Suomalainen elämäkertaelokuva Simo Hurtasta Hella Wuolijokeen

Anneli Lehtisalo
Suomalainen elämäkertaelokuva on hybridigenre: todellisuudessa eläneitä henkilöitä on yhdistetty eri kerronnan muotoihin, kuten musikaaleihin tai historiallisiin romanttisiin elokuviin. Elämäkertaelokuvien boomit liittyivät yleensä elokuvateollisuuden nousukausiin. Päähenkilöt olivat tyypillisesti kansallissankareiksi nostettuja taiteilijoita, myöhemmin myös populaarikulttuurin edustajia, kansansankareita − roistoja ja julkkiksiakin.

Fiktiivinen elämäkertaelokuva on liukas lajityyppi, elokuvaa ei välttämättä edes aina tunnisteta elämäkerraksi. Elämäkerran keskeinen piirre, todellisuudessa elänyt tai elävä henkilö, saatetaan yhdistää hyvin erilaisiin tarinoihin ja kerrontamuotoihin. Vaikka suomalaiseen elokuvaan ei ole muotoutunut kovin pitkäaikaisia ja vahvoja genrejä, elämäkertaelokuva on osoittautunut elinvoimaiseksi, ehkä juuri monimuotoisuutensa vuoksi. 2010-luvulle tultaessa suomalainen elämäkertaelokuva eri muodoissaan näyttäisi olevan yksi ohjelmiston vakiintuneimmista lajityypeistä.

Mikä tekee elokuvasta elämäkertaelokuvan? Onko se historiallinen päähenkilö, totuudenmukaisuus vai elämänkaaren kuvaaminen? Elokuvagenren määrittely on haasteellista, mutta elämäkertaelokuvan lajityyppi vaikuttaa vielä muitakin epämääräisemmältä. Kirjalliset elämäkerrat ovat monasti paksuja teoksia, jotka kuvaavat tunnetun henkilön elämänkaaren syntymästä kuolemaan. Näytelmäelokuville tämä ei ole kovin tyypillistä, sillä useimmiten elämäntarina pitää mahduttaa pariin tuntiin ja katsojat odottavat elokuvalta myös kiinnostavaa juonta.

Elämäkertaelokuvien kerrontaa tutkinut Henry M. Taylor pitääkin fiktiivisen elämäkertaelokuvan keskeisenä ominaisuutena todellisen henkilön elämän kerronnallistamista.[1] Tämä ei kuitenkaan edellytä, että elämäkertaelokuvan pitäisi kattaa koko elämä vaan että se esittää henkilön elämän ”punaisen langan” kuvaamalla yhtä tai useampaa elämänvaihetta. Tyypillistä onkin, että elämäkertaelokuvissa keskitytään jo aikuisen henkilön elämän dramaattisiin käännekohtiin.

Amerikkalaisia elämäkertaelokuvia tutkineen George F. Custenin mukaan elämäkertaelokuvan määräävin piirre on puolestaan todellisuudessa elävä tai elänyt henkilö, jonka elämää elokuvassa kuvataan. Custenin kriteeri on, että elokuvassa käytetään henkilön oikeaa nimeä, koska tällöin voidaan tulkita, että elokuvan tekijät ovat julkisesti sitoutuneet esittämään totuudenmukaisen tai totuuteen pohjautuvan tarinan historiallisesta henkilöstä.[2]

Sekä Taylor että Custen puhuvat pääasiassa yhden henkilön elämästä ja sivuuttavat näin kollektiivisen tai kahden henkilön elämäkertaelokuvan. Vaikka yksi keskushahmo on tyypillistä elämäkertaelokuville, eivät useampaa historiallista henkilöä kuvaavat elämäkerratkaan ole harvinaisia. Varsinkin rakkaussuhdetta kuvaavissa elokuvissa usein kumpikin osapuoli on historiallinen hahmo, kuten elokuvassa Elisabeth ja Essex (The Private Lives of Elisabeth and Essex, ohjaus Michael Curtiz, Yhdysvallat, 1939), J. L. Runebergin ja Emilie Björksténin suhteesta kertovassa elokuvassa Runon kuningas ja muuttolintu (Suomen Filmiteollisuus Oy, ohjaus Toivo Särkkä, 1940) tai Aila Meriluodon ja Lauri Viidan yhteiselämäkerrassa Putoavia enkeleitä (Blind Spot Pictures Oy, ohjaaja Heikki Kujanpää, 2008). Mikäli määritelmää ei rajata vain yhden elämän kuvaukseen, myös häjyjen kollektiivista ja Antti Isotalosta kertova elokuva Härmästä poikia kymmenen (Suomi-Filmi Oy, ohjaus Ilmari Unho, 1950) voidaan ymmärtää kollektiiviseksi elämäkertaelokuvaksi.

Eri tavoin painottuneet määritelmät johtavat liukuviin tulkintoihin elämäkertaelokuvan genrestä. Taylor ei halua rajata genreä vaatimuksella oikean nimen käytöstä, ja niinpä hän tarkastelee myös klassikkoelokuva Citizen Kanea (Orson Welles, Yhdysvallat 1941) elämäkertaelokuvana, koska se väitetysti kuvasti lehtimoguli William Hearstia.[3] Suomen kontekstissa Kimmo Laine on käyttänyt samanlaista lähestymistapaa, kun hän on tulkinnut elokuvat Pikku pelimanni (Suomen Filmiteollisuus Oy, ohjaus Toivo Särkkä, 1939) ja Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (Suomen Filmiteollisuus Oy, ohjaus Toivo Särkkä, 1949) elämäkertaelokuviksi. Elokuvissa viulisti Heimo Haitto esittää itsenänsä kaltaista viulun ihmelasta Olavia. Vaikka elokuvan seikkailutarina tuskin vastasi Haiton elämäntarinaa, elokuva tuotiin esiin juuri Haiton tunnetun persoonan kautta.[4]

Toisaalta henkilön oikean nimen käyttö elokuvassa synnyttää totuudenmukaisuuden vaatimuksen, joka usein näyttää julkisuudessa määrittävän elämäkertaelokuvaa. Elokuva ymmärretään elämäkerraksi juuri tämän todellisuuskytköksen kautta. Jos kytköstä ei ole, elokuvaa voidaan katsoa fiktiivisenä kertomuksena kuvitelluista henkilöistä. Oikean niminen tosielämän henkilö herättää odotuksia niin kriitikoissa kuin yleisössäkin, mikä ilmenee toistuvissa keskusteluissa elokuvan tapahtumien paikkansapitävyydestä ja päähenkilön oikeanlaisesta ”näköisyydestä”.

Totuudenmukaisuuden vaatimuksesta huolimatta elämäkerraksi kutsutut elokuvat eivät välttämättä mitenkään liity todellisiin tapahtumiin. Tekijät ovat saattaneet hyödyntää ”taiteellista vapauttaan” elämän dramatisoinnissa tai sitten tavoitella tarkkojen faktojen sijasta ”sisäistä totuutta”, kuten Aleksis Kivi -elämäkerran "Minä elän" (Suomi-Filmi Oy, ohjaus Ilmari Unho) tekijät totesivat vuonna 1946. Elokuva voi myös perustua fantasialle kuten Andy McCoysta alias Antti Hulkosta kertova elokuva The Real McCoy (Kinofinlandia Oy, ohjaus Pekka Lehto, 1998) tai kerronnalliselle ja visuaaliselle tyylittelylle kuten Derek Jarmanin ohjaama filosofielämäkerta Wittgenstein (Iso-Britannia, 1993). Erityisesti studiokauden Hollywood-elokuvat on yhdistetty todellisuuden vääristelyyn, mutta myös muualla tunnettujen henkilöiden elämää kuvaavia elokuvia on maustettu romansseilla ja dramaattisilla käänteillä. Säveltäjä-opettaja Gabriel Linsénin elämäkertaelokuvassa Mä oksalla ylimmällä (Suomen Filmiteollisuus Oy, ohjaus Jack Witikka, 1954) historiallista ovat vain päähenkilö, hänen säveltämänsä nimikappale ja päähenkilön kotikaupunki Porvoo, mutta romanttinen rakkaustarina on mielikuvitusta.

”Vääristely” kertoo yhdestä elämäkertaelokuvan haasteesta, siitä miten vaikeaa elämästä on rakentaa kiinnostava, hyvin koossa pysyvä juonellinen kokonaisuus. Valtavirtaelokuvissa tämä on usein ratkaistu yhdistämällä elämäkertaan muiden lajityyppien kerrontamalleja, jolloin todellisuuden tapahtumia muokataan kerrontamallien mukaisiksi. Elämäkertaelokuvat ovat lajityyppihybridejä, joita ei välttämättä kutsuta elämäkerroiksi. Yhdysvaltojen kuuluisien asesankarien elämästä kertova Tombstone (Yhdysvallat, ohjaus George P. Cosmatos, 1993) tulkitaan ehkä ennemmin lännenelokuvaksi kuin Wyatt Earpin ja John ”Doc” Hollidayn elämäkerraksi. Säätyläisneito Ulla Möllersvärdin ja keisari Aleksanteri I suhteesta Porvoon valtiopäivien aikaan 1809 kertova elokuva Tanssi yli hautojen (Suomen Filmiteollisuus Oy, ohjaus Toivo Särkkä, 1950) on monille näyttäytynyt historiallisena romanssina eikä Ulla Möllervärdin tai Aleksanteri I:n elämän kohokohdan kuvauksena.

Varsin suosittua on ollut yhdistää musiikki ja elämäkertaelokuva. Jo ensimmäisissä Suomessa tehdyissä elämäkertaelokuvissa kuten Fredrik Paciuksesta kertovassa Ballaadissa (Suomen Filmiteollisuus Oy, ohjaus Toivo Särkkä, 1944) tai oopperalaulaja-musiikinopettaja Abraham Ojanperästä kertovassa elokuvassa Ruusu ja kulkuri (Suomi-Filmi Oy, ohjaus Ilmari Unho, 1948) on runsaasti musiikkia. Yhdistelmä on edelleenkin suosittu, esimerkiksi 2000-luvun taiteessa ensi-iltaan tuli runsaasti suomalaisia musiikkielämäkertoja: Kulkuri ja joutsen (Artista Filmi Oy, ohjaus Timo Koivusalo, 1999), The Real McCoy (1999), Badding (Fennada-Filmi Oy, ohjaus Markku Pölönen, 2000), Rentun ruusu (Artista Filmi Oy, ohjaus Timo Koivusalo, 2001) ja Sibelius (Artista Filmi Oy, ohjaus Timo Koivusalo, 2003).

Elämäkertaelokuvaan sopii elokuvatutkija Rick Altmanin idea jatkuvasti muotoaan muuttavasta elokuvasyklistä. Altmanin mukaan meni aikaa, ennen kun Yhdysvalloissa varsinaisesti tunnistettiin elämäkertaelokuvan kategoria. Vaikka tunnettujen henkilöiden elämää oli kuvattu elokuvissa jo teatterielokuvan alkuajoista asti, Altmanin mukaan elämäkertaelokuvan lajityyppi kiteytyi vasta silloin, kun koko elokuva-ala ryhtyi kopiomaan aikaisempien elokuvien elämäkerrallisia piirteitä ja kun katsojat ja kriitikot ryhtyivät puhumaan näistä elokuvista lajityyppinä, eli 1930-luvun loppupuolella.[5]

Suomessa elämäkertaelokuvan nimike vakiintui vielä myöhemmin. Vaikka Suomessa toki katseltiin muista maista tuotuja elämäkertaelokuvia ja niiden tiedettiin kuvaavan historiallisia henkilöitä, täsmällistä ”elämäkerta” -määritystä ei juuri käytetty. Pääkaupungin elokuvakriitikot tunnistivat lajityypin 1940-luvulla, mutta maakuntalehdissä nimitystä ei välttämättä käytetty vielä 1950-luvun alkupuolellakaan. Suomessa tuotettuihin elämäkertaelokuviin viitattiin sellaisilla määreillä kuin ”kulttuurifilmi”, ”historiallinen filmi”, ”musiikkielokuva” tai ”Runeberg-filmi” ja ”Tanner-elokuva”.[6] Nämä määreet kertovat elämäkertaelokuvan moninaisuudesta, joskin samalla ne osoittavat, että elokuvien erityisyyden nähtiin kiteytyvän historialliseen henkilöön.   

Klassista suurmieselokuvaa

Henry M. Taylor on jakanut elämäkertaelokuvan historian kahteen vaiheeseen, klassiseen ja ”moderniin” (lainausmerkit Taylorin). Klassiselle vaiheelle olivat tyypillisiä ”suuret tarinat” eli kertomukset sankareista, joiden teoilla oli nähty olevan merkitystä ihmiskunnassa. Usein elokuvat kanonisoivat nämä suurmiehet osaksi kansakuntaa ja sen kehitystä. Kuvatut henkilöt edustivat perinteistä eliittiä: monarkkeja, aatelistoa, poliittisia johtajia, taiteilijoita ja tiedemiehiä. Vaikka Taylorin jaksottamat vaiheet eivät ole ajallisesti ehdottomia, hallitsivat tämäntyyppiset elokuvat elämäkertaelokuvan genreä kansainvälisessä elokuvakulttuurissa toiseen maailmansotaan asti.[7]

Suomalaisten elämäkertaelokuvien tuotanto pääsi oikeastaan vauhtiin vasta 1940-luvulla, mutta Taylorin jako vaikuttaisi pätevän myös täällä. Ensimmäisiin elämäkertaelokuviin valittiin päähenkilöitä arvokkaaksi koetusta kansallisesta historiasta ja tunnettujen kulttuuripersoonien joukosta. Jäger Film Oy:n tuottamat elokuvat Elinan surma (ohjaaja Kalle Kaarna, 1938) ja Simo Hurtta (ohjaaja Roland af Hällström, 1940) perustuvat vanhoihin balladeihin. Elokuvien historialliset, tai sellaisiksi arvioidut, päähenkilöt eivät tosin ole mitään kansansankareita vaan pikemminkin traagisia hahmoja, mutta elokuvien käsikirjoitukset pohjautuvat tunnettuihin ja arvostettuihin näytelmiin. Klaus Kurjen ja hänen vaimonsa Elinan tarina on filmatisointi Gustaf von Numersin näytelmästä Elinan surma, ja 1700-luvulla eläneen verovouti Simo Affleckin alias Simo Hurtan tarinan oli muokannut näytelmäksi Eino Leino. Kansallisen kulttuurin nousukauden hahmoja puolestaan kuvataan elokuvissa Runon kuningas ja muuttolintu, Ballaadi, "Minä elän", Ruusu ja kulkuri ja Mä oksalla ylimmällä. Samoin elokuvassa Tanssi yli hautojen päähenkilöt edustavat eliittiä ja, mikä tärkeintä, elokuvan teema painottaa heidän merkitystään kansallisen historian kulussa, autonomisen Suomen syntyprosessissa.   

Taylor esittää, että vuosituhannen vaihteeseen tultaessa klassinen vaihe näyttäisi kiinnostavasti elpyneen.[8] Esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin 1492 Paratiisin valloitus (1492 Conquest of Paradise, Ranska/ Espanja/ Iso-Britannia/ Yhdysvallat, ohjaus Ridley Scott, 1992), Jeanne d’Arc (Ranska/ Yhdysvallat, ohjaaja Luc Besson 1999), Elisabeth (Elizabeth, Iso-Britannia, ohjaus Shekhar Kapur, 1998) ja Elisabet kultainen aikakausi (Elizabeth: The Golden Age, Iso-Britannia/ Ranska, ohjaus Shekhar Kapur, 2007) juhlistavat niin kansallisia sankareita ja suurmiehiä kuin tähtinäyttelijöitäkin.

Suomessa suurmiehet, ja viimein naisetkin, palaavat elämäkertojen aiheiksi sellaisissa elokuvissa kuin Sibelius, Aleksis Kiven elämä (Seppä Callahanin Filmimaailma Oy, ohjaus Jari Halonen, 2002) ja Hella W (Snapper Films Oy, ohjaus Juha Wuolijoki, 2011). Näiden kansallissankarien elämänkuvaus on raadollisempaa kuin 1940-luvun elämäkertaelokuvissa, mutta elokuvien kansallinen paatos muistuttaa jopa hämmästyttävän paljon edeltäjiään. Lastenelokuvana pidetty Valokin (2005), kuvaus kuvataiteilija ja kasvatusfilosofi Aleksanteri Ahola-Valon lapsuudesta, voidaan tulkita osaksi tätä klassisen vaiheen uudelleentulemista. Elokuvan opettavaisessa tarinassa koulutuksen tärkeydestä ja pikku Aleksanterin toimista tämän hyväksi on suurmieselämäkertojen esikuvallisuutta.

Toisaalta klassisen vaiheen tyyppiset elämäkertaelokuvat eivät kadonneet suomalaisesta tuotannosta edes uuden aallon ja vaikeiden taloudellisten vuosien aikana 1970−1980-luvuilla. Elokuvissa Luottamus (Doverije, Suomi/ Neuvostoliitto, Fennada-Filmi Oy/ Lenfilm, ohjaus Edvin Laine ja Viktor Tregubovitsh, 1976), Runoilija ja muusa (Oy Mainos-TV - Reklam Ab/ Filmityö Oy, ohjaus Jaakko Pakkasvirta, 1978) ja Tulipää (P-Kino Oy, ohjaus Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto, 1980) suurmiehet ja arvostetut taiteilijat saatettiin kuvata ongelmallisia tai heikkoinakin yksilöinä, mutta siitä huolimatta tarinat korostavat heidän rooliaan kansallisessa historiassa. Luottamuksen ylivertainen älykkö V. I. Lenin sinetöi Suomen itsenäisyysjulistuksen. Runoilija ja muusa -elokuvan Eino Leino ja Tulipään Algoth Untola esitetään perinteiseen tapaan kärsivinä taiteilijoina maailman myllerryksessä. Vaikka elokuvien muoto on jo uuden ajan kerrontatapaa, niiden teemat vahvistavat taiteilijoiden paikkaa kansalliseksi määritellyssä kulttuurissa.

Nämä elokuvat osoittavat sen, miten elämäkertaelokuvien vaiheistus on osin vain viitteellistä. Tietyt elämäkertaelokuvan kaavat, kuten kärsivä suuri taiteilija ja kansallisen kulttuurin tematiikka, näyttävät varsin pysyviltä yhteiskunnan, tuotanto- ja ilmaisutapojen muutoksista huolimatta. Toisaalta myös muutoksia, tai ainakin murroksia, on nähtävissä vähintäänkin siinä, kenen elämä on kertomisen arvoinen.

Suomalaisen elämäkertaelokuvan ”moderni” vaihe: uudenlaisia päähenkilöitä

Henry M. Taylorin mukaan elämäkertaelokuvan toista, ”modernia” vaihetta leimaavat kuvien kaatamisen mentaliteetti ja uudenlaiset tarinat. Toisen maailmansodan jälkeen, ja erityisesti 1960-luvulla, tapa käsitellä kansallisia sankareita muuttui kritiikiksi. Jos kuvauksen kohteeksi otettiin ennen ylistetty johtaja tai taiteilija, nyt hänet kuvattiin antisankarina tai ristiriitaisena, särkyvänä yksilönä. Tarinoiden aiheeksi kelpasivat myös henkilöt, jotka ennen eivät olleet ansainneet arvostusta, kuten ”julkkikset” ja niin kutsutut tavalliset ihmiset. Esiin nousivat myös henkilöt, joiden olemassaolo oli aiemmin ollut tabu, rikolliset ja erilaisten marginaaliryhmien edustajat.[9]

Myös Suomessa elämäkertaelokuvien henkilövalikoima laajeni toisen maailmansodan jälkeen. Kansanlaulujen kiehtovat roistot, Juho Mattila alias Hallin Janne ja Antti Isotalo ystävänsä Antti Rannanjärven kanssa, pääsivät valkokankaalle elokuvissa Hallin Janne (Fenno Filmi Oy, ohjaus Roland af Hällström, 1950) ja Härmästä poikia kymmenen (1950).

Sen sijaan myyttisten sankarihahmojen purkamista tai uudelleenarviointia ei Suomessa ole juuri harrastettu fiktiivisissä elämäkertaelokuvissa, mikä sinänsä on kiinnostavaa. Runon kuningas ja muuttolintu -elokuvaa ei varsinaisesti voi pitää myytinmurtajana, vaikka se aikoinaan herättikin paljon keskustelua siitä, onko sopivaa kuvata kansallisrunoilijan avoliiton ulkopuolista rakkaussuhdetta. Kansallismonumentti muuttui vain elokuvan avulla hiukan inhimillisemmäksi. Ilmari Turjan näytelmään perustuvassa elokuvassa Päämaja (Suomi-Filmi Oy/ Filmi-Jatta Oy, ohjaus Matti Kassila, 1970) esitetään kovaa kritiikkiä jatkosodan johtoa kohtaan, mutta samaan aikaan keskushenkilöistä, ylipäällikkö alias C. G. Mannerheimista ja päämajoitusmestari alias A. F. Airosta annetaan varsin sympaattinen kuva. Päämajoitusmestarista rakennetaan kulissien takainen sankari, joka sotataidoillaan ja vastuunotollaan mahdollistaa sen, että Neuvostoliiton hyökkäykset pysäytetään Kannaksella kesällä 1944.

Toinen aikakauden elokuva, Mommilan veriteot 1917 (Jörn Donner Productions Oy, ohjaus Jotaarkka Pennanen, 1973) raportoi viileän ulkopuolisesti suurliikemies Alfred Kordelinin viimeisistä hetkistä kiristyvässä sisäpoliittisessa tilanteessa vuonna 1917. Kordelin esitetään sovittelevana kartanonomistajana, joka ei ymmärrä, miksi työväestö ja punakaartilaiset vihaavat häntä. Asiallinen, kantaa ottamaton draama tuskin muutti perinpohjaisesti tai edes pyrki muuttamaan käsityksiä tapahtuman osapuolista. Uudenlaista, anarkistista suhtautumista suurmiehiin edustaa ainoastaan Jari Halosen ohjaama karnevalistinen elokuva Back to USSR takaisin Ryssiin (Tuotanto 1990 Oy, 1992), jossa Vladimir-niminen, sympaattinen vampyyri seikkailee kommunistipäähenkilön kanssa.

Sen sijaan selkeä ”moderniin” vaiheeseen liittyvä piirre suomalaisessa elämäkertaelokuvissa on ollut populaarikulttuurin sankareiden esiinnousu. George F. Custen on todennut, miten toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisissa elämäkertaelokuvissa vanha eliitti saa kilpailijakseen viihdyttäjät ja urheilijat, ”tuotannon idolien” rinnalle tulevat ”kulutuksen idolit”, kuten sosiologi Leo Löwenthal oli jo aiemmin määritellyt.[10] Vaikka eliitti ei olekaan kadonnut valkokankailta, kertovat suomalaiset musiikkielämäkerrat melkein pelkästään populaarimusiikin tähdistä. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen Filmiteollisuus Oy:n tuottaja T. J. Särkkä ymmärsi kasvavan musiikkiteollisuuden vetovoiman ja hän antoi Ville Salmiselle ohjattavaksi kuplettilaulaja J. Alfred Tannerin elämäkerran Orpopojan valssi (1949) sekä sen ”jatko-osan” Tytön huivin (1951). Vaikka Heimo Haitto -elokuvissa Pikku pelimanni ja Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi musiikki onkin niin kutsuttua taidemusiikkia, niitä voidaan pitää osana tätä Särkän linjausta. Myös ne hyödynsivät populaaria musiikki-ilmiötä, tunnettua viulun ihmelasta. Musiikkiteema jatkui myöhemmin, kun Ville Salminen ohjasi kilpailija Fennada-Filmi Oy:lle harmonikkamestari Viljo Vesterisen tarinan nimellä Säkkijärven polkka (1955). Särkkä palasi aiheeseen vielä elokuvan kriisivuosina 1960-luvun alussa, jolloin filmattiin laulaja Mauno Kuusiston vapaamuotoinen elämäkerta Kertokaa se hänelle (Suomen Filmiteollisuus Oy, ohjaaja Åke Lindman, 1961).

Suomalaisen elokuvan nousukauden aikana, vuosituhannen taitteessa vain Jean Sibelius on saanut edustaa korkeakulttuuria, muut musiikkielämäkerrat keskittyvät populaarimusiikkiin: The Real McCoy (1999) Andy McCoyhin, Kulkuri ja joutsen (Artista Filmi Oy, ohjaaja Timo Koivusalo, 1999) Tapio Rautavaaraan ja Reino Helismaahan, Badding (2000) nimensä mukaisesti Rauli ”Badding” Somerjokeen, Rentun ruusu (2001) Irwin Goodmaniin ja Ganes Hurriganes-yhtyeeseen ja erityisesti Remu Aaltoseen. Toisaalta päähenkilöt eivät kuvasta vain oletetun yleisön musiikkimaun muutosta. Erityisesti Koivusalon ja Pölösen ohjaamissa elämäkerroissa tehdään muusikoista kansan omia sankareita ja juhlistetaan näin kansallista populaarikulttuuria tavalla, joka liittää elokuvat vahvasti suomalaisiin 1940−1950−lukujen muusikkoelämäkertoihin. Mukana on myös klassisen vaiheen suurmiesmentaliteettia: aikoinaan halveksitut ylennetään merkkihenkilöiksi osoittamalla heidän merkityksensä kansallisessa historiassa.

Marginaalista valkokankaalle

Marginalisoitujen ryhmien tarinat eivät ole olleet tyypillisiä suomalaisissa elämäkertaelokuvissa. Suomen elokuvateattereissa on kyllä nähty erilaisia tarinoita kuten elämäkerta yhdysvaltalaisesta mustien oikeustaistelijasta Malcolm X:stä (Yhdysvallat, ohjaus Spike Lee, 1992), kertomus CP-vammaisesta kirjailijasta Christy Browninsta Minun elämäni (My Left Foot, Iso-Britannia/ Irlanti, ohjaus Jim Sheridan, 1989) tai yhdysvaltalaisen, avoimesti homoseksuaalin poliitikon Harvey Milkin elämäkerta Milk (Yhdysvallat, ohjaus Gus Van Sant, 2008). Poikkeuksena voidaan pitää Ganes -elokuvan viittauksia päähenkilö Remu Aaltosen romanitaustaan, vaikka aihetta ei kovin selvästi elokuvassa tematisoidakaan.

Jopa naisten elämäntarinat ovat olleet Suomessa harvinaisuuksia, vaikka he ovat päässeet kyllä esiin historiallisten päähenkilöiden vaimona, äiteinä, muusina ja rakastajattarina. Tiivistä rakkaussuhdetta kuvaavissa elokuvissa Elinan surma, Runon kuningas ja muuttolintu, Tanssi yli hautojen ja Putoavia enkeleitä historiallisella naispääosalla on tosin yhtä tärkeä rooli kuin miespääosallakin. Samoin Kalle Päätalon lapsuutta ja nuoruutta kuvaavissa elokuvissa Elämän vonkamies (O.Y. Kinosto/ National-Filmi Oy, ohjaaja Mikko Niskanen, 1986) ja Nuoruuteni savotat (National-Filmi Oy, ohjaus Mikko Niskanen 1988) Kallen äiti Riitu Päätalo nousee Kallen rinnalle pääosaan.

Muuten naisten omat tarinat ovat jääneet marginaaliin, olivat he sitten taiteilijoita tai yhteiskunnallisia toimijoita. Varhainen edeltäjä ”naiselämäkerroille” oli Se alkoi omenasta (Mainoselokuva Oy, kreditoimaton ohjaaja Teuvo Tulio, 1962), tarina 1950−1960-luvuilla kohua herättäneestä mannekiini, toimittaja Tabe Slioorista. Slioorin rakkaussuhteet tunnettuihin eliitin edustajiin kuten Helsingin apulaiskaupunginjohtajaan Erik von Frenckelliin ja niistä tehdyt lehtijutut tekivät hänestä julkisuuden henkilön. Pääosanesittäjä Slioorin hankaluuden vuoksi tyngäksi jäänyt elämäkerta sai rinnalleen farssin Taape tähtenä (Mainoselokuva Oy, ohjaaja Armand Lohikoski, 1962), jossa tehtiin railakkaasti pilaa Slioorin persoonasta ja tämän toimista elämäkertaelokuvan filmauksissa. Paitsi uudenlaisen julkkiskulttuurin ilmentymänä Sliooria voidaan pitää myös aiempien elämäkertaelokuvien uskollisten vaimojen ja äitien negaationa. Vaikka Se alkoi omenasta -elokuvassa Tabe Slioor omalla kertojaäänellään esittäytyy ylivertaisen kauniina ja etevänä sekä rakkaudessaan intohimoisena, syntyy elokuvan kömpelöstä kerronnasta tahattoman koominen vaikutelma. Yhdistettynä Taape tähtenä  -elokuvan päähenkilöön Slioor näyttäytyy naurettavana kansallisen kulttuurin häirikkönä, ei sen äidillisenä tukena.

Myös sittemmin naisiin keskittyneet elämäkertaelokuvat ovat ennemmin tuoneet esiin ongelmia tai marginaalisuutta kuin korostaneet kansakunnan kehittämistä, eli ”naiselämäkerrat” vaikuttavat ilmentävän varsin vahvasti ”modernia” elämäkertaelokuvan vaihetta. Elokuvan Avskedet (Jäähyväiset, Ruotsi/ Suomi, ohjaaja Tuija-Maija Niskanen, 1982) teemat käsittelevät itsetunnon ja seksuaalisen identiteetin rakentamisen ongelmia suomenruotsalaisessa yläluokan perheessä 1940−1950-luvuilla. Intiimi perhetarina perustuu Erik von Frenckellin tyttären, teatterijohtaja Vivica Bandlerin lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksiin, vaikka elokuvassa päähenkilön nimi onkin Valerie von Freyer.

Elokuvassa Kuulustelu (2009) nuori kommunisti-idealisti Kerttu Nuorteva nähdään Stalinin Neuvostoliiton ja sotaa käyvän Suomen pelinappulana, traagisen merkityksettömänä osana maailmanhistorian kulkua. Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion ohjaama elokuva Sukunsa viimeinen (Illume Oy, 2010) puolestaan kertoo vähemmistökansojen sorrosta nenetsi Nadezhda Pyrerkon nuoruudenkokemusten pohjalta. Prinsessa-elokuvan (Art Films Production AFP Oy, ohjaus Arto Halonen, 2010) päähenkilö Anna Lappalainen on mielisairaalan potilas, arjen sankari, mutta marginaalin edustaja hänkin.

Vaikuttaakin siltä, että vaikka naisten elämäntarinat ovat alkaneet saada tilaa elokuvateatterissa, kovin helposti ei synny aiheita, jossa nainen nähtäisiin yhteiskunnallisesti tai kulttuurisesti vaikuttavana toimijana. ”Mieselämäkertojen” kaltaista sankaruutta ja osallistumista kansakunnan historiaan kuvaa oikeastaan vain tanssinopettaja Aira Samulinista kertova Tango Kabaree (MRP Matila Röhr Productions Oy/ Kinofinlandia Oy, 2001) ja ”suurnaiselokuva” Hella W. Dokumenttia, karnevalistista fantasiaa ja erilaisia musiikkiesityksiä yhdistelevä Tango Kabaree rikkoo kerronnallaan klassisen vaiheen elämäkertaelokuvan konventioita. Sen teema on kuitenkin perinteinen: se korostaa voimakkaan naisen, evakkotytön, selviytymistarinaa ja Samulinin merkitystä suomalaiselle tanssikulttuurille. Muodoltaan klassisempi Hella W (2011) tuo samoin esiin merkkinaisen teot ja saavutukset, erityisesti Hella Wuolijoen panoksen talvisodan rauhanneuvotteluissa.

Ylevä katoaa

Modernin” elämäkertaelokuvan piirteisiin kuuluu myös se, että kuvauksen kohteeksi voidaan valita myös niin sanottuja ”tavallisia ihmisiä” tai vähemmän arvostettuja julkkiskulttuurin henkilöitä. Jos perinteisesti on ajateltu, että elämäkerran päähenkilö symboloi jotakin ”ylevää” kuten jumaluutta, neroutta tai kansakunnan henkeä, niin ”modernin” vaiheen elämäkertaelokuvissa päähenkilön merkitys voi supistua skandaaliin tai julkiseen huomioon.   Tabe Slioor -elämäkerrat olivat yksi esimerkki uuden julkisuuskulttuurin muotoutumisesta sodanjälkeisessä Suomessa. Suomessa julkkiselämäkerta elokuvan muodossa ei kuitenkaan ole ollut kovin tyypillinen, aihetta on ennemminkin työstetty aikakauslehdissä. Peter von Baghin ohjaama elokuva Kreivi (FJ-Filmi Oy/ Filminor Oy, 1971) tarttui ajankohtaiseen julkkisilmiöön, naistenmies Pertti Lindgreniin, joka myös esitti itseään farssia ja musiikkiesityksiä sekoittavassa tarinassa.

Myös useiden 2000-luvun taitteen ja alun elämäkertaelokuvien voi nähdä saaneen ideansa julkisuuskulttuurista. Andy McCoy, Badding, Aira Samulin, Irwin Goodman ja Matti Nykänen ovat kaikki julkisuuskulttuurin tunnetuksi tekemiä henkilöitä. Silti heitä kuvaavissa elokuvissa on ymmärtävä ja useimmiten ihailevakin ote.  Yksi Matti-elokuvan (Solar Films Inc. Oy, ohjaaja Aleksi Mäkelä, 2006) temaattisista juonteista myös liittyy julkisuuskulttuuriin, kun elokuvassa kuvataan, miten lahjakas mäkihyppääjä, mutta yksinkertainen nuorimies Matti Nykänen joutuu julkisuuden pyöritykseen.

”Tavallisten ihmisten” kuvaaminen voi saada muunkinlaisia muotoja. Mikko Niskasen ohjaama elokuva Kahdeksan surmanluotia (Käpy-Studiot Oy/ Yleisradio, 1972) neljä poliisi surmanneesta pienviljelijä ”Pasista” eli Tauno Pasasesta ja Maunu Kurkvaaran elokuva Kujanjuoksu (Maunu Kurkvaara, 1971) syyttömänä murhasta tuomitusta ”Ossi Virtasesta” eli Torsti Koskisesta perustuvat ajankohdan tunnettuihin tapauksiin. Kummassakin elokuvassa kuvataan yhteiskunnan ongelmia ”tavallisen ihmisen” hädän ja vaikeuksien kautta: ensin mainitussa tyhjenevän maaseudun huonoja elinoloja, köyhyyttä ja alkoholismia ja jälkimmäisessä oikeusjärjestelmän pettämistä. Elokuvia voidaan myös pitää esimerkkeinä suomalaisesta dokudraamasta, ajankohtaista aihetta draaman keinoin käsittelevästä elokuvasta.

Sittemmin tämänkaltaisia tapauksia on käsitelty enemmän televisio-ohjelmissa ja dokumenteissa kuin teatterilevitykseen tarkoitetuissa fiktiivisissä elämäkertaelokuvissa. Todellinen ”tavallinen ihminen” ei näyttäydy yleisöä puhuttelevana elokuvan aiheena. Esimerkiksi vuonna 2003 ensi-iltaan tullut elokuva Mosku lajinsa viimeinen (Fantasiafilmi Oy, ohjaus Tapio Suominen) kertoo 1900-luvun alussa eläneestä lappilaisesta Aleksi ”Mosku” Hihnavaarasta, mutta poroisännän elämäntarina esitetään länkkärimäisenä toimintaelokuvana, ei niinkään ”tavallisen pohjoissuomalaisen” kuvauksena.

Murtuvat persoonat ja identiteetin etsijät

Kärsivä nero ja kansakuntansa puolesta uhrautuva suurmies ovat olleet tyypillisiä klassisen vaiheen elämäkertaelokuvan piirteitä. Elämäkertaelokuvan ”modernissa” vaiheessa yksilön ongelma on saanut vielä uusia ulottuvuuksia.  Olemisen tuskan ja murtuva persoonan lisäksi on kuvattu oman itsensä etsimistä. Tyypillistä on myös se, etteivät elokuvat useinkaan tarjoa lopullista totuutta päähenkilöstä. Tunnettu persoona jää arvoitukseksi ja hänen elämäntarinansa ilman sulkeumaa.

Jo "Minä elän" -elokuva kuvasi Aleksis Kiven vähittäistä mielen murtumista. 1970 - 1980−lukujen taiteilijaelämäkerroissa niin Runoilijan ja muusan Eino Leino kuin Da Capon (P-Kino Oy, ohjaus Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto, 1985) ”Arto Arsi” eli Heimo Haitto ja Nuoruuteni savotat -elokuvan Kalle Päätalo kipuilevat olemisensa ja identiteettinsä kanssa. Vuosituhannen vaihteen elokuvissa teema tuntuu vain yleistyneen. Myös Ganes-elokuvan (Helsinki-Filmi Oy, ohjaus J-P Siili, 2007) Remu Aaltonen ja Päätalo-elokuvan (MRP Matila Röhr Productions Oy, ohjaus Hannu Kahakorpi, 2008) Kalle Päätalo etsivät paikkaansa ja identiteettiään muuttuvassa yhteiskunnassa.

Hermoromahdus tai mielisairaus luovat jännitettä yllättävinkin moniin uudempiin elämäkertoihin. Rauli Somerjoki Badding-elokuvassa (2000), Antti Hammarberg alias Irwin Goodman elokuvassa Rentun ruusu (2001), Jean Sibelius Sibeliuksessa (2003), Lauri Viita Putoavia enkeleitä -elokuvassa (2008) ja desantti Kerttu Nuorteva elokuvassa Kuulustelu (Jörn Donner Productions Oy, ohjaus Jörn Donner, 2009) käyvät kaikki läpi jonkinasteisen mielen kriisin. Elokuvan Prinsessa keskeinen teema on identiteetin katoaminen. Elokuvan päähenkilö, mielisairaalan potilas Anna Lappalainen kuvittelee tai ainakin väittää olevansa ”prinsessa” ja on tässä vääristyneessään persoonassaan roolissaan onnellinen.

Yhteisöllisiä yksilötarinoita

Elämäkertaelokuva on tyypillisesti kallis lajityyppi, etenkin jos tarinassa kuvataan pitkää, historiaan ulottuvaa elämänkaarta. Ehkä siksi genren boomit Suomessa liittyvät usein elokuvatuotannon nousukausiin, 1930-luvun lopun studioiden vakiintumisen aikaan, sodanjälkeisen laman väistymiseen 1940−1950-lukujen taitteessa ja suomalaisen elokuvan suosioon vuosituhannen vaihteessa. Siksi lajityyppiin liittyy monesti myös varsin pitkä tuotantoprosessi, mistä tunnetuin esimerkki lienee ikuisuusprojektiksi venynyt Mannerheim-elokuva.

Mutta jos elämäkertaelokuva vaatii paljon taloudellisia panoksia, siltä odotetaankin paljon. Tavoitteena ei ole ainoastaan yleisömenestys, jonka takuuna toivotaan olevan elokuvan tunnettu ja oletetusti katsojia kiinnostava päähenkilö. Lisäksi elämäkertaelokuva on usein prestiisituotanto, jonka avulla elokuvantekijät pyrkivät osallistumaan elokuvapoliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin suurtuotannot Runon kuningas ja muuttolintu ja "Minä elän’"pyrkivät osoittamaan, että suomalainen elokuva ja sen tekijät ovat varteenotettava osa kansallista kulttuuria. Myöhemmin, kuten Mervi Pantti on todennut, 1970−1980−lukujen taitteen taitelijaelämäkerrat Runoilija ja muusa sekä Tulipää toimivat tekijöidensä perusteluina, kun nämä vaativat valtion elokuvatuen lisäämistä.[11] Elokuvaohjaaja Timo Koivusalon vuosituhannen vaihteen elämäkertaelokuvat voidaan puolestaan nähdä tekijänsä ”vakavoitumisena” ja ohjaajamaineen vakiinnuttajana, sillä aiemmin hänet tunnettiin lähinnä televisiojuontajana ja Pekko-elokuvien tekijänä.

Elokuvakulttuurin sisäisen keskustelun lisäksi elämäkertaelokuvien on nähty liittyvän laajemminkin aikaansa. Erityisesti klassisen vaiheen elämäkertaelokuviin on sisältynyt vahva kansallinen tematiikka, oli kyse sitten 1940-luvun elokuvista tai klassisen vaiheen uudelleentulosta vuosituhannen vaihteessa. Keskeistä näissä elämäntarinoissa on se, miten päähenkilön elämäntyö on palvellut yhteisöä, edistänyt kansallista kulttuuria tai puolustanut Suomea ja sen kansaa. Ehkä hiukan paradoksaalisesti yksilöstä kertovat elokuvat ovat olennaisesti käsitelleet yhteisöllistä identiteettiä. Henry M. Taylorin mukaan elämäkerrat ovatkin tyypillisiä yhteiskunnan ja kulttuurin kriisiajoille, jolloin elämäkerroille tyypillinen identiteettityö on tarpeen.[12] Tulkinta sopii hyvin suomalaiseen tuotantoon: sota-aika, sodanjälkeinen poliittinen epävarmuus, 1970-luvun keskustelut EEC:stä ja Suomen liittyminen Euroopan unioniin 1995 ja roolin muutokset globalisoituvassa maailmassa kehystivät aikoinaan elämäkertaelokuvien boomeja.     

Suomalainen elämäkertaelokuva näyttäytyykin yhteisöllisempänä kuin vastaavat muiden maiden elokuvat. ”Modernin” elämäkertaelokuvan piirteet näkyvät toki yhä selvemmin suomalaisissakin elokuvissa 1970-luvusta eteenpäin. Elokuvien päähenkilöt kärsivät erilaisista ongelmista ja heidän elämänsä ja luonteensa nurjia puolia esitetään kainostelematta. Silti päähenkilö yhä saa selityksensä ja merkityksensä yhteisön kautta. Näin myös Rauli Somerjoki ja Irwin Goodman nostetaan lavalle yleisön eli kansan ihailtavaksi ja osaksi kansallista (populaari)kulttuuria.

Vain silloin tällöin, 1950-luvulta alkaen, elämäkertaelokuvat ovat keskittyneet pelkästään kysymykseen yksilöstä ja hänen muuttuvasta identiteetistään. 1950-luvulla tällaisia elokuvia olivat miehinen kasvutarina Hallin Janne ja olemassaolon tuskaa kuvaava Mä oksalla ylimmällä, 1980-luvulla seksuaali-identiteettiä pohtiva Avskedet ja 2000-luvulla persoonan ongelmaa kuvaava Prinsessa. Toisaalta uusimmissa elokuvissa yksilön ja yhteisön suhde voidaan nähdä toisin: yksilö ei enää näyttäydy kansakunnan rakentajana, vaan yhteisön uhrina. Matti-elokuvan Matti Nykänen on Hiihtoliiton, julkisuuden ja tuttaviensa hyväksikäyttämä traaginen hahmo. Kuulustelu-elokuvan Kerttu Nuorteva puolestaan stalinistisen Neuvostoliiton ja sotaa käyvän Suomen välisten kiistojen pelinappula, jonka hengellä tai terveydellä ei ole paljon merkitystä. Tämän voi tulkita viitteenä yksilöllisemmästä näkökulmasta, mutta yksilöitymistä ei voi pitää edes 2000-luvun elämäkertojen vallitsevana piirteenä.

Suomalaiset elämäkertaelokuvat ovat usein muodostaneet löyhiä syklejä kuten 1940-luvun suurmieselokuvat, 1970−1980-luvun taitteen taiteilijamuotokuvat ja vuosituhannen vaihteen musiikkielämäkerrat. Siksi onkin mielenkiintoista, etteivät 2000-luvun kuluessa ensi-iltaan tulleet elämäkertaelokuvat näytä muodostavan kovin yhtenäistä joukkoa muodoltaan tai teemoiltaan. Ennemminkin kukin elokuva tuntuu liittyvän elämäkertaelokuvien perinteeseen, esimerkiksi taiteilijaelämäkertoihin tai musiikkielämäkertoihin, tai sitten olevan esimerkki elämäkertaelokuvan hybridimuodosta, kuten lastenelokuva Valo tai seikkailullinen Mosku -lajinsa viimeinen. Se, että elämäkertaelokuvia on tullut ensi-iltaan lähes vuosittain, kertonee taloudellisten olojen tietynasteisesta vakiintumisesta sekä lajityypin elinkelpoisuudesta. Monimuotoinen elämäkertaelokuva taipuu erilaisten aiheiden käsittelyyn ja elämäkertaelokuvan peruselementti, todellinen henkilö, näyttää puhuttelevan katsojia myös 2000-luvulla.

Essee on ensimmäisen kerran julkaistu Elonet-sivustolla 6.11.2013.

 

Viitteet

[1] Henry M. Taylor: Rolle des Lebens. Die Filmbiographie als narratives System. Zürcher filmstudien 8. Marburg: Schüren 2002, 22.

[2] George F. Custen: Bio/Pics. How Hollywood Constructed Public History. New Jersey: Rutgers University Press 1992, 8.

[3] Taylor 2002, 22−23, 189.

[4] Kimmo Laine: ”Heimo Haitto. Vertauskuvallinen totuus Heimo Haiton elämästä”. Filmihullu 1/1998.

[5] Rick Altman: Elokuva ja genre. Tampere: Osuuskunta Vastapaino 2002, 58−59, 63.

[6] Anneli Lehtisalo: Kuin elävinä edessämme. Historialliset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 19371955. Helsinki: SKS 2011, 110−111.

[7] Taylor 2002, 27−28.

[8] Taylor 2002, 42−43.

[9] Taylor 2002, 32−33, 36−39.

[10] Custen 1992, 84−86.

[11] Mervi Pantti: ”Kun eräs aikakausi päättyi. Runoilija ja muusa, Tulipää sekä Pedon merkki kansallisen elokuvan rakentajina”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8: vuosien 1971 - 1980 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: Edita 1999, 409.

[12] Taylor 2002, 49.

 

Kirjallisuus

Altman, Rick. Elokuva ja genre. Tampere: Osuuskunta Vastapaino 2002.

Corner John: “British Dramadocumentary: Origins and Developments.” Teoksessa Alan Rosenthal  (toim.) Why Docudrama? Fact-Fiction on Film and TV. Carbondale and Edwardsville: Southern Illinois University Press 1999.

Custen, George F: Bio/Pics. How Hollywood Constructed Public History. New Jersey: Rutgers University Press 1992.

Koski, Markku: ”’Soitto on suruista tehty’ Suomalainen elokuva noin vuonna 2000”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 12: vuosien 1996 - 2000 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: Edita 2005.

Laine, Kimmo: ”Heimo Haitto. vertauskuvallinen totuus Heimo Haiton elämästä”. Filmihullu 1/1998.

Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937 - 1955. Helsinki: SKS 2011.

Neale, Steve: Genre and Hollywood. 5. painos. Lontoo & New York: Routledge 2005.

Pantti, Mervi: ”Kun eräs aikakausi päättyi. Runoilija ja muusa, Tulipää sekä Pedon merkki kansallisen elokuvan rakentajina”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8: vuosien 1971 - 1980 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: Edita 1999.

Saarenmaa, Laura: Intiimin äänet. Julkisuuskulttuurin muutos suomalaisessa ajanvietelehdissä 1961 - 1975. Tampere: Tampere University Press 2010.

Taylor Henry M: Rolle des Lebens. Die Filmbiographie als narratives System. Zürcher filmstudien 8. Marburg: Schüren 2002.

Toiviainen, Sakari: ”Surmanluotien maasto ja kaiku.” Suomen kansallisfilmografia 8: vuosien 1971 - 1980 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: Edita 1999.

Asiasanat: 
elokuvat - tuotanto, elämäkertaelokuvat, genret, julkisuuden henkilöt, kansallinen kulttuuri, naiskuva, taiteilijat