikeuksista huolimatta elämää Suomi-Filmissä koetettiin jatkaa. Erkki Karu ohjasi 1931 yhtiön ensimmäisen varsinaisen, "100-%:sen" äänielokuvan Tukkipojan morsian ja myöhemmin 1933 jatko-osan Meidän poikiimme nimellä Meidän poikamme merellä. Yhtiön taloudellinen syöksykierre kuitenkin jatkui, ja kesällä 1933 Erkki Karun ja pankin valvontaan joutuneen Suomi-Filmin johtokunnan välit kiristyivät siinä määrin, että Karu jätti tehtävänsä ja osuutensa muiden käsiin. Johtokunnan uusi puheenjohtaja oli huhtikuusta 1933 alkaen ollut pankinjohtaja T. W. Zimmermann. Karun tilalle uudeksi toimitusjohtajaksi kutsuttiin yhtiön osakkaaksi heinäkuussa 1933 tullut varatuomari Aarne Wuorenheimo, ja tuotantopäälliköksi lokakuun 15. päivästä alkaen lainopin ylioppilas Risto Nylund (1899-2001; 1.12.1933 alkaen Orko), joka sitä ennen oli ollut tilaajan, Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen suosittama apulaisohjaaja Erkki Karun viimeiseksi jäävässä Suomi-Filmissä Ne 45000.

Aarne Wuorenheimosta ei tullut pitkäaikaista toimitusjohtajaa – 6.6.1934 hänet siirrettiin syrjään ja toimitusjohtajaksi kutsuttiin rahoittajapankin, KOP:n edustajan Matti Schreckin suosittamana vuodesta 1920 elokuva-alalla yrittäjänä toiminut Väinö Mäkelä, samalla kun Schreck otti T. W. Zimmermannin paikan Suomi-Filmin hallituksen puheenjohtajana. Tässä tehtävässä Väinö Mäkelä viihtyi vain saman vuoden 1934 marraskuun 8. päivään. Yhtiön toimitusjohtajaksi Schreck siirtyi joulukuun 1. päivästä 1936 lukien. Tuotantopuolesta vastasi Risto Orko, josta 1.6.1934 oli tullut myös yhtiön osakas. Taloon kesällä 1932 apulaisjohtajaksi tullut Nils Dahlström puolestaan huolehti yhtiön elokuvateattereista ja elokuvien levityksestä. Marraskuusta 1936 alkaen yhtiön kolme pääosakasta olivat Schreck, Dahlström ja Orko, kukin 25.53 %:n osuudella.

Väinö Mäkelän toimitusjohtajakaudella tuotantoon otettu, Risto Orkon ohjaama herraskartanokomedia Siltalan pehtoori (1934) oli erinomainen yleisömenestys, hätyyttäen ensimmäisenä kotimaisena elokuvana miljoonan katselijan rajaa ja oli omalta osaltaan nostamassa Suomi-Filmin jälleen jaloilleen. Yhtiön pääohjaaja Orko oli koko 1930-luvun ajan - muita hänen ohjaamiaan elokuvia olivat mm. VMV 6 (1936), Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939). Toisena ohjaajana talossa työskenteli vuodesta 1935 Valentin Vaala (mm. Kaikki rakastavat 1935, Juurakon Hulda 1937, Niskavuoren naiset 1938). Muita ohjaaja olivat vuosina 1937-40 Orvo Saarikivi (mm. urheiluaiheinen Avoveteen 1939, karjalaisidylli Anu ja Mikko 1940) ja vuodesta 1939 Ilmari Unho. Näytelmäelokuvien valmistajana Suomi-Filmi oli maan suurin, kunnes Erkki Karun 1933 perustama Oy Suomen Filmiteollisuus vuonna 1938 ajoi uuden toimitusjohtajansa T. J. Särkän johdolla pysyvästi ohitse.

1930-luvun loppuvuosina johtotroikan keskuudessa syntyi erimielisyyksiä Risto Orkon pyrkiessä määrätietoisesti vahvistamaan asemiaan Suomi-Filmissä. Nils Dahlström savustettiin yhtiöstä ulos lokakuussa 1940, jonka jälkeen pääosakkailla Schreckillä ja Orkolla kummallakin oli 34.18 %:n osuus yhtiön osakekannasta. Kesällä 1941 syttynyt jatkosota vaikeutti monilla tavoin uusien elokuvien tuotantoa, ja kun Suomi-Filmi kesällä 1942 puhjenneessa alan sisäisessä filmiriidassa asettui tuotantonsa turvatakseen näkyvästi saksalaismielisten puolelle, tämä kostautui sodan päättymisen lähivuosina monin eri tavoin. Matti Schreck luopui toukokuussa 1945 tehtävistään ja osakkuudestaan Suomi-Filmissä, ja uudeksi toimitusjohtajaksi nimitettiin saman vuoden marraskuussa Risto Orko, jonka osuus yhtiön osakekannasta vuoteen 1947 mennessä kasvoi 75,67 %:iin. Vastuu yhtiön tuotannosta jäi edelleenkin hänelle.

Hallinnollisten kiireiden paineessa Risto Orko ohjasi viimeisen elokuvansa vuonna 1943. Suomi-Filmin pääohjaaja oli näin koko 1940-luvun ajan Valentin Vaala (mm. Jumalan myrsky 1940, Morsian yllättää 1941, Tositarkoituksella 1943, Dynamiittityttö 1944, Vuokrasulhanen 1945, Loviisa 1946, Ihmiset suviyössä 1948). Ilmari Unho ohjasi mm. elokuvat Neljä naista (1942), Yli rajan (1942), Miehen kunnia (1943), "Minä elän" (1946) sekä Ruusu ja kulkuri (1948). Yhtiön muita 1940-luvun ohjaajia olivat mm. Wilho Ilmari (mm. Yli rajan 1942) ja Jorma Nortimo (mm. "Herra ja ylhäisyys" 1944).

Suomi-Filmin näytelmäelokuvatuotanto ei vuoden 1944 jälkeen enää koskaan toipunut entiselleen. Ainoastaan vuosina 1952 ja 1954 kumpanakin tehtiin vielä viisi elokuvaa, muina vuosina vähemmän, kunnes tuotanto 1960-luvulle siirryttäessä kävi epäsäännölliseksi ja vihdoin vuonna 1980 loppui kokonaan.

Valentin Vaala ohjasi viimeisen pitkän elokuvansa 1963, Ilmari Unho työskenteli yhtiössä ohjaajana 1939-53 ja Hannu Leminen 1950-57. Vaalan näinä vuosina ohjaamia elokuvia olivat mm. Gabriel, tule takaisin (1951), Omena putoaa...(1952), Yhteinen vaimomme (1956) sekä värielokuvat Nummisuutarit (1957) ja Niskavuoren naiset (1958). Ilmari Unhon ohjaamia olivat mm. Härmästä poikia kymmenen (1950) ja Sadan miekan mies (1951), Hannu Lemisen mm. Kesäillan valssi (1951), Morsiusseppele (1954), Ratkaisun päivät (1956) ja "Muuan sulhasmies" (1956). Lyhytaikaisesti vierailevia ohjaajia olivat mm. Yrjö Kostermaa, Jorma Nortimo, Jack Witikka, Matti Kassila, Aarne Tarkas ja Edvin Laine. Risto Orko palasi vielä kerran ohjaajaksi suomalais-neuvostoliittolaisella yhteistuotantoelokuvalla Tulitikkuja lainaamassa (1980).

Suomi-Filmin lyhytelokuvatuotanto oli 1930-luvun puolivälistä alkaen perinteisesti maan runsain aina 1960-luvun loppuun saakka. Värifilmien kehittäminen ja kopioiminen aloitettiin omassa laboratoriossa vuonna 1959. Tuotanto koostui tilauselokuvista, ns. vapaa-aiheista sekä uutiskatsauksista. Viimeinen Finlandia-Uutiskatsaus, n:o 700, valmistui kesällä 1964.

Yhtiö oli 1930-luvulla maan toiseksi suurin ja 1940-1960 -luvuilla maan suuri elokuvavuokraamo. Johtoasema vaihtui 1970-luvulla neljänteen ja 1980-luvulla seitsemänteen sijaan, ja vuonna 1988 elokuvien levitystoiminta päättyi kokonaan. Suomi-Filmin teatterikanta koki vuosina 1952-57, juuri televisiokauden kynnyksellä, ennennäkemättömän voimakkaan kasvun. Vuoden 1957 päättyessä yhtiön hallinnassa oli 24 teatteria kymmenessä suuressa kaupungissa.

Vuosina 1953-56 Risto Orko toteutti Suomi-Filmin sisällä joukon osakejärjestelyjä, jotka merkitsivät hänen täysi-ikäisiksi varttuvien lastensa mukaan ottamista yhtiön osakkaiksi. Orkolla itsellään oli nyt 58.53 % yhtiön osakekannasta ja lapsilla yhteensä 38.76 %. Loput 2.71 % vähemmistöosakkeista saatiin suvun haltuun vuoteen 1974 mennessä. Suomi-Filmistä oli tullut täydellisesti ja patriarkaalisesti johdettu perheyritys.

Aina vuodesta 1955 asti Suomi-Filmi Oy on supistanut ja myynyt toimintojaan pala palalta. Joukossa on myös pakkomenetyksiä, kuten Munkkisaaren studioalue vuonna 1955 ja Helsingin Kino-Palatsi kymmenen vuotta myöhemmin. Elokuvaverolain voimaantulo vuonna 1964 taas lopetti tuottoisan uutiskatsausten valmistamisen, ja muukin lyhytelokuvatuotanto tyrehtyi lopullisesti vuonna 1983. Vuodesta 1935 saakka ilmestynyt elokuvalehti (Suomi-Filmin) Uutisaitta myytiin 1960 Valiolehdet Oy:lle ja tarpeettomaksi käynyt pukuvarasto Tesvisio Oy:lle. Vuonna 1969 lopetettiin valokuvaamo ja seuraavana vuonna Pietarinkadun työhuoneet ja pienoisstudio. Vuonna 1972 oli vuorossa tekstitysosasto ja kaksi vuotta myöhemmin runsaat seitsemän vuotta toiminut pienimuotoinen televisio-osasto.

Tultaessa 1980-luvulle tahti edelleen kiihtyi. Viimeinen näytelmäelokuva valmistui siis 1980, ja kahtena seuraavana vuonna myytiin yhtiön näytelmäelokuvatuotannon televisio-oikeudet Yleisradiolle. Trikkikuvaamo lopetettiin 1982 ja elokuvateatterit myytiin mm. Adams Filmille 1983-84. Mainos- ja äänitysosastot sekä ompelimo lopetettiin 1984 ja seuraavana vuonna sekä tilauselokuvien valmistus että aikoinaan 1976 Felix-Filmi Oy:n oston myötä yhtiölle tulleet Metsäpurotien studiotilat. Vuosikymmenien varrella valmistuneet dokumenttielokuvat myytiin Suomen elokuva-arkistolle – nykyiselle Kansalliselle audiovisuaaliselle instituutille – 1986 ja vuonna 2011 yhtiön kaikkien elokuvien levitysoikeudet. Autohalli ja oma filmivarasto lopetettiin 1987 ja vuokraamon toiminta seuraavana vuonna. Kaluston vuokraustoiminta päättyi 1989, ja seuraavana vuonna elokuvalaboratorio myytiin uudelle Finn-Lab Oy:lle. Vuonna 1982 käynnistetty video-osasto lopetettiin 1997. Sen puitteissa mm. siirrettiin vuosina 1988-93 VHS-myyntivideoiksi suurin osa yhtiön takavuosien näytelmäelokuvatuotannosta.

Aina vuodesta 1934 saakka Bulevardi 12:ssa sijainneet yhtiön päätoimitilat, jotka 1952 olivat laajentuneet myös korttelin toiselle puolelle Uudenmaakatu 13:een, myytiin vuoden 1988 lopussa KOP:laiselle sijoitusyhtiö Jämerä-Kiinteistöt Oy:lle. Pääkonttori siirrettiin kesällä 1991 entisiin Parvis-Filmi Oy:n tiloihin Fredrikinkatu 30:een ja sieltä kesällä 1997 Eerikinkatu 4 A:han, missä se edelleenkin toimii.

Suomi-Filmin toimitusjohtajana Risto Orko toimi aina vuoteen 1976 saakka, jolloin hän siirtyi yhtiön hallituksen päätoimiseksi puheenjohtajaksi. Isännöitsijänä taloa vuodesta 19151 palvellut Kalervo Sinivuori toimi yhtiön ensimmäisenä varatoimitusjohtajana 1973-74. Marraskuussa 1974 Suomi-Filmin hallintojohtajan tehtävään kutsuttiin ekonomi Eero Tähtinen. Seuraavan vuoden syyskuussa hänet nimitettiin yhtiön varatoimitusjohtajaksi ja toukokuun 1976 alusta toimitusjohtajaksi. Tähtisen työsuhteen päätyttyä vuoden 1984 lopussa toimitusjohtajaksi tuli Kare Orko, joka sitä ennen oli ollut yhtiön tekninen johtaja vuodesta 1975 ja varatoimitusjohtaja marraskuusta 1980 alkaen. Kare Orko jatkoi Suomi-Filmin toimitusjohtajana vuoteen 2014 saakka. Risto Orkosta tehtiin vuoden 1988 yhtiökokouksessa Suomi-Filmin hallituksen kunniapuheenjohtaja. Puheenjohtajaksi hän palasi uudelleen vuonna 1992. Hallituksen muut jäsenet olivat tällöin hänen poikansa Ari ja Kare Orko ja muut osakkeenomistajat Risto Orkon tyttäret Suvi Pihl ja Kirsi-Marja Risch. Risto Orko kuoli 102-vuotiaana syyskuussa 2001.

Yhtiön henkilökunta, joka parhaimmillaan nousi yli neljänsadan, oli vuoteen 1985 tultaessa supistunut alle sataan. Vuonna 1993 sitä oli enää kymmenen, vuonna 2003 kolme ja vuonna 2014 vain kaksi.

Vuoden 2014 alussa Suomi-Filmin toimitusjohtaja vaihtui. Kare Orkoa seurasi Ilari Pihl, Risto Orkon Suvi-tyttären poika. Hallituksen puheenjohtajaksi tuli Kare Orkon tytär Inka Orko. Yhtiön kaikki osakkeet ovat edelleen suvun hallussa - osakkaina ovat Ari Orko, Kare Orko, Kirsi-Marja Risch sekä 1998 edesmenneen Suvi Pihlin lapset Leija-Liisa Pihl ja Ilari Pihl.

Pyrkiessään jatkamaan olemassaoloaan maan vanhimpana elokuva-alan yrityksenä Suomi-Filmi Oy pystyi taitavasti ja hallitusti mukauttamaan toimintaprofiilinsa ja yritysfilosofiansa rajusti muuttuneisiin olosuhteisiin. Muutoksen tuulet ovat olleet ankarat, mutta yhtiössä tapahtunutta radikaalia toimintakuvan muutosta on pidettävä onnistuneena. Kun muut elokuva-alan yritykset ovat Suomi-Filmin kahta puolta kaatuneet rytisten, on vanha yhtiö sitkeästi pystynyt luovimaan ympärilleen keräytyneiden karikoiden lävitse.

Kari Uusitalo
24.5.2014

Kirjallisuutta ja lähteitä

Peter von Bagh: Suomi-Filmin tarina 1-5. Yleisradio, TV-2, 1993.

Suomen kansallisfilmografia 1-8. Edita ym. 1989-1996.

Kari Uusitalo: Kuvaus-kamera-käy! Lähikuvassa suomifilmit ja Suomi-Filmi Oy. Helsinki: Kirjastopalvelu 1994.

Kari Uusitalo: Risto Orko Suomi-Filmin 100-vuotias suurmies. Helsinki: WSOY 1999.

Kari Uusitalo: "Suomi-Filmin ajanluku". Filmihullu 6/1991, 4-11.