Levottomat

Antti Alanen
Alaston- ja seksikohtauksillaan kohua herättänyt Levottomat puhutteli 2000-luvun alun yleisöä ja kiteytti ajan henkeä. Kesäisessä Turussa taidokkaasti kuvattu elokuva käsittelee ikiaikaista sivullisuuden tunnetta nykyajan näkökulmasta.

Levottomat on tätä kirjoittaessani mielestäni 2000-luvun merkittävin suomalainen elokuva, omaperäistä jatkoa Stillerin, Vaalan ja Tulion suureen linjaan.[1]

Levottomat herätti kohua ja sai ristiriitaisen vastaanoton. Kohu, jota elokuva herätti seksuaalisella rohkeudellaan, yllätti ohjaaja Aku Louhimiehen, käsikirjoittaja Aleksi Bardyn ja muut työtoverit, jotka eivät olleet ajatelleet käsittelevänsä seksuaalista teemaa, saati sitten rohkeasti. Katsomoissa elokuvaa seurattiin hiljaa ja vakavan keskittyneesti. Levottomat puhutteli yleisöä ja kiteytti ajan henkeä.

Elokuvan genesis juontuu Louhimiehen kouluvuosiin, joista alkaen häntä oli kiehtonut Albert Camus'n romaani Sivullinen (L'Etranger, 1942). Modernista klassikosta tuli eksistentialismin airut toisen maailmansodan jälkeen ja romaanin nimestä tunnus merkittävälle kirjallisuuden problematiikalle. Nimen omaksui esimerkiksi Colin Wilson paljon luetulle tutkielmalleen The Stranger (1956, suom. Sivullisen ongelma), jonka tarkastelun kohteina ovat Camus'n Meursault, Hermann Hessen Arosusi ja heidän hengenheimolaisensa lähinnä 1900-luvun kirjallisuudessa.

Wilsonin pohdiskelua voidaan helposti jatkaa syvemmälle historiaan, sellaisiin suuriin myöhäisrenessanssin hahmoihin kuin Hamlet, Faust, Don Quijote ja Don Juan – uuden ajan tunnuskuvamaisiin etsijöihin ja harharetkeilijöihin. Heille yhteinen vierauden tunne tuli manierismin kaudella länsimaisen taiteen peruskokemukseksi. Toisen maailmansodan jälkeinen eksistentialismi liitti sivullishahmoihin uusia absurdisuuden tuntoja.

Eksistentialistiset sivullishahmot tulivat elokuvaankin toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa he ilmestyivät 1960-luvun studiokauden jälkeisiin uuden aallon elokuviin (Ruutsalo, Kurkvaara, Donner, Pakkasvirta, Jarva). Yhteiskunnallisten ja osallistuvien virtausten myötä sivullinen väistyi elokuvan päänäyttämöltä.

Levottomat-elokuva palaa sivullisen ongelmaan nykyajan näkökulmasta. Camus-alkulähteeseen on säilynyt yhtymäkohtia: äidin kuolema, paahtava kuumuus, tuliaseen kohtalokas osuus ja päähenkilön rehellisyys siinä, että hän myöntää, ettei hänestä tunnu miltään.

"90% ihmisten ajasta kuluu sihen, että ne tahtomattaan jatkaa kerran aloittamaansa toimintaa", sanoo Riku Levottomissa. "Mulla se on 100%", vastaa päähenkilö Ari. "Ihminen ei ole ihminen, jos se ei usko mihinkään", sanoo papiksi valmistuva Hanna-Riikka. "Mä oon varmaan sitten apina", vastaa Ari ja esittää apinaa.

Levottomat käsittelee 1960-luvun sukupolven jälkeläisiä; Ari on 27-vuotias vuonna 1999, ja muut ovat hänen ikätovereitaan. Elokuvan ensimmäiset sanat alkutekstien ja niiden aikana soivan tunnuslaulun jälkeen ovat Arin tunnustusta: "Joskus lääkiksen alussa meitä pyydettiin kirjoittamaan lista haaveista. Mun lista oli suunnilleen tällainen: paljon lapsia, talo meren rannalla, maailmanrauha, perhe, mahdollisuus tehdä merkityksellistä työtä, olla satuttamatta ketään, nainen jota rakastaa, olla onnellinen. Tän listan laatimisesta on jo jonkin aikaa. Osa näistä haaveista on toteutunut, osa ei, osalla ei oo mitään merkitystä. Mun elämä tuntuu tyhjältä. Oikeastaan se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään."

Ari on juuri valmistunut lääkäriksi ja ostanut asunnon. Hän on ambulanssin liikkuva ensiapulääkäri, joka auttaa päivittäin tapaturmien uhreja. Vapaa-aikanaan hän harrastaa liikuntaa ja irtosuhteita. "Joinakin aamuina tuntui tyhjältä. Periaatteessa kaikki oli ihan hyvin. Kuitenkin mä toivoin muutosta."

Ulkopuolisuuden tunteita Pohjolan kauniissa kesässä

Toteuttaessaan elokuvaa Louhimies sijoitti sen kuvaukselliseen Turkuun, elokuvan ihmeellisesti laiminlyömään miljööseen. Huolellisessa ennakkotutkimuksessa hän löysi Turusta noin 50 kuvauspaikkaa. Tuloksena oli kaikkien aikojen Turku-elokuva ja yksi suomalaisen elokuvan onnellisimmista miljöökuvauksista.

Aurajoen ranta, Ruissalo, Samppalinnan mäki, Turun tuomiokirkko, Suomen Akatemia, Turun Yliopistollinen Keskussairaala, vanha köysitehdas, Kakskerran kirkko, Turun saaristo ja suosikkibaarit kuten Papa Joen terassi ja Ravintola Apteekki ovat toiminnan eloisia miljöitä, kiehtovia mutta eivät pittoreskeja. Turku on opiskelijakaupunki, ja elokuvan päähenkilöistäkin lienee suuri osa muualta tulleita. Riku on kuitenkin ilmeinen turkulainen, niin myös Roope.

Arin juurista emme tiedä; emme sitäkään, onko hän tuonut kuolevan äitinsä Turkuun hoitoon muualta. Ulkopuolisuus ja irrallinen urbaanisuus kuuluu elokuvan henkeen, ei kuitenkaan siinä määrin kuin Camus'lla, jonka "l'étranger" on kirjaimellisessa ja perinteisessäkin merkityksessä muukalainen siirtomaahallinnon Algeriassa. Tapahtumapaikka on myös parodian kohteena: "kyl Turku on sit hyvä paikka asua ja yrittää", sanoo alaston Stigu polttarin jälkeisenä aamuna tähdätessään Aria pistoolilla.

Turku-visiota täydentää junamotiivi: elokuvaa kehystää alussa ja lopussa Arin paluu Turkuun Pendolinolla. Junakuvat ja junien äänet ovat elokuvassa keskeisiä mobiliteetin ja rauhattomuuden tunnuksia. Mantereen suuntaan Levottomissa liikutaan junalla, vesille purjeveneellä.

Levottomat on näyttelijäkeskeinen elokuva. Sen ytimessä on kuusi ystävystä, Ari (Mikko Nousiainen), Tiina (Laura Malmivaara), Ilona (Matleena Kuusniemi), Stig (Petteri Summanen), Hanna-Riikka (Irina Björklund) ja Riku (Valtteri Roiha). Tärkeitä ovat myös Arin työkaveri Roope (Samuli Edelmann) ja tämän vaimo Piia (Vilma Melasniemi).

Pelin henki ja leikkimieliset rituaalit

Muokattaessa käsikirjoitusta elokuvaksi näyttelijöillä oli luova rooli, ja Louhimies kannusti heitä improvisaatioon. Monissa jaksoissa on dokumentaarista aitoutta. Nousiainen ja Edelmann perehtyivät ensiapuambulanssien toimintaan oikeasti; purjehdus- ja urheilukohtauksissa näyttelijät eivät vain näyttele. Kuolevaa äitiä esittää Mikon oikea äiti Eija Nousiainen. Pikkurooleissakin on hyviä näyttelijöitä; baarien taustahenkilötkin ovat mielenkiintoisia. Levottomat on eloisa kokonaisuus, jossa ydinhenkilöiden oivallista ensembleä tukevat kaikki.

Elävää luontoakin Louhimies nostaa esiin urbaanisuuden vastapainona: lintujen äänet (kuikka, taivaanvuohi, naakka...) lisäävät realistista tiheyttä; koirilla on merkitystä; kukan antamisen motiivi toistuu avainkohtauksissa.

Kuvaukseltaan Levottomat on herkullinen. Se kuvattiin vuosisadan viimeisenä kesänä 1999, joka oli myös yksi vuosisadan kauneimmista ja jonka kesäkuu oli vuosisadan kuumin. Mauritz Stiller oli keksinyt, miten vedestä heijastuva Pohjolan kesän aurinko sai ihmiset hohtamaan luonnollista glamouria valkokankaalla. Tästä oli tullut pohjoismaisen elokuvaromantiikan ja -erotiikan perusoivallus, ja Louhimies löysi sen Levottomissa uudelleen, omalla tavallaan. Kävellessään Aurajoen rannalla ja viettäessään kesäöitä Airistolla Levottomien ihmiset säteilevät. Elokuvan päätoiminta sijoittuu kesään, loppunäytös kesältä näyttävään lämpimään syksyyn ja epilogi talveen. Pääkuvaajaksi saatiin ruotsalaissyntyinen Hollywood-veteraani Mac Ahlberg.

Levottomissa voitiin vielä nauttia valkokankaalla aidosta fotokemiallisesta kuvasta. Isolla kankaalla tuntui kuvauksen aistillinen värähtely, säteily, sähkö, magnetismi, hengitys; tunne kuumuudesta, mehevyydestä, höyrystä ja savusta; orgaanisten, vitaalisen yksityiskohtien värinä, jollainen digitaalisen kuvanmuokkauksen mankelissa editoituu pois. Vuoden 2000 jälkeen suomalaisessa elokuvassa tuli valkokankaallakin vallitsevaksi digieditoitu kuva. Esimerkiksi digitaalisesti käsitelty Levottomat 3 (2004) näytti valtakunnan ykköskankaalla Tennispalatsi 1:ssä kuolleelta, sävyttömältä ja lattealta.

Elokuvan musiikki toteutettiin ja valittiin huolellisesti. Leri Leskinen sävelsi musiikin ja tunnussävelen; hän myös esiintyy häävalssin soittajien joukossa. Louhimies itse paneutui muun soundtrackin kokoamiseen: mukana ovat Jonna Tervomaa, Ultra Bra, Darude, Kemopetrol, Crash, jne., ja tuloksena oli hitti-soundtrack, mutta monet artisteista olivat vasta nousussa kappaleita valittaessa; esimerkiksi Sandstorm ei ollut vielä kansainvälinen megahitti kun se valittiin elokuvaan. Elokuvan musiikki on itsessään arvokas aikalaisdokumentti ja aikansa äänikuva.

Muokattaessa käsikirjoitusta elokuvaksi yhteistyössä näyttelijäensemblen kanssa elokuvassa kehittyi pelimotiivi. Levottomissa urheillaan: purjehditaan, pyöräillään, uidaan, rullaluistellaan ja ammutaan ja pelataan lentopalloa, jalkapalloa ja tennistä. Siinä pelataan Playstationia, shakkia ja biljardia. Tekijät jopa toivat omat isot katushakkinappulat Aurajoen rantaan yhtä kohtausta varten.

Koomisimmassa muunnelmassa Ilona ja Stig ovat saaneet lahjaksi "Testaa parisuhteen toimivuus" -pelin. Mutta pelaajia tarvitaan kuusi, ja koska Ari on poissa, "pelataankin paskahousua". Ystävykset harrastavat rituaaleja leikkimielisesti: juhannuksena noudatetaan kaikkia menoja (sauna, kokko, kukat tyynyt alla), polttareihin paneudutaan keksimällä noloja kepposia, häissä taas noudatetaan perinteisiä tapoja (morsiuskimppu, häävalssi). Levottomissa harrastetaan horoskooppimerkkejä, vedonlyöntiä ("mä löin vetoa, ettei tosta teidän jutusta tule yhtään mitään") ja yhteislaulua. Ja se on vasta alkua. Lisäksi ystäväpiiri on kehittänyt joukon omituisia keskinäisiä pelejä, leikkejä ja rituaaleja: arvuutteluja, läpsyttelyjä, juhannusjuomariittejä.

Merkittävimmäksi kasvaa ystävysten "mä en ole koskaan" -peli. Kunkin pitää kertoa jotakin mitä hän ei ole koskaan tehnyt, vaikka kaikki muut ovat, jolloin palkintona on "piste". Esimerkiksi "en ole koskaan juonut kokonaista kupillista kahvia".

Peli voi muuttua vakavaksi. "Mä en ole koskaan lyönyt naista", sanoo Ari. "En ole koskaan ollut kenenkään ainoa paras kaveri" (Hanna-Riikka). "En ole ikinä nähnyt omaa isääni" (Riku). Ari epäröi; "Anna tulla vaan", sanoo Hanna-Riikka; "En ole koskaan ollut rakastunut", sanoo Ari, ja Tiina loukkaantuu. Viimeisessä pelissä Hanna-Riikka vuorostaan sanoo: "En ole koskaan saanut orgasmia yhdynnässä", jolloin sekä Riku että Ari loukkaantuvat. Peli voi olla myös nimenomaan tapa käsitellä vakavia asioita, kuten Hanna-Riikan ja Arin totuusleikki ("kolme kysymystä").

Peli voi olla leikkiä tulella. Elokuvassa on alusta pitäen nähty ammuntaa, ja laiton ase on kiertänyt haltijalta toiselle. Kliimaksissa aseenkäsittely johtaa hengenvaaraan, mutta toisin kuin Camus'lla, tragedia vältetään, ja Ari heittää aseen mereen. Ihmissuhteissa ja seksissäkin on ollut pelin henkeä, mutta samaisessa kliimaksissa Tiina kieltäytyy enää osallistumasta leikkiin. Pelin sääntöjen André Jurieux'n tavoin hän särkee pelin. Tiina pilaa häät ja alkaa riehua.

Kohuttu seksuaalisuuden kuvaus

Kohua Levottomat herätti rohkeudellaan seksuaalisen teeman käsittelyssä. Louhimies ja Bardy yllättyivät vastaanotosta, koska he eivät ajatelleet seksin olevan elokuvan aihe eivätkä pitäneet käsittelyä rohkeana (molempien kommentit Levottomat-DVD:llä, 2000, ja Aku Louhimiehen haastattelu 30.1.2004). Levottomat oli kuitenkin suurelle osalle katsojista hätkähdyttävä elokuva; tähän viittasi esimerkiksi Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Jouni Mykkänen elokuvavuoden avauspuheessaan tammikuussa 2001. Jopa Jörn Donner kommentoi aikanaan rohkeina pidettyjen elokuviensa seksikohtausten kesyyttä vertaamalla niitä Levottomiin Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla 2003.

Julkisuudessa käsiteltiin noina vuosina runsaasti trendikästä sinkkuelämää irrallisine suhteineen, mutta Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimus Seksin trendit meillä ja naapureissa (2001) antoi todellisuudesta toisenlaisen kuvan: ihmisillä on yleensä vain harvoja seksipartnereita. Tuo tutkimus tuntui uskomattomalta sinkkujen suuren ja kasvavan joukon näkökulmasta.

Aikakauden seksuaalista totuutta on vaikeaa ja ehkä mahdotonta löytää, koska on kysymys ihmisten yksityiselämästä, jota suuri enemmistö ei halua ulkopuolisten tietoon. Seksin suurilla trendeillä on kuitenkin yhteiskunnallista, jopa maailmanhistoriallista merkitystä. 1960-luvulla maallistuminen, normien vapautuminen, naisten aseman paraneminen, ehkäisypilleri ja muiden ehkäisyvälineiden parantunut saatavuus johtivat länsimaissa seksivallankumoukseen. Liberaali kehitys jatkui aina 1980-luvun aids-järkytykseen asti, jolloin kuolemantaudin pelko liitti seksiin pääkallomerkin.

Uusi vapautuneempi trendi voimistui 1990-luvulla, jolloin elettiin todellista seksin kulta-aikaa ainakin Pohjoismaissa ja niiden kaltaisissa yhteiskunnissa. Naisten parantuvaan asemaan liittyi naisten lisääntynyt seksuaalinen aktiivisuus, joka koitui sekä miesten että naisten onneksi. Homojen ja lesbojen asema parani virallisestikin. Toisaalta pornografia ja internetin tarjoama virtuaaliseksi paisuivat seksin korvikkeina jättiläisilmiöiksi. Elävän kuvan pornografian määrä ylitti kaiken muun elävän kuvan määrän, ja vuosisadan lopun pornografia kasvoi länsimaisen kuvakulttuurin historian suurimmaksi ilmiöksi. Mediaseksin tuotteistuminen oli monista myös luotaantyöntävää, ja irtoseksin hillittömyyksiä sivusta seuraavat alkoivat vastapainoksi nostaa kunniaan perinteisiä häitä ja aviomuotoja.

1990-luvulla ei ollut mitään yhteistä elämäntapaa ja trendiä, vaan vallitsi sellainen elämäntyylien pluralismi, että ihmisten oli vaikea ymmärtää toisiaan. Levottomien maailmassa yhtä ääripäätä edustavat Ari ja Ilona ja heidän kaltaisensa; toista ääripäätä edustaa Aurajoen rannassa vastaantuleva uskonnollinen nainen, joka julistaa: "seksi kuuluu avioliittoon. Tulkaa mukaan! Tosi rakkaus odottaa." Myöhemmin polttareissaan Ilona tekeytyy uskoon tulleeksi ja yllättää Arin julistuksellaan: "Tosi rakkaus odottaa!" Arinkin on pakko tunnustaa: "Aika mustaa pilaa".

Tekijät eivät ajatelleet Aria Don Juan -hahmona, eikä hän olekaan mies, jonka tavoitteena on valloittaa mahdollisimman monia naisia. Louhimiestä kiinnosti Arissa ennen kaikkea sivullisuus. Mutta Don Juan -hahmo Ari on, vaikka sellaista ei ollut tarkoitus luoda ja vaikka Ari näyttää suhtautuvan seksiin välinpitämättömästi. Passiivisuuskaan ei ole Don Juan -perinteessä uutta: Marcello Mastroianni oli tuollaisten hahmojen tulkki Antonionin ja Fellinin elokuvissa 1960-luvulla; hän oli myös Meursault Camus'n Sivullisen filmatisoinnissa (1967).

Don Juan on ollut länsimaisen fiktion perushahmoja renessanssista alkaen. Teeman teki tunnetuksi Tirso de Molinan näytelmä (1630), ja sitä kehittelivät klassisesti Molière (1665) ja Mozart (1787). Teemalla on myös omaperäinen suomalainen perinne Kalevalan Lemminkäisestä alkaen. Johannes Linnankosken romaani Laulu tulipunaisesta kukasta (1905), suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen kansainvälinen bestseller, teki koskenlaskija Olavin kesäöiset seikkailut tunnetuksi maailmalle. Jo Olavi oli "levoton". "Mutta kun en minä tiedä itseäni!" hän huudahti. Mutta siinä missä Arista mikään ei tunnu miltään, Olavi tuntee paljon, romanttisesti. Kevytmielinen harhailija hän ei ole. Vain yksi nainen, Kyllikki, torjuu hänet, ja hänet mies lopulta ottaa.

Romaanin ensimmäinen filmatisointi, Mauritz Stillerin Laulu tulipunaisesta kukasta (Ruotsi 1919), toi hahmon myös pohjoismaiseen elokuvaan. Suomalaista Don Juan -teemaa kehittelivät ensimmäisistä elokuvistaan alkaen myös Valentin Vaala ja Teuvo Tulio, ja heidän elokuvansa Laveata tietä (1931) esitteli suomalaisen elokuvan ensimmäisen urbaanin playboyn. Myöhemmistä taiteilijoista tematiikka on ollut läheinen Matti Kassilalle (Sininen viikko, 1954) ja Jörn Donnerille (Mustaa valkoisella, 1968). Edeltäjä, johon tekijät elokuvan tiedotuksessa viittasivat, oli Käpy selän alla (1966), jonka Mikko Niskanen ohjasi Marja-Leena Mikkolan aiheesta. Käpy ja Levottomat ovat sukupolvikuvauksia, nuorten ja irrallisten ihmisten tarinoita, joissa urbaanit henkilöt palaavat "takaisin luontoon" suomalaisen kesän aistillisessa lumouksessa.

Aktiiviset naiset ja Arin destruktiivisuus

Arin hahmon kautta Levottomat tulee käsitelleeksi, vaikka sekään ei ollut tarkoitus, 1990-luvun sinkkuelämää. Joissakin arvioissa pidettiin erikoisena Arin passiivisuutta – naiset ovat hänen suhteensa useammin aloitteellisia – mutta juuri naisten lisääntyvä seksuaalinen aktiivisuus oli ajan tunnuspiirre. Elokuvan ensimmäisessä baarikohtauksessa Ilona, joka esitellään varsinaisessa juonessa vasta myöhemmin, kysyy hänelle ventovieraalta Arilta: "Haluaisiksä panna mua?". Monia katsojia hätkähdyttävä käytös oli Levottomien aitoa ajankuvaa.

Ari ei ole seksimaanikko vaan normaali mies, joka elää sitoutumattomana eikä halua huiputtaa ketään. Ari ei koskaan tanssi, ei käy treffeillä eikä periaatteesta pyri tapaamaan naista toista kertaa, koska hän pelkää, että se voi johtaa sitoutumiseen ja sitoutuminen satuttamiseen.

Kuitenkin sinkkuelämän näkökulmasta Arin käyttäytyminen on myös outoa ja destruktiivista, ja hän rikkoo sinkkuelämän tärkeimpiäkin hyviä tapoja: vaikka onkin lääkäri hän harrastaa suojaamatonta seksiä (Hanna-Riikan edellyttämä kondomipakko esitetään poikkeuksellisena), hän harrastaa seksisuhteita varattujen naisten kanssa, kavereidensa tyttöystävien kanssa ja polttareilla mahdollisesti alaikäisten kanssa (epilogin biljardikohtauksessa polttarien tytöt nähdään uudelleen, viittauksena siihen ettei kyseessä ollut kuitenkaan vain kolkko hyväksikäyttö). Se että Ari harrastaa seksiä vain ensitapaamisella on erikoista sekin, ja liittyy siihen, ettei hän koskaan käy treffeillä, ei ensimmäisillä, saati sitten toisilla.

Ari vaikuttaa tunnekylmältä, mutta pinnan alla voi olla muuta. Hänen elämässään on menossa suuri murros: juuri hänen valmistuttuaan lääkäriksi ja hankittuaan oman kodin hänen äitinsä kuolee. Hänen muusta suvustaan emme saa tietää mitään.

Arin tavattua Tiinan nainen on se, joka pommittaa Aria puhelinsoitoilla ja tekstiviesteillä. Ari sanoo suoraan: "musta ei tunnu miltään" ja "mä teen sut onnettomaksi", mutta Tiina rakentaa suhdetta, pesää ja perhettä varoituksista piittaamatta. Ari antaa passiivisesti Tiinan muuttaa luokseen eikä hänellä ole edes mitään tämän avioliittosuunnitelmia vastaan, vaikka hän sanookin, ettei hän rakasta Tiinaa.

Tiina, gradua valmisteleva kirjallisuudenopiskelija, on rakkaudessaan vilpitön ja kokonainen, mutta hän ei näe Aria sellaisena kuin tämä on vaan rakentaa tästä romanttisen ihanteen, joka lopulta särkyy.

Ilona on ystävyspiiristä Arin sukulaissielu, hengenheimolainen, naispuolinen Ari. Käsikirjoitusta kehiteltäessä roolit olisivat voineet olla toisinkin päin, ja päähenkilö olisi voinut olla nainen.

Kovimman vastuksen Arille tarjoaa Hanna-Riikka. Hän on se, joka pitää esillä arvoja ja eetosta, arvostelee suoraan Arin käytöstä ja esittää tälle vaatimuksia. Hänkin sortuu Ariin: "halusin kokeilla etten olisi muita huonompi", mutta "olit aikamoinen pettymys. Kokoa kamasi ja painu vittuun". Hanna-Riikasta tulee ainoa nainen, jota Ari yrittää tavoitella. Hän tulee torjutuksi. Seuraavaksi on Hanna-Riikan vuoro etsiä kontaktia Ariin, juuri kun tämä on ehtinyt paaduttaa itsensä. Hanna-Riikka on Arille sama kuin Kyllikki Olaville: se vakava, helpon valloituksen torjuva nainen, joka pakottaa miehen löytämään tien luokseen omantuntonsa kautta.

Levottomat-ilmiö

Epilogin vakavuus yhdistyneenä kirkon miljööseen tuo pinnallisesti mieleen Tulion. Vain pinnallisesti, sillä elokuvasta puuttuu melodraama. Hääjakson hurja välienselvittelykin on esitystavaltaan realistisen toteava, vailla ekpressiivistä alleviivausta. Levottomat on huomattavan epäromanttinen elokuva. Se käsittelee ystävyyttä ja seksiä, mutta varsinkin Arin hahmon kautta se tuntuu kyseenalaistavan koko rakkauden käsitteen.

Ari jää mysteeriksi. Ensivaikutelma hänestä on Kukko Koppava, tunnekylmä panomies, joka muistuttaa Jörn Donnerin itseparodisia hahmoja 1960-luvun elokuvissaan. Arin olalla vartioiva Fedja-setä -tatuointi ei sekään avaudu ("kännissä otettu, hävisin vedon"). Merkitseekö jotakin Fedja-kirjan omistus "Arille isältä, hauskaa joulua", ainoa viittaus Arin isään? "Inhoan Freudia", vastaa Louhimies. Ainakin Fedja on viittaus siihen, että lapset ja lapsuus on Arille tärkeää. Hän haluaa lastenlääkäriksi, hän tulee hyvin toimeen Roopen ja Piian lasten kanssa, hän on epäilemättä vakavissaan sanoessaan Tiinalle, että "haluan olla meidän lapselle isä".

Alastomuuden kuvaus koettiin Levottomissa uutena ja rohkeana, vaikka tämäkään ei ollut tekijöiden tarkoitus. Vastaanottoa kiteyttää hauskasti Susanna Bellin lausunto: "Elokuvassa on myös paljon kohtauksia, joissa ollaan vaatteet päällä, mutta ne ovat aina juonen kannalta perusteltuja". Alastomuus ei ole ollut tabu pohjoismaisessa elokuvassa, toisin kuin suurimmassa osassa maailmaa, myös Pohjois-Amerikassa, mutta Levottomissa oli poikkeuksellista sekä miesten että naisten luonnollinen kokoalastomuus. Ennen kaikkea poikkeuksellista oli alastonkuvauksen upeus, joka oli siinä määrin herkullista, että se loivensi tehokkaasti elokuvan surullisia vierauden teemoja.

Harvinaista oli myös seksin kaunis ja tyylikäs kuvaus vakavassa draamassa. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että se oli elokuvan suosion keskeinen syy, vaikka se ei ollutkaan laskelmoitua.

Lähtökohdaksi Levottomien suosioon kannattaa ottaa kysymys pornografiasta. Pornografian valtava menestys 1990-luvulla ja sitä seuraavina vuosina osoittaa, että rohkean seksuaalisen kuvauksen kysyntä on suurta. Valitettavasti tarjonta on lähes kauttaaltaan vaatimatonta. Lähes aina pornoelokuva tarjoaa vain sarjan tiettyjä konventioita noudattavia seksiakteja; kukaan ei odotakaan siltä mielenkiintoista kerrontaa, uskottavia henkilöhahmoja tai hyviä näyttelijöitä; seksiaktien kuvauskaan ei pornografiassa ole yleensä kiinnostavaa. Levottomien rohkea kuvaus oli kaivattu vaihtoehto ja innostava esikuva.

Levottomia valmisteltaessa projektia pidettiin pessimistisenä ja epäkaupallisena, mutta tuottaja Markus Selin uskoi siihen, eikä hän puuttunut ohjaajan ja käsikirjoittajan näkemykseen. Elokuvasta tuli menestys ja enemmänkin, "levottomista" tuli ilmiö ja käsite.

Selinin Minä ja Morrison (2001, ohjaus Lenka Hellstedt) -projektin valmistelussa Louhimies oli aluksi mukana; Selin käytti sen markkinoinnissa lausetta "Levottomat 2", vaikka yhtymäkohtana oli lähinnä urbaanien nuorten aikuisten odysseia ja se että päärooleissa olivat Levottomat-tähdet Samuli Edelmann ja Irina Björklund; jälkimmäinen sai ansaitun Jussin upeasta, Hanna-Riikasta täysin poikkeavasta roolistaan. Seuraavana omana elokuvanaan Louhimies ohjasi Kuutamolla (2002), joka oli sekin urbaani ihmissuhdekuvaus, mutta Levottomia romanttisempi tarina, päähenkilönä rakkautta ja romantiikkaa etsivä Iiris (Minna Haapkylä). Modernien, pirstaleisten ihmissuhteiden kuvausta Louhimies jatkoi seuraavaksi vuoden parhaana palkitussa TV-sarjassaan Irtiottoja (2003). Rikkinäisen seksin kuvaukseen toi uusia näkökulmia Jukka-Pekka Siilin ohjaama Hymypoika (2003), jossa "kaikki panot kuvataan" ja joka herätti myös kansainvälistä huomiota.

Selin-tuotantona valmistui Levottomat 3 (2004) alaotsikkona "Kun mikään ei riitä" ja teemana naisen seksiaddiktio. Käsikirjoittaja (Lara Moon), ohjaaja (Minna Virtanen) ja pääosan tulkitsija (Mi Grönlund) olivat kaikki naisia. Elokuva sai huonot arvostelut, mutta siinä oli ansioita. Se toi rajusti naisnäkökulman erotiikan kuvaukseen suomalaisessa elokuvassa, jota miehinen katse on hallinnut. Suomalaisen/pohjoismaisen naisen seksuaalinen aktiivisuus on ollut elämässämme tärkeä voima, jota 1960-luvun vapautuneissakaan teoksissa ei vielä käsitelty arvoisellaan tavalla. Aikakausi oli muuttunut Tulion päivistä, kun mies oli viettelijä ja nainen uhri, ja Levottomiin mennessä naisistakin oli tullut Olaveja. Levottomat-sarja avasi uusia uria ja tarjosi ajankohtaisia allegorioita, joihin elokuvien tunnuslauseet "kun mikään ei tunnu miltään" ja "kun mikään ei riitä" viittasivat.

Louhimiehellä ei ollut mitään tekemistä Levottomat 3:n kanssa, mutta hänellä oli ollut jo ensimmäisen valmistuessa visio omasta jatko-osasta samojen näyttelijöiden kanssa 20 vuotta myöhemmin, esikuvana Truffaut'n Antoine Doinel -sarja. Vastaavan idean on toteuttanut myös Denys Arcand, joka teki sukupolvidraamalleen Amerikan imperiumin rappio (1986) samojen näyttelijöiden kanssa ajatuksia herättävän jatko-osan Barbaarien invaasio (2003).

Essee on julkaistu alunperin vuonna 2005 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 12.

 

Viitteet

1) Toim. huom: Essee on alunperin ilmestynyt Suomen kansallisfilmografian osassa 12, joka julkaistiin vuonna 2005.

 

Lähteet

Levottomat -dvd (Buena Vista Home Entertainment, 2000): kommenttiraita ja haastattelut.

Aku Louhimiehen haastattelu tätä esseetä varten 30.1.2004.

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor). Suom. Martti Anhava, kuvitus G. Kalinovski. Helsinki, Otava 1975.

Elina Haavio-Mannila ja Osmo Kontula: Seksin trendit meillä ja naapureissa. Helsinki, WSOY 2001.

Susanna Bell: "Levottomat", arvostelu lehdessä Helsinki.net 28.1.2000.

Esseeseen liittyvät elokuvat: 
Asiasanat: 
ajankuvaus, alastomuus, mieskuva, naiskuva, näyttelijät, seksuaalinen käyttäytyminen, seksuaalisuus, Turku, ulkopuolisuus, vieraantuminen
Vuosikymmen: