Vuosikymmen 1950 - 1959

Esseet

1950-luku oli studiomuotoisen elokuvatuotannon viimeinen täysi vuosikymmen. Päätuottamoita oli nyt kolme, ja vuosikymmenen mittaan sai ensi-iltansa 219 pitkää elokuvaa, enemmän kuin koskaan Suomessa. Vuonna 1955 syntyi myös kaikkien aikojen suurin kotimainen menestys, Edvin Laineen Tuntematon sotilas. 1950-luvun loppupuolella studiojärjestelmä kuitenkin ajautui syvään kriisiin, joka johti seuraavalla vuosikymmenellä sen romahdukseen.
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Lehtisalo Anneli
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.
Kassila Matti
Mika Waltarin pienoisromaanin Vieras mies tuli taloon (1937) ja sen jatko-osan Jälkinäytös (1938) aihe oli otollinen filmatisoitavaksi: kyseessä on jylhä kohtalodraama veriteosta ja sen puinnista. Wilho Ilmarin vaikuttavassa elokuvassa Waltari toimi itse käsikirjoittajana. 19 vuotta myöhemmin Hannu Leminen ja Ilmari Unho laativat käsikirjoituksen Lemisen ohjaamaan, epäonnistuneeseen uusintaversioon, joka vei tarinaa romanttiseen suuntaan.
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Lehtisalo Anneli
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.
Laurila Aarne
Jack Witikan Silja – nuorena nukkunut (1956) oli toinen filmatisointi F. E. Sillanpään varsin suositusta romaanista Nuorena nukkunut (1931). Elokuva karsi romaania ja keskittyy Siljan tarinaan. Siinä painottuu erityisesti vahva näyttelijätyö: muun muassa Heidi Krohn nimiroolissa, Aku Korhonen Rantoon professorina, Emmi Jurkka, Kaarlo Halttunen, Jussi Jurkka.
Uusitalo Kari
"En välittänyt elokuvasta lapsena. Minusta elokuva oli naurettavaa ajantuhlausta. Elokuvan illuusiovaikutus tuntui minusta vähäiseltä ja melko turhanpäiväiseltä. Tämä kuvilla leikkiminen!" Näin kirjoitti 30-vuotias Jörn Donner talvella 1963 (teoksessa Houkutusten aamu, 1990). Ja hieman aikaisemmin samassa yhteydessä: "Sen vuoksi ei elokuvakiinnostukseni ole lapsuusvuosien maagisten elämysten heijastuma vaan jotakin aikuista, tahdonnäyte joka on lähes vastahakoisesti kehittynyt intohimoksi."
Toiviainen Sakari
Erik Blombergin toinen pitkä ohjaustyö, Kun on tunteet (1954), on sovitus kymmenestä kirjailija Maria Jotunin novellista. Käsikirjoituksen laati ohjaajan puoliso Mirjami Kuosmanen, joka myös näyttelee elokuvassa Hulta Hempukan roolin.
Riikka Pennanen Minna Santakari,
1950-luvun alkupuolella nuoret puettiin kuin aikuiset – myös elokuvissa. Nuorisokulttuurin kukoistus alkoi Suomessa 1950-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin myös kotimaisessa elokuvassa alettiin nähdä nuoria kapinallisia. Valkokankaan pärinäpojat ja surinasussut rokkasivat ja sekstasivat 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa niin, että vanhempia hirvitti.
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Lehtisalo Anneli
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.
Uusitalo Kari
Siitymäkausi mustavalkoisesta värielokuvaan oli pitkä. Mainoselokuvatuotanto oli pioneeriasemassa. Aluksi käytettiin ulkomaisia laboratorioita; Suomi-Filmin oma laboratorio avasi 1959. Materiaaleista Gevacolor hallitsi, kunnes Eastmancolor ja Sovcolor valtasivat alaa. Vasta 1970-luvulla värielokuvia syntyi useammin kuin mustavalkoisia.
von Bagh Peter
Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) osallistui Väinö Linnan kansallisomaisuudeksi kehkeytyneen romaanin kansalliseen "yhteislukuun". Perinteisessä, realistisessa sotaelokuvassa on ensieläytymisen huumaa. Tuntematon sotilas kertoo jotakin kestävää elämän hauraudesta ja kuolemisen sattumanvaraisuudesta, vaikka elokuvasta puuttuvatkin romaanin niin sanotut filosofiset kerrokset.
Toiviainen Sakari
Valkoinen peura (1952) oli 38-vuotiaan Erik Blombergin ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaustyö. Siitä tuli hänelle ja hänen puolisolleen Mirjami Kuosmaselle läpimurto ja suomalaiselle elokuvalle välitön klassikko.
Kassila Matti
Mika Waltarin pienoisromaanin Vieras mies tuli taloon (1937) ja sen jatko-osan Jälkinäytös (1938) aihe oli otollinen filmatisoitavaksi: kyseessä on jylhä kohtalodraama veriteosta ja sen puinnista. Wilho Ilmarin vaikuttavassa elokuvassa Waltari toimi itse käsikirjoittajana. 19 vuotta myöhemmin Hannu Leminen ja Ilmari Unho laativat käsikirjoituksen Lemisen ohjaamaan, epäonnistuneeseen uusintaversioon, joka vei tarinaa romanttiseen suuntaan.
Uusitalo Kari
"En välittänyt elokuvasta lapsena. Minusta elokuva oli naurettavaa ajantuhlausta. Elokuvan illuusiovaikutus tuntui minusta vähäiseltä ja melko turhanpäiväiseltä. Tämä kuvilla leikkiminen!" Näin kirjoitti 30-vuotias Jörn Donner talvella 1963 (teoksessa Houkutusten aamu, 1990). Ja hieman aikaisemmin samassa yhteydessä: "Sen vuoksi ei elokuvakiinnostukseni ole lapsuusvuosien maagisten elämysten heijastuma vaan jotakin aikuista, tahdonnäyte joka on lähes vastahakoisesti kehittynyt intohimoksi."
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Lehtisalo Anneli
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.
Uusitalo Kari
Siitymäkausi mustavalkoisesta värielokuvaan oli pitkä. Mainoselokuvatuotanto oli pioneeriasemassa. Aluksi käytettiin ulkomaisia laboratorioita; Suomi-Filmin oma laboratorio avasi 1959. Materiaaleista Gevacolor hallitsi, kunnes Eastmancolor ja Sovcolor valtasivat alaa. Vasta 1970-luvulla värielokuvia syntyi useammin kuin mustavalkoisia.
Uusitalo Kari
"En välittänyt elokuvasta lapsena. Minusta elokuva oli naurettavaa ajantuhlausta. Elokuvan illuusiovaikutus tuntui minusta vähäiseltä ja melko turhanpäiväiseltä. Tämä kuvilla leikkiminen!" Näin kirjoitti 30-vuotias Jörn Donner talvella 1963 (teoksessa Houkutusten aamu, 1990). Ja hieman aikaisemmin samassa yhteydessä: "Sen vuoksi ei elokuvakiinnostukseni ole lapsuusvuosien maagisten elämysten heijastuma vaan jotakin aikuista, tahdonnäyte joka on lähes vastahakoisesti kehittynyt intohimoksi."
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Lehtisalo Anneli
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Lehtisalo Anneli
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Lehtisalo Anneli
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.
Bacon Henry
Suomen Akatemian rahoittamassa A Transnational history of a Finnish Cinema -projektissa tutkittiin, kuinka läpi suomalaisen elokuvan historian kansallisena pidetty elokuva on kytkeytynyt transnationaaleihin kehityskulkuihin niin teknologian, talouden, tuotannon ja levityksen kuin esteettisten ominaisuuksien ja sisältöjenkin tasoilla – ideologisista suuntauksista puhumattakaan.
Lehtisalo Anneli
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.