Kotona vieraissa

Antti Lindqvist
"Pohjois-Karjala on yleisinhimillisesti kauhea paikka elää, mutta olen siitä melkein ylpeä." Markku Pölösen elokuvat Onnen maa ja Kivenpyörittäjän kylä avaavat karhean hirtehishuumorin avulla pohjoiskarjalaista sielunmaisemaa ja erityisesti sen miehiä.

”Onneton on se joka saapuu synnyinkotiinsa maailmanmatkoiltaan ja toivoo näkevänsä kaiken juuri samanlaisena kuin omina lapsuudenpäivinään.”

Eino Leino: Elämäni kuvakirja

Markku Pölönen on syntynyt Enossa pientilallisen poikana vuonna 1957. Hänen elokuviensa juuret ovat syvällä Pohjois-Karjalan maaperässä. Etenkin Onnen maa (1993) ja Kivenpyörittäjän kylä  (1995), joihin tässä tarkastelussa keskityn, ovat Rääkkylässä ja Juuassa kuvattuina täynnä kyseisen maaakunnan sielunmaisemia ja sananparsia, suokkunoita.

Sikäläisillä asukkailla on aivan oma ja muualta tulevien mielestä varmasti omituiselta tuntuva huumorinsa. Ei tietenkään kaikilla, tunnen monia ilomantsilaisia, joilta ei juuri sanaa kuule. Pöteröiksi kutsuvat sellaisia. Kun tapasin ensimmäisen kerran nyt jo edesmenneen appiukkoni, hän tervehti sanomalla: ”No kah, mitäs vävyntekele?” Kerran taas satuin Vanhan kuppilassa samaan pöytään Kivenpyörittäjän kylän (1976) kirjoittaneen Heikki Turusen kanssa, kirjailija loihe lausumaan: ”Haeppa minulle, riitikonretale, tuopponen kohvia?” Minä siihen epäilemään, että tuskinpa täällä kahvia tuopissa myydään, niin Turunen siihen, että eikös stadilainen tajua, että koffia.

He koettelevat meitä muualta tulleita omilla nimittelyillään, sananparsillaan ja sutkauksillaan. Testaavat heti ihmisen huumorintajun. Jos suuttuu, niin pitävät pöterönä, jos taas nauraa mukana, niin sitä ollaan jo vihmerän kirjoissa. Tällä tavoin käy Onnen maan tuhlaajapoika Tenholle (Pertti Koivula), Kivenpyörittäjän kylän Ruotsista tulleelle Pekalle (Martti Suosalo) ja varsinkin Kuningasjätkän (1998) Helsingistä uittotöihin matkustaneelle Tenholle (Koivula). Kun Onnen maan Tenho saapuu synnyinkotiinsa, kuolemansairas, mutta jatkuvasti sarkastinen isä (Veikko Tiitinen) tokaisee hänelle lähes kättelyssä, että ”Sin oot ruvenna huastamaan niin kun ne ratiossa”. Sana ”tiitinen” tarkoittaa muuten ainakin Pogostalla kikkeliä.

”Tämä nauru on ambivalenttia; se iloitsee ja riemuitsee, mutta samalla ivaa ja pilkkaa, se sekä kieltää että myöntää, hautaa ja synnyttää uudelleen. Tällaista on karnevaalinauru.” Näin kirjoittaa Mihail Bahtin legendaarisessa tutkimuksessaan Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. Luonnehdinta kuvaa hyvin myös pohjoiskarjalaista huumorinheittoa. Siellä ei harrasteta small talkia, vaan long talkia, pitkiä rupatteluja. ”On tilaa ja rauhaa kuin Asterixin kylässä. Korostakaa myös elämän iloja, me-henkeä, ruoka- ja juomakulttuuria ja iloista seksielämää luonnon helmassa. Maaseutukulttuurista huumori on ehdottomasti kulttuurin korkein ilmentymä.” Näin todisti Pölönen Kiteellä pidetyillä maasetukäräjillä, joiden aiheena oli median antama kuva maaseudusta. 

Pölönen näkee maailman järjestyksen siten, että kaupungissa arvostetaan älyllisiä, kuivakoita suorittajia, kun taas maaseudulla kunnioitetaan enemmän sellaisia ihmisiä, jotka tekevät työnsä hyvin, mutta joilla oli persoonallinen puheenparsi, huumorintajua ja kyky nauraa, ja mikä tärkeintä, myös itselleen. ”Meillä päin pidettiin onnettomina liian viisaita ihmisiä”, hän on sanonut. Hän on myös todennut, että ”Pohjois-Karjala on yleisinhmillisesti kauhea paikka elää, mutta olen siitä melkein ylpeä”.

Tangon pauloissa sydänmailla

Vuoteen 1963 sijoittuvan, lähes idyllisen Onnen maan ja 1970-luvun puolivälissä tapahtuvan, jo kadonnutta paratiisia kuvaavan Kivenpyörittäjän kylän eräänlainen esiaste on Kettu-palkittu lyhytelokuva Taivaan lahja  (1988). Se on karhean hirtehishuumorin sävyissä kulkeva kuvaus nuorista pohjoiskarjalaisista miehistä, sydänmaiden valtimon hiljaisessa sykkeessä tuskaansa karjuvista karpaaseista (mm. Ilkka Heiskanen, Auvo Vihro ja Erkki Nuutinen), joiden arkea jomottaa alituinen naisenpuute, rahattomuus ja uskonnolla painostava ympäristö. Näillä mopojen ja lehmien välissä elelevillä pientalojen pojilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä joukolla narunjatkoksi. ”Se on täälläpäin ollut tapana.”

Tarinan alussa tien vierellä roikkuu hirressä neljä miestä. Sittemmin keskushahmoksi kohoaa jyrkkäluonteinen Iivo (Heiskanen), joka kavereidensa kanssa uskoo irtautuvansa ikeistään ja rikastuvansa pellolle pudonneen meteorin avulla. Mutta vaikka ensimmäinen kivi on heitetty, ei onneen ole oikotietä.

Taivaan lahja tulvii osuvia yksityiskohtia, mutta menettää lopussa hieman rytmiään. Tragikomediassa ovat idullaan Onnen maassa ja Kivenpyörittäjän kylässä täyteen kukkaansa kohonneet teemat ja sielunmaisemat. Eikä sellainen elokuva voi mitenkään olla huono, jossa niistetään solmukulmaiseen nenäliinaan ja pannaan se takaisin päähän.

”Jos ihminen tykkää kuljeskella virttyneissä verkkareissa ja tohveleissa ja napa paljaana nenäliina päässä, niin miksei hän saa tehdä sitä? Sitä paitsi ne, jotka katsovat asiakseen arvostella suomalaisten pukeutumista, elämistä ja käyttäytymistä, tulevat itse niin kipeästä maailmasta, ettei niillä olisi varaa puhua.”

”Hilipakka kostyymi”, arvioi Onnen maan maan isä poikansa pukua.

Onnen maa on lainannut nimensä Reijo Taipaleen juuri elokuvan tapahtumavuotena 1963 levyttämältä tangolta. Itse asiassa koko elokuva kulkee suomalaiseen tapaan luontoon ja naiseen nostalgisesti kiinnittyvien tangojen (tekijänä useimmiten Unto Mononen) tahdittamana. Paikoin teos onkin enemmän musiikkia kuin dialogia, kuten on sanottu Teuvo Tulion ohjauksista. Ne vertauskuvallistavat kokonaisuudessa myös turvallisuutta. Pohjois-Karjala on ollut vankkaa tangoaluetta siitä lähtien kun tanssikielto kumottiin sodan jälkeen 1948. Ilomantsi muuten muistetaan sinä paikkakuntana, jossa Olavi Virran alamäki alkoi, kun yleisö alkoi nimitellä miestä ”laulavaksi lihapullaksi”.

Risto Jarva -palkinnon saanut Onnen maa on elokuva, jonka perustunnelma on sama kuin miehellä, joka loikoilee niityllä timotei suussa ja katselee pilvenlonkien hiljaista kulkua. Kaupungista lapsuudenkotiinsa kesäloman viettoon saapuva Tenho on tangon pauloissa askeltava tanssitaituri, joka on värjännyt hiuksensa mustiksi laulajamestareiden tyyliin. Totinen velimies Aarne (Taisto Reimaluoto) ahertaa koko ajan maatilan töissä. Faabelien kuvaukset kaupunkilaishiirestä ja maalaishiirestä sekä heinäsirkasta ja muurahaisesta tulevat väistämättä mieleen, etenkin siinä vaiheessa kun Tenho särkee tahallaan lapiolla jalkansa välttyäkseen työnteolta. Tämän kotonaan vieraissa olevan miehen unelmien kohteena on meijerityttö Virva (Katariina Kaitue), miehen hinkua varsin itsetietoisesti hyödyntävä kaunotar, harmaan ankeuden poistaja.

Omakohtaisilta tuntuvien tapahtumien näkijänä ja kokijana sekä ohjaajan alter egona on Aarnen ja hänen vaimonsa Tertun (Tuula Väänänen) seitsemänvuotias poika Tapi (Tatu Kaihua), joka elää viimeistä ”vapaata” kesäänsä, sillä hän menee kouluun syksyllä.

Onnen maa kerää viihdyttävyytensä ja hauskuutensa kerronnan äärimmäisen täsmällisestä rytmityksestä (tango), taitavasti hyödynnetyistä pohjoiskarjalaisista ilmaisuista ja maisemista sekä kimaltavien tangounelmien ja navetanhajuisen arjen välisestä ristiriidasta. Kysymys on kadotetusta paratiisista, ja koomisen pinnan alla muhivat varsin vakavat näkemykset kokonaisen elämänmuodon ahdingosta sekä tietenkin rakkaudesta ja kuolemasta. Myös populaarikulttuurin tasolla elokuva elää lopun alkua,  The Beatles ja muut rokkibändit olivat jo tulossa mukaan kuvioihin valloittamaan nuorten sydämiä ja taistelemaan tanssilavojen tangokuninkaita vastaaan.  Joensuussa 1964 syntynyt ohjaaja Perttu Leppä (Pitkä kuuma kesä, 1999) onkin jo tämän rock-sukupolven miehiä.

"40 prosenttia tragiikkaa, 60 prosenttia huumoria"

Markku Pölönen on useasti vannonut vanhojen suomalaisten elokuvien nimeen ja kritisoinut voimallisesti angst-pitoisia, vakavalla sanomalla ryyditettyjä teoksia. ”Jo alle kouluikäisenä olin sitä mieltä, että Siiri Angerkosken ja Aku Korhosen tähdittämissä elokuvissa oli jotain… Jossain vaiheessa alettiin ajatella, että tunne-elämysten  tarjoaminen katsojille niin helpossa muodossa on halpa-arvoista. Tehtiin elokuvia, joissa kohtalon murjoma ihmispolo tallaa oudon turtana näköalattomissa sielunmaisemissa vailla päämäärää. Tunteita sopi ilmaista hajoittamalla päissään lähiöravintolan sisustus tai ampumalla perhe, oma tai naapurin, loskaiselle maantielle. Teko silattiin kerronnan keinoin yhteiskunnalliseksi kannanotoksi tai sosiaaliseksi hätähuudoksi. Suomalainen vietiin pimeän eteen ja hänelle sanottiin: 'Katso nyt millainen sinä olet'. Rumasti vääristävää peiliä ei osta kukaan.”

Vaikka Kivenpyörittäjän kylä on pohjimmiltaan erittäin traaginen kuvaus yhden elämäntavan julmasta päättymisestä, noin 15 kilometrin päässä Ilomantsin keskustasta sijaitsevan Jerusalemin kylän tylystä kohtalosta (jossa jo mainitsemani appi muuten kuoli), on kysymyksessä silti pohjimmiltaan komedia. Se liittyy monella tasolla maamme historialliseen ja kulttuuriseen perinteeseen. ”40 prosenttia tragiikkaa ja 60 prosenttia huumoria”, on Pölönen itse laskeskellut teoksen mittasuhteet.

Jo Turusen romaani on karjalaisittain kajahtava synteesi Aleksis Kiven Nummisuutareista ja Hannu Salaman Juhannustansseista. Pölösen elokuva taas jatkaa sitä yhteen kesäiseen vuorokauteen sijoittuvien klassikkotulkintojen ja ryhmäkuvien perintöä, jonka merkkipaaluja ovat muun muassa Sillanpää-filminnöt Ihmiset suviyössä (Valentin Vaala, 1948) ja Elokuu (Matti Kassila, 1956) sekä Joel Lehtosen romaaniin pohjautuva Putkinotko (Roland af Hällström, 1954).

Nyt on paratiisi kadotettu lopullisesti. Kylässä vietetään ehkäpä viimeisiä häitä, ja koulutalo on myyty hirsiksi, uuden talon rakennuspuiksi muualta saapuneelle, ylimieliselle liikemiehelle. Elokuvan perusvertauskuvana on nimihahmo, sanaton kivenpyörittäjä (Jarmo Mäkinen),  joka lapsuudessa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen on traumaantunut vierittämään suurta pyöreää kivenmurikkaa pitkin maita ja mantuja. Tämä Sisyfos-myytin ruumiillistuma on yksi esimerkki teoksen sisältämistä maagisen realismin aineksista. Toinen on Matti Varjon huikeasti esittämä, dynamiittipötköä kuin sikaria käsittelevä, aivokasvaimen vaivaama Eljas, jonka maahisjutut ja muut myyttiset, kaukaa menneisyydestä ammentavat hupaisat tarinat lähestyvät surrealismia. Myös sydänsairaan Jalmarin (Esko Nikkari) lisäajan pyynnöt pellolla viikatetta hiovalta Kuolemalta kuuluvat samaan tyyliin.

Sokrates oli aikoinaan sitä mieltä, että kirjoitustaito on ihmisille pahasta, koska se heikentää muistia. Sokraattinen Eljas onkin tärkeä perinteen siirtäjä, ja siksi hänen kohtalonsa on niin traaginen. Kuten Pirkko Sallinen-Gimpi toteaa teoksessa Kansa kuvastimessa (SKS 1989): ”Varsinaisen historiankirjoituksen ohella muistelmat, kertomukset ja tarinat eletyistä vaiheista tukevat identiteettiä. Kertomukset oman suvun alkuperästä ja uudisraivausvaiheesta ovat muodostumassa nykyaikaiseksi legendaksi, joka välittää mallin selviytymisestä koettelevissa elämänvaiheissa jälkipolville. Sen syntyminen edellyttää kuitenkin, että aikaa on kulunut riittävästi etäännyttämään kokemukset nykyhetkestä. Silloin se voi jonkun suvun vanhan jäsenen kertomana tai kirjoittamana jäädä tärkeäksi identiteetin osatekijäksi monien sukupolvien ajaksi.” Pölönen sanoikin Kivenpyörittäjän kylän valmistuttua, ettei hän osaisi tehdä elokuvaa nykyisestä maaseudusta. Kuningasjätkä sijoittuukin 1950-luvulle, eikä Emmauksen tiellä (2001) ole varsinaisesti maaseutukuvaus, vaan yhden miehen road movie.

Luovaa hulluutta

Ihmiskasvojen värikkään ja useita sukupolvia kattavan gallerian keskeiseksi hahmoksi kohoaa kuitenkin Ruotsista häihin ynseän kaupunkilaisvaimonsa Meerin (Henrika Andersson) ja tyttärensä kanssa saapunut Pekka (Martti Suosalo), joka on samanlainen kotona vieraissa -tyyppi kuin Onnen maan Tenho. Hänen unelmansa elämästä entisen tyttöystävän kanssa ovat ydinperheineen ja lampaineen suorastaan pastoraalisia ja lopun tilulii-riehunta hääsalissa tuo väistämättä mieleen Nummisuutarien Eskon humalajakson.

Kannattaa myös muistaa Seitsemän veljeksen lopun runollinen kuva ihmisen elämästä, joka kulkee rauhaisasti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuu rauhaisasti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertoessa. Turusella on varmasti ollut tämä symbolinen kuva mielessä, kun hän on pohtinut romaaninsa rakennetta.

Elokuvan perusaineksina ovat nauru ja suru, historian kohtalokkaat ratkaisut, jokapäiväisen elämän kuristava koura sekä iskelmien tarjoamat kultareunaiset unelmat. Tietenkin kysymys on nytkin myös rakkaudesta ja kuolemasta. Rakkaudet  eivät oikein saa vastinparia, mutta kuolema kyllä korjaa omansa pois kuljeksimasta. Nämä ihmiset ovat tulioideja, käyttääkseni Markku Varjolan keksimää ilmaisua Teuvo Tulion melodraamojen hurjista henkilöistä, jotka elävät vaistojensa, viettiensä ja tunteidensa kuljettamina. Myös ikääntyneet naiset osallistuvat älämölöön. Kivenpyörittäjän kylässä hulluus on luovuutta ja luovuus hulluutta.

Paikoitellen melko päättömäksi yltyvän terhentämisen polttoaineina ovat tietenkin viina ja mustasukkaisuus. Sanonta suomalaisen elokuvan myyttisestä humalasta ei voi olla tulematta mieleen. Alkoholin voimalla asiat sanotaan halki kuin kirveellä silpaisten eikä jäädä kyräilemään liiterin taakse toinen käsi tyhjänä eikä toisessakaan mitään.  Myös dialogi saa vauhtia viinasta. ”Olen pelkkänä koskenkorvana”, sanoo eräs illan tappelupukareista, ja toinen vastaa: ”Hyppee kynnelle, mutta älä liukastu.” En ihmettele lainkaan, että siellä Ilomantsin seuduilla on paikka nimeltä Kiihtelysvaara, ja muutenkin vaaroja on kaikkialla.

Pölönen osaa taitavasti tehdä henkilöt katsojalle läheisiksi huumorin avulla. Heistä välittää elokuvan avoimeksi jäävään loppuun asti. Mihail Bahtin toteaa: ”Naurulla on erinomainen voima lähentää kuvauksen kohdetta, se tuo tämän kohteen karkean kontaktin vyöhykkeelle, missä sitä voi tuttavallisesti koetella joka taholta, sitä voi väännellä, kääntää nurinpäin, katsella alhaalta ja ylhäältä, rikkoa sen ulkokuoren, katsoa sisälle, asettua epäilevälle kannalle sen suhteen, hajottaa jaottaa, riisua alastomaksi ja paljastaa, tutkistella vapaasti ja kokeilla. Nauru poistaa pelon ja kunnioituksen esinettä kohtaan, maailmaa kohtaan, tekee niistä tuttavallisen kosketuksen kohteita ja valmistaa ne siten ehdottoman vapaaseen tutkimiseen.”

Juuri tällaisena toimii Markku Pölösen ja Heikki Turusen viisto pohjoiskarjalainen nauru elokuvissa Onnen maa ja Kivenpyörittäjän kylä. Pölönen on kirjoittanut näin: ”Jossakin vaiheessa yritin jopa matkimalla saada aikaan jotakin, jota voisi kuvata käsitteellä 'viileä paatos', elokuvailmaisua, joka puhtaasti elokuvataiteen keinoin esittäisi elokuvaa taiteena. Lähes kymmenen vuotta jaksoin sitä tuuleen nussimista! Sitten minulta alkoi päästä näitä junttikronikoita.”

Onneksi alkoi.

Essee on alunperin julkaistu vuonna 2004 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 11.

Esseeseen liittyvät elokuvat: 
Asiasanat: 
elokuvaohjaajat, filmatisointi, historialliset elokuvat, kansallinen kulttuuri, maaseutu, mieskuva, Pohjois-Karjala
Vuosikymmen: