Kansakunnan synty: Suomalainen yhteiskunta 1899–1940

Pertti Haapala
Jokaisella yhteiskunnalla on monta kertomusta menneisyydestään. Tapahtumien lopputulos ratkaisee, mikä niistä nousee viralliseksi, enemmän tai vähemmän yhteiseksi muistiksi. Tämä muisti alkaa sittemmin elää omaa elämäänsä. Sitä muokataan koulukirjoissa, historiantutkimuksissa ja taideteoksissa.

Kun eduskunnan sihteeri muisteli 20 vuotta myöhemmin vuoden 1917 valtiopäiviä, hän nimitti itseään retushööriksi: "Siitä kuvasta, joka napattiin Suomen kansasta sen pienoiskoossa vuonna 1917, olen koettanut retushoimalla, se on, poistamalla tarpeettomat piirteet, saada esille joitakin oleellisia piirteitä.”[1]

Suomalaisten mieliin on kuin kiveen hakattu, että maa itsenäistyi joulukuun kuudentena 1917. Kun tuo harmaa päivä tuli, tunnelma ei ollut lainkaan katossa ja itsenäisyysjulistus sivuutettiin kuten mikä tahansa päivänpoliittinen manööveri. Suomalaiset ajattelivat yleisesti, että maan olisi hyvä päästä eroon venäläisvallasta, mutta koskaan tuon tavoitteen taakse ei ollut syntynyt yhtä rintamaa. "Oma maa" oli kangastus, joka katosi kun siihen piti astua.

1920- ja 1930-luvuilla Suomen historia kirjoitettiin uudelleen, nyt valtiollisen itsenäistymisen näkökulmasta. Syntyi suuri linja, joka yhdisti muinaisen vapaudenkaipuun, Ruotsin sorron, autonomiataistelun ja vapaussodan. Edellisen vuosisadan fennomaaniseen oppiin "Suomen kansan" historiasta lisättiin valtio, joka oli syntynyt Porvoon "valtiopäivillä" 1809. Vuonna 1918 kansakunta oli valmis. Talvisodassa se lunasti olemassaolonsa.

Tämä retusoitu historia on sikäli totta, että Suomi kansakuntana syntyi vuosina 1899-1940 sekä ihmisten mieliin että yhteiskuntana. Kun kuvasta puuttuvat "tarpeettomat piirteet" lisätään siihen, kansakunta ei katoa - vain sen synnytystuskat palautuvat muistiin.

Vanhan vuosisadan haudalla

"Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava... Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä – eivät kehtaa, eivät itseltään ilkeä. "[2]

Kahdeskymmenes vuosisata alkoi ristiriitaisissa tunnelmissa. Juhani Aho oli pettynyt siitä, että "sähkön ja voimavaunujen" vuosisata oli pettänyt lupauksensa vapaudesta, yhdenvertaisuudesta ja veljeydestä. Takana oli väkivallan vuosisata, joka pöyhkeili väärällä nimellä. Erityisen vihainen Aho oli suurvalloille, "niin kutsutuille kulttuurikansoille", jotka edistivät kaikkea muuta kuin niitä suuria aatteita, joiden nimeen vannoivat. Olosuhteiden pakosta Aho jätti mainitsematta Venäjän saavutukset pienten kansojen kurittamisessa.

Suomalaiset olivat saaneet osansa suurvaltojen kulttuuritahdosta edellisenä vuonna. Helmikuussa 1899 annettu keisarillinen julistuskirja, "Helmikuun manifesti", synnytti jyrkän reaktion Suomen "autonomian kaventamista vastaan". Kerättiin Suuri adressi, jossa yli puoli miljoonaa ihmistä pyysi keisaria perumaan laittomuudet. Oikeustaistelusta tuli joukkoliike, joka leimasi maan yhteiskunnallista ilmapiiriä seuraavat viisi vuotta. Jyrkän kirjoittelun lisäksi kieltäydyttiin kutsunnoista Venäjän armeijaan, boikotoitiin venäläisiä kauppiaita, jne. Vastarinnan yhdenlainen huipentuma oli kenraalikuvernööri Bobrikovin murha 1904. Kerrottiin, että Bobrikovin arkkua saattaneet suomalaiset sotilaat hymyilivät. Kaikki eivät silti hyväksyneet poliittista väkivaltaa ja aktiivinen vastustus rajoittui pieneen piiriin. Joka tapauksessa "routavuosina" Suomen ja keisarikunnan suhteesta tuli poliittinen ongelma. Vastakkainasettelu vahvisti ajatusta Suomesta valtiona, mutta samalla se toi kotimaiseen politiikkaan parantumattoman haavan, "Venäjän-kortin". Sillä oppivat pelaamaan kaikki, jotka halusivat valtaa. Kansakunta sai synnynnäisen trauman.

Vuoden 1905 suurlakossa "vapaustaistelu" päättyi suomalaisten väliaikaiseen voittoon. Ensimmäinen sortokausi ei kuitenkaan päättynyt siksi, että suomalaiset olisivat olleet oikeassa. Suomen valtio, jonka perustuslaillisia oikeuksia loukattiin, oli olemassa vain suomalaisten mielikuvituksessa. Tosiasiallisesti – ja myös valtio-oikeudellisesti – Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa ja viime kädessä rajoittamattoman yksinvallan kohde. Valtionhallinto toimi keisarin eikä valtiopäivien alaisuudessa. Väestön enemmistöllä ei ollut mitään poliittisia oikeuksia. Yhtenäinen Suomen kansa oli ideologinen kangastus, jonka fennomania oli luonut. Helmikuun manifesti oli tämän kuvitteellisen kansakunnan ensimmäinen tulikoe, eikä vastarinta ollut niin yhtenäistä kuin haluttiin ajatella. Rahvas, siis väestön enemmistö, pysyi passiivisena, ja herrasväki jakautui pian kahteen keskenään vihamieliseen leiriin, ns. myöntyväisyysmiehiin ja perustuslaillisiin. Venäjänvastaisen toiminnan kärjessä oli nuori ruotsinkielinen sivistyneistö.

Ne, jotka jäivät sivuun kansallisesta taistelusta, olivat sivussa muustakin. Kenraalikuvernööri Bobrikov kosiskeli tuekseen tilattomia, koska oli havainnut – aivan oikein – että näiltä puuttui paitsi varma toimeentulo myös yhteiskunnalliset oikeudet. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus, joka ilmeni omistussuhteissa, elintasossa, terveydessä, koulunkäyntimahdollisuuksissa ja osallistumisessa yhteiskunnan asioihin, oli vakiintunut selkeäksi luokkajaoksi. Sääty-yhteiskunnan ajattelutapaan kuului, että näitä luokkaeroja pidettiin luonnollisena, osana luonnonjärjestystä. Jyrkät sosiaaliset rajat eivät siten uhanneet sitä vanhaa yhteiskuntaa, jota Jumala ja keisari ohjasivat. Mutta niin pian kuin 1800-luvun suuret aatteet, vapaus ja tasa-arvo, saavuttivat alemmat kansanluokat, luonnollinen muuttui luonnottomaksi, erilaisuus eriarvoisuudeksi. Tätä ristiriitaa kansallinen ajattelu kantoi mukanaan, kun se levitti oppia yhdestä kansasta, mutta ei avannut yhteiskunnan ovia kaikille. "Kansa on terve, proletariaatti on sen sairaala", tervehti Agathon Meurman syntyvää työväenliikettä.

Vanha vuosisata jätti perinnöksi autoritaarisen sääty-yhteiskunnan – ja utopian, että viimeiset tullaan nostamaan ensimmäiseksi. Kansallisen onnelan rinnalla ihmisten mielissä liikkuivat sosialismin ja uuden tekniikan utukuvat, yltäkylläisyyden ja helpon elämän yhteiskunta – ja kaikkein lähimpänä: Venäjän ihme. Juhani Aho oli vuosisadan vaihtuessa monia muita epävarmempi: "Ja kuitenkin, kaikitenkin... Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi? Vai tulleeko karhu karhun pojastakin?"

Kun kansa leikki kuningasta

"Oi ihania päiviä! Arkipäiväisistä arkipäiväisin kaupunki oli muuttunut satujen lumotuksi linnaksi. Vanha elämä oli kuin kivettynyt ja uusi ihmeellinen elämä puhjennut sen sijaan. Kymmenettuhannet kädet olivat irtautuneet omista pienistä askareistaan toimittaakseen suuria valtion ja yhteiskunnan tehtäviä... Nyt oli sortovalta kukistunut niinkuin Jerikon muurit Israelin pasuunain soidessa. Vanhat vallat oli alennettu kansan astinlaudaksi. Köyhälistön hymnit kaikuivat taivaan lakeen saakka ja runoniekat kilvan lauloivat kansan kaikkivaltiaan ylistystä. "[3]

Väinö Voionmaan aikalaiskuvaus hetkestä, jolloin Tampereen suurlakkokokouksessa "paljastetuin päin" hyväksyttiin punaiselle paperille painettu "Julistuskirja Suomen kansalle", kuvaa monien muiden dokumenttien tapaan, miten suuri liikahdus vuoden 1905 suurlakko oli. Vaikka Raamattu oli myös työväenliikkeen keskeinen inspiraation lähde, kirkko ja keisari menettivät yhdessä viikossa yksinoikeutensa valtaan. "Kansa leikki kuningasta täysin rinnoin nauttien vallankumouksen hurmaa ja unohtaen vallankumouksen vaarallisuuden." Kun juhlaviikko oli ohitse, kävi ilmi, että vallanperimys ei ollutkaan aivan selvä kysymys. "Me pyydämme jo ajoissa huomauttaa herroille vallantavoittelijoille, ettei työväki suinkaan sentähden ponnista voimiansa, että kurja kourallinen kansan sortajia pääsisi entisiin valta-asemiinsa. Ja sen tähden, hyvät herrat, älkää ampuko yli maalin, sillä se sama kansa, joka kukisti kurjat matelijat, tulee lyömään alas jokaisen, joka yrittää kalastaa kansan kustannuksella", varoitteli punaisen julistuksen kirjoittaja Yrjö Mäkelin.[4] Hän näki tulevaisuuden aivan oikein. Suurlakosta ja seuraavan vuoden valtiopäiväuudistuksesta alkoi Suomessa poliittinen luokkataistelu, joka huipentui sisällissotaan 12 vuotta myöhemmin.

Eduskunnasta tuli politiikan päänäyttämö, jonka näytelmät kirjoitettiin puoluetoimistoissa. Kansalaiset saivat osallistua vaaleihin lähes joka vuosi. Heitä valistamaan syntyi kattava puoluelehdistö, joka teki parhaansa, että viholliskuva pysyi kirkkaana. Demokratiasta tuli sen irvikuva kahdesta syystä: eduskunnalla ei ollut todellista päätäntävaltaa ja syvä puoluejako vei loputkin arvovallan rippeet. Valtiopäivien valta rajoittui entiseen tapaan siihen, että se sai maan sisäisissä asioissa tehdä esityksiä hallitsijalle. Tämä otti eduskunnan mielipiteen huomioon silloin, kun se oli poliittisesti välttämätöntä. Vuodesta 1909 lähtien suomalaisten tukea ei enää tarvittu ja maan hallituksena toiminut senaatti täytettiin venäläismielisillä virkamiehillä, usein sotilailla. Historiankirjoituksessa tätä aikaa on nimitetty "toiseksi sortokaudeksi". Koska maata kuitenkin hallittiin laillisin muodoin, eikä suomalaisia sen kummemmin sorrettu, oikeampaa olisi sanoa, että ajat olivat ahtaat, koska Suomi oli osa yksinvaltaista Venäjän keisarikuntaa. Siihen ei kuulunut demokratia eikä tasa-arvo, mutta niiden puutteesta ei voi syyttää yksin venäläistä hallitusvaltaa. Separatismin ja sodan pelko sai venäläiset suunnittelemaan Suomen hallinnollista "lähentämistä keisarikuntaan". Tavoite eteni kovin hitaasti. Maailmansodan syttyminen elokuussa 1914 toi ongelmaan väliaikaisen ratkaisun: Suomi julistettiin sotatilaan. Eduskunnan toimintaa ei kuitenkaan keskeytetty ja muutenkin sota-ajan siviilihallinto pysyi tutuissa puitteissa. Yhteiskuntarauha ei järkkynyt ennen keisarin kukistumista 1917.

Nykyaika

Vuonna 1908 julkaistussa teoksessa Nykyaika lueteltiin joukko ajan ihmeitä. Näitä olivat polkupyörä, sähkölamppu, automobiili, telefooni, fonograafi, vastatuuleen kulkeva höyrylaiva, tehtaiden teräs- ja kuparijättiläiset, itsesitova leikkuukone ja höyrymeijeri, mutta myös uudet yhteiskunnalliset ilmiöt, kuten suhdannevaihtelut, sosialismi, anarkistien pommi-iskut, kahdeksan tunnin työpäivä, lakot, yleinen äänioikeus, naisasia, siirtolapuutarhat, vegetarismi ja siirtolaislaivat.[5] Sama kirjoittaja totesi, että ihmisissä oli tapahtunut myös merkittävä sielullinen muutos: "On ikäänkuin mahtavat maailmanhistorialliset tapaukset tapahtuisivat ikkunaimme edessä. Me elämme mukana kaikessa, meidän henkinen elämämme käy täyteläisemmäksi ja sisällykseltään rikkaammaksi... Kaikkialla vallitsee levottomuutta, kaikkialla ikuista, uupumatonta edistystä." Suomalainen taloustieteilijä O. K. Kilpi tosin todisti vuonna 1915, että "der neue Rhytmus" ei ollut vielä tarttunut suomalaisiin. Näiltä puuttui tyystin se kapitalistinen henki ja pyrkimys, joka oli taloudellisen edistyksen edellytys. Myös monet ulkomaalaiset valittivat, että "ajan yltäkylläisyys" oli suomalaisille ärsyttävän tyypillistä. Kilpi piti asiantilaan syyllisenä maan agraarisuutta, mutta myös ajastaan jälkeenjäänyttä sivistyneistöä, jolle riitti, että "loitsukokoelmamme ovat maailman suurimmat".[6] Samaan aikaan vähemmän sivistynyt kansanosa oli jo löytänyt elokuvan ja muun rappio viihteen. Vuonna 1915 elokuvissa oli miljoonia kävijöitä ja vuoden huippunimi oli Charles Chaplin.

1910-luku oli sodasta huolimatta nopean, joskin kovin epätasaisen, modernisoitumisen aikaa. Kaupunkien ilme muuttui silmissä, kun kivitalot nousivat puutalojen sijaan, loputkin kadut kivettiin ja sähkö ja vesijohto vedettiin useimpiin koteihin. Kaupoissa oli myytävänä mitä hienoimpia kotitalouskoneita. Vesi- ja jätehuollon kohentaminen paransi ihmisten terveyttä. Keuhkotauti, lavantauti ja imeväiskuolleisuus olivat nopeasti vähentymässä. Uudenaikaistumisen aaltoon kuuluivat myös sellaiset ilmiöt kuin syntyvyyden lasku (ehkäisyvälineet oli yksi syy), tyttöjen koulunkäynti ja opiskelu yliopistossa, naimattomuuden yleistyminen ja ns. relativistisen sukupuolimoraalin läpimurto. Muutokset ja uudet asiat koskettivat useimmin kaupunkilaista keskiluokkaa, mutta näkyivät myös kaupunkilaistyöväestön elämässä. Maaseudun ja kaupungin ero sen sijaan kasvoi. Vaikka metsätyöt toivat rahaa maaseudullekin, kulutustaso pysyi vaatimattomana. Viljelijöiden oloja selvittänyt tutkija totesi, että kyse ei ollut vain saituudesta, kuten yleensä ajateltiin. Pientilallinen ei yltänyt kaupunkilaistyöläisen elintasoon. Hänen elämänsä oli kaupunkilaista vanhanaikaisempaa myös siinä, että luonnonrytmi ja perinnäiset tavat säätelivät arkipäivää.

1910-luvun Suomi ei ollut enää köyhä sanan jyrkimmässä mielessä. Ihmiset tulivat toimeen, ruokaa oli kaikille ja pienen mukavuuden määrä kasvoi. Reaalitulot olivat kaksinkertaistuneet viimeisen 50 vuoden aikana. Erityisen nopeasti olivat viime aikoina nousseet maatyöväen palkat. Muuttoliike kaupunkeihin, siirtolaisuus ja metsätyöt olivat imeneet maatalouden liikaväestön, jonka toimettomuudesta asiaa tuntemattomat olivat kantaneet kovasti huolta. Kaupunkilaisen elintasoa nostivat eniten asuinolojen parantuminen, työajan lyheneminen ja vapaa-ajan lisääntyminen. Työläiselämän suurin ongelma oli toimeentulon epävarmuus, jonka työkyvyn menettäminen tai puolison kuolema aiheutti. Työsuhteet olivat usein lyhytaikaisia, varsinkin nuorilla ihmisillä, mutta työttömyyttä sanan myöhemmässä merkityksessä ei oikeastaan ollut. Keski- ja yläluokka elivät hyvin – myös nykyajan mittapuun mukaan. Heidän elämäänsä kuuluivat tilava asunto, kunnon huonekalut, hyvät vaatteet, sivistyneet tavat ja lasten kouluttaminen. Paremman väen elämänriskejä olivat velkaantuminen ja sairaudet, jotka eivät kiertäneet heitäkään. Jean Sibeliuksella oli vuonna 1914 velkaa 90 000 mk – työmiehen vuosipalkka oli 1 500 mk.

Vuosisadan alun taloudellinen menestys perustui teollistumiseen ja maailmantalouden laajenemiseen. Suomen teollisuudella oli kolmet kasvavat markkinat. Länsi-Eurooppaan myytiin etupäässä sahatavaraa, Venäjälle paperia ja kotimaahan kulutustavaroita. Ennen maailmansotaa Suomen teollisuus oli hyvällä kasvu-uralla ja tuottavuuden kasvu oli nopeata, mm. sähkömoottorien käyttöönoton ansiosta. Myös maaseutu oli vaurastumassa, kiitos metsätöiden, koneistumisen ja tuotannon kaupallistumisen. 1910-luvulla maataloustuotannosta myytiin neljäsosa: meijerivoita länteen, kotivoita, maitoa ja lihaa Pietariin ja kotimaan asutuskeskuksiin. Maatalouden kaupallistuminen koski lähinnä rintamaita ja tiloja, joilla oli jotakin myytävää, mutta koko maassa syötiin ulkomaista viljaa. Kun maataloutta ei mitenkään suojattu – paitsi kieltämällä margariinin tuonti – tuontijauhot olivat vallanneet leipäviljamarkkinat. Maailmansodan syttyminen ei ollut maan taloudelle sikäli suuri muutos, että ulkomaankaupan lakkaaminen Länsi- Euroopan kanssa korvautui pian viennin lisäyksellä Venäjälle. Sotatarviketeollisuudesta tuli monille yrittäjille varsinainen kultakaivos. Kun viljaakin saatiin kohtuullisesti, Suomessa ei ollut taloudellisen kriisin merkkejä ennen kesää 1917. Päinvastoin, "löysä raha" oli luonut illuusioita helposta rikastumisesta, kuten Eino Leino kuvasi kertomuksessaan Pankkiherroja.

Yhteiskunnan nykyaikaistumisen oleellinen tekijä oli kansalaisjärjestäytyminen. Kansalaistoiminnan verkosto kattoi kaikki elämänalueet: oli puolueet, kunnallisklubit, ammattiyhdistykset, maamiesseurat, nais- ja nuorisojärjestöt, sivistys- ja hyväntekeväisyysyhdistykset, urheiluseurat, vapaapalokunnat, raittiusseurat, lähetysseurat ja uskonnolliset vaihtoehtoliikkeet, työväenopistot. Vaikka suomalaiselle kansalaistoiminnalle oli leimallista keskusjohtoisuus ja kiinnittyminen kansallisvaltion ideaan, se merkitsi sääty-yhteiskunnalle ominaisen alamaisuusajattelun murentumista, kun ihmiset ajattelivat itsensä yksilöinä. Tässä mielessä "kansalaisyhteiskunta" haastoi esivallan, sekä maallisen että kirkollisen. Yhteiskunnallisiin asioihin osallistuminen oli suhteellisen laajaa. Erityisen merkittävä alue oli paikallishallinto, johon Venäjän valta ei ulottunut ja joka siten oli omissa käsissä. Siellä syntyi paikallinen politiikka. Kun kunnallishallinto sai yhä enemmän tehtäviä, tuloihin sidotusta äänioikeudesta, "kukkarovallasta", tuli myös keskeinen ristiriidan aihe, modernin politiikan koekenttä.

Pistinpojat

"Pistinpojat, joita puhuttelimme, olivat muuten siistejä, viattoman näköisiä ja kohteliaita poikia. Noita samoja kasvoja muistelen nähneeni eräässä sos. dem. nuorisoliiton kokouksessa, jossa tehtiin innokas ponsi asevelvollisuuden voimaansaattamista vastaan maassamme. Nyt ne kantavat palkkaa aseiden kantamisesta, nämä rauhan ystävät, omaa kansaansa vastaan... Tuolla pojalla on ehkä veli Pohjanmaalla, joka sieltä marssii tätä veljeä vastaan täällä. Sieltä on tänne pitkä matka... Toinen veli kaatuu ryssän rinnalla, toinen saksalaisen tai ruotsalaisen, niinkuin usein ennenkin, jolloin itä ja länsi täällä taistelivat. Tällä tavalla Suomi puolustaa itsenäisyyttään, käy ensimmäisen taistelunsa sen - menettämiseksi?"[7]

Sisällissodan järjettömyys näyttäytyi Juhani Aholle jo sen ensimmäisenä päivänä. Jälkikäteenkään ei ole helppoa – eikä tarpeen – selittää asioita parhain päin sillä perusteella, että sota olisi ollut jollakin tapaa välttämätön. Ainakaan sitä ei tarvittu yhteiskunnallisten ristiriitojen ratkaisemiseen. Sodan jälkeen hyviä selityksiä löytyi yksi kummallakin puolella: vastustaja oli aloittanut hyökkäyksen. Valkoisella puolella kapina nähtiin petoksena, johon ei ollut muuta syytä kuin bolsevikkien ja kotimaisten sosialistien yllytys. Koska rikos oli suuri ja syyllisyys selvä, kosto oli ankara. Sodassa ja sen seurauksena kuoli 30 000 ihmistä, joista kuitenkin vain viidesosa taisteluissa. Lähes 70 000 tuomittiin valtiopetoksesta tai avunannosta siihen. Useimmille punaisille heidän saamansa rangaistus oli ilmeisen käsittämätön, mikä jätti pitkäaikaisen loukkauksen tunteen.

Ymmärtämisen ja anteeksiantamisen vaikeus johti siihen, että sodan jälkeen kansan jakautuminen kahtia oli jyrkempi kuin ennen sotaa. Jokainen tiesi, kenen joukoissa kukin oli seissyt ja kenen kuolemaan kukin oli syyllinen. Maaseudulla suojeluskunnat jatkoivat voittajien perinnettä "valkoisena miliisinä". Kouluissa ja yliopistossa kansakunnan henki puhdistettiin vieraista aineksista. Yhdenmukaistaminen oli kovaa, mutta on toinen asia menikö se perille muiden kuin valistajien omaan tajuntaan. 1920- ja 1930-luvulla murtuivat esiin kaikki ne populaarikulttuurin muodot (elokuva, viihdekirjallisuus, tanssi, jazz, kevytmielinen muoti, jne.), jotka aikaisemmin oli tuomittu rappiona ja joita vastaan kansallinen kulttuuritaistelu olisi pitänyt suunnata. Tässä epäonnistuttiin täydellisesti ja juuri viihteestä tuli kaikkien luokkien ideologinen henkireikä. Varhaisemman moralismin suuri saavutus, kieltolaki, kumottiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä.

Sisällissodan perintö eli vankimmin poliittisissa ääriliikkeissä. Moskovassa perustettu kommunistinen puolue alkoi valmistella uutta kapinaa samantien. Sen ohjaamat vasemmistoliikkeet saavuttivat Suomessa huomattavaa menestystä sekä ammattiyhdistysliikkeessä että 1920-luvun vaaleissa. Vasemmistolainen protesti pysähtyi kuitenkin väkivaltaan: järjestöt kiellettiin Suomessa, ja Neuvostoliitossa Stalin puhdisti maan "nationalisteista" niin tehokkaasti, että ns. Terijoen hallitukseen 1939 oli vaikea löytää elossa olevia suomalaiskommunisteja. Lapuan liike ja sen jatkaja Isänmaallinen kansanliike olivat myös sisällissodan perintöä siinä mielessä, että ne katsoivat tehtäväkseen viedä loppuun kesken jäänyt taistelu sosialismia ja ryssää vastaan. Suuresta julkisuudesta ja maineestaan huolimatta äärioikeisto ei päässyt Suomessa koskaan määräävään asemaan. Ratkaisuhetkellä – kaappaushankkeissa 1920-luvun alussa ja Mäntsälän kapinassa – tuki alhaalta puuttui. Suomalainen talonpoika ei lähtenyt "herrojen diktatuurihankkeisiin".

Työläisten ja talonpoikien yhteiskunta

"Sadan vuoden kuluessa on tapahtunut täydellinen muutos. Suomalainen yhteiskunta on kehittynyt byrokratiasta demokratiaan. Se ei ole kansanvaltainen ainoastaan muodollisesti, niin että valtiollinen valta, äänestysoikeus kuuluu kaikille täyskasvaneille, vaan demokraattinen siinä syvemmässä mielessä, että johtavaan asemaan yhteiskunnassa ja sen henkisesti ylimpään, luovaa työtä tekevään kerrokseen jatkuvasti kohoaa uusia, vereksiä voimia kansan syvistä kerroksista ja ulkonaisesti vaatimattomista oloista. "[8]

Sisällissodan haavoista huolimatta sotien väliset 20 vuotta olivat yhteiskunnallisen tasoittumisen aikaa. Tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg oli jo keväällä 1918 esittänyt ohjelman "Tulevaisuuden lähtökohtia", jossa hän korosti, että Suomella oli kansakuntana tulevaisuus vain jos yhteiskunta rakennetaan demokraattisen oikeusvaltion periaatteille. Saksan häviön ja kuningasseikkailun jälkeen oli selvää, että toista puoliskoa suomalaisista ei voitu työntää yhteiskunnan ulkopuolelle. Jo vuonna 1919 maassa pidettiin demokraattiset vaalit ja maan suurin puolue oli taas työväenpuolue. Vaikka kapinalliset olivat kokeneet kovan kohtalonsa, politiikassa palattiin vanhaan jakoon – tai tasapainoon. Sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitus 1927 ja ensimmäinen punamultahallitus 1936 olivat poliittisen vakauden symboleja.

Yhteiskuntarauha ostettiin demokratialla. Heikki Wariksen mainitsema demokratian "syvempi mieli", sosiaalinen tasoittuminen, oli vähäistä verrattuna 1970- ja 1980-lukuihin, mutta totta kuitenkin. Valtiollista itsenäisyyttä suurempi merkitys oli sillä yhteiskunnallisella lainsäädännöllä, joka toteutettiin vuosina 1919-1922. Poliittisen demokratian, valtiollisen ja paikallisen, lisäksi koko hallintojärjestelmä nojasi nyt kansalaisten tukeen. Väkivaltakoneistokin, oma armeija ja poliisi, oli sen varassa että kansalaiset hyväksyivät sen. Taloudellinen ja muu säätely tuli eduskunnan tahdosta riippuvaiseksi. Merkittävä tasoittava vaikutus oli progressiivisella tulo- ja omaisuusverolla, torpparivapautuksella, maatalouden tullisuojelulla, koulutusjärjestelmällä ja sosiaalipolitiikalla. Vuosien 1917-1918 taloudellisesta kriisistä selvittiin ankaralla säännöstelytaloudella, joka rankaisi enemmän suuri- kuin pienituloisia. Näistä syistä – ja maailmansodan inflaation ansiosta – eri väestöryhmien elintasoerot olivat 1920-luvulla huomattavasti pienemmät kuin aikaisemmin. Maaseudulla tilallisten ja tilattomien juopa loiveni ja kaupunkeihin kasvoi uusi keskiluokka, jonka juuret olivat työläis- ja maalaisväestössä. Yhteiskunnan hallitseva kerros oli edelleen varsin yläluokkaista, mutta heidän oli hallittava maata kansan suostumuksella. Heikki Waris piti aikakauden merkkinä, että talvisodan presidentti oli Kyösti Kallio, talonpoika Nivalasta. Edes 1930-luvun alun lamakausi ei murtanut nuoren tasavallan eetosta, jossa ruumiillinen työ ja koti olivat korkeammassa kurssissa kuin koskaan.

Kansakunnan hitaan, mutta todellisen, yhtenäistymisen vuoksi talvisodan ihme ei ollut ihme, sillä ihmisiä ei yhdistänyt sota vaan se yhteiskunta, jonka puolesta he sotivat. "Olen yhtä ylpeä köyhän majan pojan ja tehdastyöläisen kuin rikkaan miehen tarjoamasta uhrista", kirjoitti Mannerheim päiväkäskyssään talvisodan päättyessä 14.3.1940. Talvisota kesti yhtä kauan kuin sisällissota, mutta uhreja oli puolet vähemmän. Ennenkaikkea kansakunta oli saanut yhteisen tehtävän: pysyä hengissä.

Essee on julkaistu alunperin vuonna 1996 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 1.

 

Viitteet

[1] Ivar Ahava teoksessa Kaksikymmentä vuotta Suomen itsenäisyyttä. Katsaus eduskunnan toimintaan vuodesta 1917 vuoteen 1937. Helsinki 1937.

[2] Juhani Aho, Vanhan vuosisadan haudalla. Nuoren Suomen albumi 1900.

[3] Väinö Voionmaa, Tampereen kaupungin historia III, s. 397-398. Toinen painos, Tampere 1932 (ensipainos 1907).

[4] Punainen julistus, työväki ja perustuslailliset, Kansan Lehti 11.11.1905.

[5] Gustav Bang, Nykyaika, s. 1-5. Porvoo 1908.

[6] O. K. Kilpi, Suomalaisen kansanluonteen taipuvaisuus nykyaikaiseen kapitalismiin ja industrialismiin. Aika 1915, s. 83.

[7] Juhani Aho, Hajamietteitä kapinaviikolta (28.1.1918), I vihko, Porvoo 1918.

[8] Heikki Waris, Suomalaisen yhteiskunnan rakenne, s. 331. Helsinki 1947.

 

Asiasanat: 
autonomian aika, historia, itsenäistyminen, kansalaissota, kansallinen identiteetti, politiikka, sota-aika, talous, yhteiskuntaluokat