Villin Pohjolan sexus? – Kolonialisoiva katse Mollbergin Lappi-elokuvissa

Anu Koivunen
Rauni Mollbergin kirjafilmatisointi Maa on syntinen laulu (1973) sai hyvän vastaanoton kriitikoiden ja yleisön keskuudessa. Elokuvaa kehuttiin realistiseksi kuvaukseksi "luonnonläheisestä" lappilaisesta elämästä, joka nähtiin erilaisena muiden suomalaisten elämästä. Pohjoisuus kytkettiin myös naiseuteen ja seksuaalisuuteen. Tätä kolonialisoivaa katsetta kohtaan esitettiin myös kriittisiä äänenpainoja.

Kun Maa on syntinen laulu sai elokuvaensi-iltansa 1973, Timo K. Mukan romaaniversion kymmenen vuotta aiemmin kaupunkilaislehdistössä saama nuiva, jopa teilaava vastaanotto vaihtui lähes yksimielisen ylistäväksi.[1] Mollbergin ohjaustyö nähtiin "suomalaisen elokuvan voittona" ja "merkkipylväänä elokuvassamme".[2] Monet arvostelijat katsoivat sitä taiteen ja laadun vastineena Lampaansyöjien (1972), Kummisedän (1972) ja Uuno Turhapuron (1973) kaltaisille suosituille elokuville. Mollbergin tyyliä verrattiin esimerkiksi Luchino Viscontin, Luis Bunuelin, Sam Peckinpahin ja Robert Bressonin töihin.[3] Kotimaisiksi vertailukohdiksi nostettiin paitsi kansantarinat, raanut ja Juho Rissasen ekspressionistiset maalaukset, myös Putkinotkon, Ryysyrannan Joosepin ja Punaisen viivan kaltaiset kanonisoidut kurjalistokuvaukset.[4]

Kansankuvauksen lähtökohdista oli kiistelty 1800-luvulta lähtien ja pitkin 1900-lukua: ruumiillistuiko suomalainen runebergiläisittäin ihannoidussa Saarijärven Paavossa vai kunniallisessa ja nuhteettomassa punaisessa, Koskelan Akselissa? Topeliuksen ahkerassa Matissa, laiskoissa tulitikkujen lainaajissa tai ryysyrannan rääsyläisissä?[5] Yhteiskuntaluokka oli jo 1970-luvun alkuun mennessä vakiintunut suomalaisuuden merkittäväksi jäsentäjäksi. Sen sijaan alueellisuus – paikallisvärin korostaminen ja murteiden käyttö – on esimerkiksi kirjallisuudessa leimallisesti vasta 1970-luvun ilmiö.[6]

Maa on syntinen laulu valmistui elokuvaksi samana vuonna kun aluepolitiikka puhutti ja KOM-teatteri kiersi Suomea kehitysalueiden ongelmia käsittelevän Kaamos-näytelmän kanssa. Kirsti Palton kirja Saamelaiset (1973) herätti keskustelua alkuperäiskansan kohtelusta, Helsingissä järjestettiin ensimmäinen Saamelaiskulttuurin viikko ja hallitus antoi esityksen saamelaisvaltuuskunnasta. Siinä missä Heikki Turunen yhdisti romaanissaan Simpauttaja pohjois-karjalaisen arjen, kulttuurisen eksotiikan ja myyttisen päähenkilön, Mollbergin elokuva toi valkokankaalle Etelä-Lappiin Torniolaakson liepeille sijoittuvan syrjäisen kylän ja sen eristäytyneet asukkaat. Elokuva kertoi tarinan Martasta (Maritta Viitamäki), hänen perheestään sekä Siskonrannan kyläyhteisöstä, joita kaikkia tarkasteltiin suhteessa seksuaalisuuteen ja hurmokselliseen uskonnollisuuteen.[7]

Syntisestä laulusta tuli valtaisa yleisömenestys ja vaikka ns. tavallisen yleisön katsomiskokemuksiin ei olekaan pääsyä, elokuvan ennakkojulkisuuden ja kriitikkoreseption tarkastelu osoittaa, miten erilaisin tavoin elokuvaa katsottiin suhteessa kulttuurisia eroja ja hierarkioita koskeviin kysymyksiin. Elokuvaa ympäröineessä julkisuudessa törmäsivät toisiinsa sellaiset käsitteet kuin autenttisuus, realismi, naturalismi, primitiivisyys, eksotiikka ja etiikka. Kyse oli laajasti tarkastellen kolonialismin ongelman tiedostamisesta, joskaan juuri tätä käsitettä ei kritiikeissä suoraan käytetty.

Aitouden korostus ja lappilainen näkökulma

Ensi-illan alla Mollbergin elokuvan tuotantojulkisuus korosti tekoprosessin huolellisuutta ja yksityiskohtaisuutta kuvauspaikkojen ja amatöörinäyttelijöiden valinnassa sekä elokuvaan näin aikaansaatua autenttisuutta. Vuoden kestänyttä ja neljän eri vuodenajan osalle jakautunutta kuvaustyötä painotettiin niin ikään. Aitouden ja alkuperäisyyden ilmapiiriä elokuvan ympärille loi myös Mollbergin korostama ja monien kriitikoiden toteama uskollisuus Pellon Orajärveltä kotoisin olleen Timo K. Mukan alkuperäistekstille. Mukka itse oli myös ennen kuolemaansa kannustamassa elokuvaprojektia ja vaikuttamassa sen ratkaisuihin.[8] Kiinnostava lappilaisen kirjoittelun piirre oli se, että Mukka oli siellä usein Mollbergia ja elokuvaa keskeisemmässä asemassa.[9] Siellä kirjan ja elokuvan vertailu kääntyi Mukan voitoksi: vaikka elokuvaa kiitettiin, sen ei nähty yltävän romaanin tasolle.[10] Esitettiin myös epäily, että Mukan tekstejä tuntemattomille elokuvasta jää mieleen vain yksityiskohtia (Armi Harju, Lapin Kansa 1.11.1973).

Korostettaessa elokuvan aitoutta lehdistössä esitettiin todisteeksi anonyymejä, murrekielisiä lappilaisten hyväksyviä kannanottoja: "se on jempti nuin" (Kaleva 3.9.1973) tai "Semmosta se elämä oli soan jälkhen" (IS 10.11.1973). Ilta-Sanomien Mollberg-haastattelun otsikkokin osallistui autentisoimiseen tunnetun lappilaisen suulla: "Totta se on, sähkötti Särestöniemikin". Myös Lapin lehdistössä keskusteltiin todenvastaavuudesta: oliko filmi "valetta vai totta"? (Pohjolan Sanomat 11.11.1 973), "pannaanko pohjoisen ihmistä tässä halvalla"? (Pohjolan Sanomat 31.10.1973). Tästä ei ollut mitään yksimielisyyttä, vaan päinvastoin lappilaisarvostelijat totesivat elokuvasta tulleen yleisen puheenaiheen.

Näkemyksiä esitettiin sekä puolesta että vastaan. Elokuvaa katsottiin sekä allegorisena ja yleisinhimillisenä että erityisenä Lapin elämänmuodon kuvauksena. Pentti Harjunmaa (Pohjolan Sanomat 1.11.1973) kirjoitti, että elokuvassa esille tulevat "elämän perusainekset ovat yhä edelleen löydettävissä niin pohjoisesta kuin muualtakin, mistä tahansa, missä selvemmin, missä peitetymmin." Sama lehti oli uutisessaan 31.10.1973 todennut jo otsikossa, että "Kansa katseli itseään". Jutussa itsessään kyllä viitattiin monien katsojien mykistyneisyyteen ja haluttomuuteen kommentoida elokuvaa. Lestadiolaisuuden epäterveellisyyttä korostanut Pekka Kujala (Lapin Kansa 9.11.1973) katsoi elokuvaa todellisia tapahtumia vastaavana, joskin taiteilijan vapaudella toteutettuna. Aarne Nikka (Lapin Kansa 3.11.1973) taas vetosi sekä Mukan kotikunnan että lestadiolaisuuden tuntemukseensa ja kirjoitti, ettei "Lapin ihmisen elämänmuoto ole ollut milloinkaan sellainen kuin filmissä esitetään."

Syntisen laulun kriitikkoreseptiossa näkyykin tietty kaksinaisuus: elokuvaa luonnehdittiin paitsi realistiseksi, inhorealistiseksi tai naturalistiseksi,[11] myös balladiksi, vertauskuvalliseksi ja lyyriseksi.[12] Käsitteiden välillä ei nähty ristiriitaa, joskin niistä jokainen saattoi merkitä useita eri asioita. Realismi tarkoitti milloin todenkaltaisuutta ("totta vai valhetta"), milloin tekotapaa (kuvausta, kameratyyliä, amatöörien käyttöä), milloin käsittelytapaa (tarinan arkisuutta, ihmiskuvan "kaunistelemattomuutta" ja ei-ihanteellisuutta). Inhorealismin – raadollisuuden korostamisen – ja naturalismin nimitykset taas viittasivat suoraan elokuvaa rytmittäviin verisiin kohtauksiin: perätilassa syntyvän vasikan pilkkomiseen, keskenmenoon, poronteurastukseen ja synnytysjaksoon.[13] Käsitteillä tarkoitettiin myös yleisemmin ns. rohkeaa alastomuuden ja seksuaalisuuden kuvaamista.

Samalla kuitenkin juuri seksuaalisuuden ja kuoleman läsnäolo elokuvassa haluttiin arvosteluissa tulkita symboliseksi käyttämällä balladin, lyyrisyyden ja vertauskuvallisuuden käsitteitä. Monet arvostelijat korostivat Syntisen laulun seksuaalisuuden kuvauksen selkeää eroa pornografiaan (Pentti Harjunmaa, Pohjolan Sanomat 1.11.1973, Simo Tuomola, TS 3.11.1973). Arvostelijat katsoivat, että seksuaalisuuden ja kuoleman "raadollinen", "rehevä", "estoton" tai "ankaran realistinen" kuvaaminen oli elokuvan – tai Mukan romaanin – sanoman kannalta tärkeää ja siksi motivoitua ja sallittua.[14] Tällaisen symboliikan katsottiin siis vahvistavan elokuvan aitoutta ja alkuperäisyyttä. Kuten Pentti Harjunmaa kirjoitti: "tällaista on elämä – jos uskallan katsoa sitä".

Tästä näkökulmasta – erityisen ja yleispätevän yhdistelmän kautta – Syntisen laulun ajateltiin puhuttelevan kaikkia. Mollberg kertoi itse Aamulehden haastattelussa (28.10.1973), ettei Maa on syntinen laulu "ole mikään Lapin elokuva. Tietysti se kertoo lappalaisista ja heidän elämästään, mutta mukana ovat yleisinhimilliset teemat." Ohjaaja totesi tehneensä elokuvan tunteesta, koska "Tätä nykyä tunnemaailmaamme kavennetaan: teknokraatit ja laskutikkumiehet hoitelevat asioita. Syvä ja inhimillinen tunne jää taka-alalle, Mukan tekstissä se tuli esiin voimakkaana ja verevänä." Näin elokuvan haluttiin sekä kuvaavan lappalaisia että toimivan vertauskuvallisesti modernin teknokraattisen kulttuurin terapiana.

Tästä näkökulmasta Lapin väestön eli "luonnonkansan" "oma moraali" näyttäytyi ihanteellisena verrattuna modernin yhteiskunnan "puolisivistykseen" (Inkeri Lius, Demari 3.11.1 973). Termi "estot" vilahti useammassakin aikalaisarvostelussa. Esimerkiksi Kansan Tahdossa (31.10.1 973) kirjoitettiin, että Siskonrannassa "eläminen on luonnonläheistä, ihmisiltä puuttuu estoja luova ns. sivistyksen pintakiilto", jolloin "sekä ilo että tuska koetaan poikkeuksellisen rajusti".

Eron rakentaminen

Tämä lappilaisten – lappalaisten ja saamelaisten – elämäntavan kuvaaminen ihanteellisen "luonnonmukaisena" on kuitenkin osa esittämisstrategiaa, jota voi luonnehtia rasistiseksi, sillä se perustuu nimittäin jyrkän eron näkemiseen "meidän" (itsen) ja "heidän" (toisten) välillä. Esimerkiksi Simo Tuomola (TS 3.11.1973) kirjoitti Syntisen laulun puhuttelevan "meitä" ja "heitä" eri tavoin: "Etelän ihmiselle, lantalaiselle, tarina on eksoottinen, vieras, lappalaiselle tai saamelaiselle kipeän tuttu repäisy arjesta joskus toisen maailmansodan jälkeisinä päivinä, pahimmassa tapauksessa ajankohtainen nykyäänkin." Bengt Pihlström (Nya Pressen 2.11.1973) totesi, että "ero Helsingin ja napapiirin pohjoispuolella olevan maailman välillä on suurempi kuin ero Helsingin ja Pariisin välillä." Näin elokuvan kuvaamat lappilaiset ("he") määritellään Suomen valtaväestöön suhteutettuna erilaisemmiksi kuin muut eurooppalaiset kansallisuudet.

Tällaisen ylittämättömän eron, symbolisen rajan, rakentaminen, vahvistaminen ja ylläpitäminen on nähty yhtenä rasismin keskeisenä toimintaperiaatteena: brittiläisen kulttuurintutkijan Stuart Hallin sanoin rasismi pyrkii kaiken aikaa pystyttämään ja luonnollistamaan eroa meidän ja toisten, keskustan ja marginaalin välillä.[15] Kuten Syntisen laulun kritiikki osoittaa, "meidän" ja "heidän" todellisuuksien eron korostaminen liukuu helposti "heidän" esittämiseen primitiivisenä. Kolonialistinen katse on yksisuuntainen: "heidän" kuvansa määrittyy "meidän" peilikuvaksi, eli lappilaisuus määrittyy valtaväestön tarpeiden kautta, Toiseuden kuvaksi.[16] Tämä on luettavissa useista elokuvan Lappi-kuvauksen aitoutta painottavista aikalaiskritiikeistä.

Lappilaisten nimeäminen alkukantaisiksi ja osana luontoa eläviksi toistuu monissa arvosteluissa, ja luonnollistaminen on osa "meidän" ja "heidän" välisen rajan vahvistamista. Esimerkiksi Heikki Eteläpään (US 3.11.1 973) mukaan Maa on syntinen laulu kuvaa "alkukantaisten, mutta väkeväveristen ihmisten mutkatonta suhtautumista asioihin, jotka ovat luontoa itseään – ja muunlaisia asioita täällä ei olekaan, eristäytymisiä tässä eristetyssä mikromaailmassa ei ole." Kuten Stuart Hall on kirjoittanut, "meidän" ja "heidän" rajalla kasvaa niin imperialismia, kolonialismia, orientalismia, eksoottisuutta, primitiivisyyttä, antropologiaa kuin folkloristiikkaa. Ne kaikki tuottavat eroa määrittelemällä sitä.[17] Näin Toiseuden problematiikka riisuu siis autenttisuuden käsitteeltä viattomuuden ja kyseenalaistaa siihen sisältyvän romantiikan perustan. Syntistä laulua katsottiin myös eräänlaisena antropologisena tirkistysaukkona toiseen maailmaan, josta ei eksotiikkaa puuttunut: "Etelän ihmiselle elokuva on elämys sinänsä. Se on tutustumista Lapin köyhyyteen, kaamokseen, uskonnolliseen hurmoshenkisyyteen ja mutkattomaan sukupuoliseen kisailuun kömpelöin, alkukantaisin tavoin." (Duo, SaKa 9.12.1973). Se, että monet kriitikot katsoivat elokuvan olevan aito kuvaus sekä sodanjälkeisen ajan että 1970-luvun alun Lapin yhteiskunnasta, loi kuvaa pohjoisen iäti alkukantaisesta väestöstä. Esimerkiksi Paula Talaskivi (HS 3.11.1973) kirjoitti: "Saamme erinomaisesti valistavaa näkymää ja ilmeisesti edelleen paljolti paikkansapitävää kuvaa sodanjälkeisestä elämisestä etelä-Lapissa: raskasta työtä, kylmää ankeaa köyhyyttä; ainoina vaihteluina kesällä joskus tanssit, talvella uskonnolliset seurat ja poronerotus hurmosjuominkeineen sekä naiminen."[18]

Lappilaislehdistössä, kuten todettua, Lappi-kuvan kiistanalaisuus nousi esille lähes kaikissa elokuvaa koskevissa jutuissa. Se ei kuitenkaan hallinnut reseptiota. Voimakkaimmin autenttisuus kyseenalaistettiin Filmihullun (3/1974) sivuilla, missä Tapio Suominen kritisoi Mollbergin ohjaustyötä elokuvan turistisesta ja kolonialisoivasta katseesta sekä lappilaisten hyväksikäyttämisestä. Hän kirjoitti: "Vitun, perseenannon ja räkäisen huulenheiton (joka naamioituu luonnonlapsen luontevuudeksi ja sitä kautta kulttuuriksi) varjolla Mollberg myy Lapin ihmiset ja kulttuurin etelän tajunnanvirran nälkää poteville katsojille". Suomisen kirjoituksen vihaisuus palautuu siihen, että Suomisen mukaan Maa on syntinen laulu on "elokuva Lapin ihmisistä Etelä-Suomen ihmisille". Suomisen perusväite oli, ettei kahden kulttuurin kohtaaminen tapahdu elokuvassa reiluin ehdoin, vaan lappilaisten kuva palvelee eteläläisten tarpeita. Näin hän toisin sanoen syytti elokuvaa eksoottisen ja viihdyttävän toiseuden rakentamisesta. Vastaavaan analyysiin on päädytty monissa viime vuosien tutkimuksissa, joissa on tarkasteltu rodullisten, etnisten ja uskonnollisten toiseuksien rakentumista. "Toiseus" rakennetaan aina palvelemaan valtakulttuurin ja -väestön tarpeita.[19]

Suominen piti Maa on syntinen laulu -elokuvan Lappi-kuvaa halventavana. Hänen mukaansa Mollbergin "olisi pitänyt tietää katsojissa tapahtuva leimautuminen, sillä useimmille heistä tämä on ensimmäinen 'realistinen' näkemys Lapin ihmisiin ja kulttuuriin." Suominen viittasi elokuvateatterissa kaikuneisiin naurunremakoihin ja totesi elokuvaa katsovan olevan "koko ajan kiusallisen tietoinen siitä ettei Mollberg tippaakaan välitä kuvattavistaan". Ensi-iltakriitikoista Mollbergin elokuvan etiikan oli kyseenalaistanut selvästi vain Sakari Toiviainen (IS 7.1 1.1973), joka moitti "kaiken erikoisen ja eksoottisen korostamista". Hän kysyi, myydäänkö elokuvassa "kehitysalueen huvittavan alkukantaisia ihmisiä vai heidän todellista hätäänsä?".[20] Keskisuomalaisen (6.10.1974) Osmo Saarinen pohti myös kysymystä eksotiikasta, sillä hänen mukaansa "tottumaton etelän kaupunkilainen kokee Mollbergin Lapin taikaa kuin matkailumainosta: "Lapin karunkaunis luonto, hieno värikuvaus, monisatapäiset porolaumat, lujasti maahan juurtuneet, aidot ihmiset virittävät katsojissa myös eksoottisia tuntoja, mikä ei välttämättä ole elokuvan tekijöiden vika. Toisaalta tämänkin vaaran olisi sietänyt ottaa huomioon."

Syntisen laulun etiikasta esitettiin näin hyvin ristiriitaisia näkemyksiä. Siinä missä Kari Karemo (Kaleva 31.10.1973) kirjoitti, että elokuvan bakkanaalisiin orgioihin päättyvässä seurakohtauksessa näkyy "Mollbergin sisälle päässyt ja ymmärtävä suhtautuminen", Tapio Suominen oli täysin päinvastaista mieltä. Karemon mukaan Mollberg ei katso kuvattaviaan ulkopuolelta tiiraillen: ohjaaja ei alennu ivaamaan tai pilkkaamaan kuvattaviaan vaan ymmärtää heitä. Suominen taas kysyi: "Onko nyt sitten niin ettei Lappia, sen kulttuuria ja ihmisiä voinut muuten markkinoida etelän ihmisille kuin italowesternin tyyliin harmittomasti ruumisarkun pituuksia mittailevana, estottomasti perseenannon tasolla liikkuvana, svengaavasti suopunkia ja puukkoa heiluttavana, eksoottiseksi nähtävyydeksi kelpaavana idioottina joka ei tiedä kuinka epäoikeudenmukaisesti etelän voimalaitosyhtiöt, metsänhallitus ja turistit ovat heitä kohdelleet ja kohtelevat yhä." Näin Suominen näki Mollbergin liittyvän lappilaisia kolonialisoivien tahojen rintamaan. Vähemmistökansojen ja Suomessa saamelaisten järjestäytyminen ovat Suomisen mukaan pyrkimyksiä, joita "vasten nähtynä tämä elokuva on todella syntinen laulu, tarpeeton ja vastenmielinen".

Toiseuden kuvien luonne on siis kahtalainen: yhtäältä niillä on elimellinen kytkös "minuuteen" – ne on rakennettu "minua" varten. Toisaalta niitä luonnehtii peruuttamaton toisenlaisuus ja ero, joka ilmenee sekä eksoottisuutena että primitiivisyytenä. Maa on syntinen laulu -elokuvan julkisuus todistaa tästä mekanismista. Tällaisessa esittämisstrategiassa on jälkikoloniaalisen tutkimuksen mukaan kyse tiedollisesta, episteemisestä väkivallasta: kun Maa on syntinen laulu -elokuvassa lappilaiset nähtiin ihanteellisesti vaistojensa varassa elävinä, heidät määriteltiin samalla kulttuurin ulkopuolelle, valistuksen projektin mukaisen modernisaation kehityksen alempaa vaihetta edustaviksi. "Kaamoksen eläjiä" pidettiin "sosiaalisia ja yhteiskunnallisia arvoasteikkoja tiedostamattomina" ja siksi "mielisairauksille" ja "hurmokselliselle lestadiolaisuudelle" alttiina (Ilpo Rajala, Kansan Lehti 7.11.1973). Tällaiset kuvat vahvistivat turistista ja kolonialistista katsetta.[21] Lappilaislehdistön perusteella paikallinen väestö näki kuitenkin Syntisen laulun kuvissa myös positiivisia elementtejä: ennen kaikkea iloittiin näkyvyydestä, lappilaisten tulemisesta esiin, lappilaiskirjailija Mukan saamasta julkisuudesta, omien maisemien ja murteen tunnistamisesta.

Seksualisoitu, primitiivinen toiseus

Vaikka Maa on syntinen laulu -elokuva herätti suomalaisen elokuvan reseptiohistoriassa ainutlaatuista keskustelua kulttuurisista eroista, kukaan aikalaisarvostelijoista ei nähnyt keskustelunarvoisena kysymystä kulttuurisen ja uskonnollisen eron seksualisoinnista ja sukupuolittamisesta. Tai, oikeammin, nämä teemat nähtiin ainoastaan potentiaalisesti sensuuripyrkimyksiin liittyvinä. 1970-luvun alun Suomessa seksuaalisuus käsitettiin edelleen joko uskonnollispohjaisesti akselilla säädyllinen/säädytön tai modernin psykologian ja seksologian käsiteparin vapautunut/tukahdutettu puitteissa. Seksuaalisuuden poliittisia ja kulttuurisia merkityksiä, kytköksiä valtaan, sukupuoleen tai etnisyyteen, ei pohdittu. 1970-luvun ilmapiirissä se olisi ollut "porvarillista", "estoista" ja "vanhoillista".

Kuitenkin Maa on syntinen laulu jatkaa sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan hyvin tietynlaista Lappi-kuvausten sarjaa. Sen edeltäjiä olivat esimerkiksi Maaret – tunturien tyttö (1947), Aila –Pohjolan tytär (1951), Valkoinen peura (1952), Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) sekä Lumisten metsien tyttö (1960). Myöhemmästä esimerkistä käy Mollbergin myöhempi Mukka-filmatisointi, Milka (1980). Kaikkia näitä elokuvia yhdistää pohjoisuuden, naiseuden ja seksuaalisuuden temaattinen kytkeminen. Kaikkien elokuvien naispäähenkilöt ovat myös tummuutensa kautta etniseen toiseuteen kytkeytyviä: Eila Pehkonen (Maaret – tunturien tyttö), Mirjami Kuosmanen (Aila – Pohjolan tytär, Valkoinen peura), Anneli Sauli (Lumisten metsien tyttö), Maritta Viitamäki (Maa on syntinen laulu) sekä Irma Huntus (Miika). Kuten romaninaisten kuvissa sodanjälkeisissä musikaalikomedioissa, näissäkin elokuvissa operoi erityinen kolonialisoiva katse: modernisaation ahdistusta työstetään kertomalla paitsi alueellisesta ja etnisestä, myös sukupuolisesta Toiseudesta, joka merkitään primitiiviseksi ja seksualisoidaan.[22]

Pohjoisuuden, uskonnollisuuden, seksuaalisuuden ja naiseuden temaattinen kudos toistui Milka-elokuvassa, joka sijoittuu Lapin syrjäkyliin ja kertoo 14-vuotiaan Milkan, hänen äitinsä Annan sekä Kristus-Perkele -nimisen miehen kolmiodraamasta. Tässäkin elokuvassa arvostelijoiden näkemä symboliikka ja "ajaton draama rakkaudesta ja tuskasta, toiveista ja pettymyksestä" (Ywe Jalander, Suomen Kuvalehti 19.12.1980) piirtyivät – kuten Syntisessä laulussa – juuri nuoren lappilaistytön alastomaan ruumiiseen. Alaikäisestä naisruumiista tehtiin jälleen oletetun modernin, kaupunkilaiskatsojan vieraantuneisuuden peili.[23]

Vaikka Milka nähtiin tyylillisesti hyvin erilaisena kuin Maa on syntinen laulu, kriitikkovastaanotossa luotiin edelleen mielikuvaa primitiivisestä pohjoisen kansasta. Esimerkiksi Heikki Eteläpää (US 20.12. 1980) kirjoitti elokuvan olevan tarina "viettien voimasta, jolle luonnon lähellä ja suoranaisessa yhteydessä, meille useimmille urbanisoituneille ja tuiki tuntemattomassa – ja sitä mukaa työläästi käsitettävässä – olotilassa elävät ihmiset antautuvat sokeasti. Mitään kyselemättä, seurauksia ajattelematta." Eteläpään mukaan katsoja "tuntee yhtaikaa seuraavansa sekä tässä ja nyt tapahtuvaa että ikiaikaista arkkiveisujen välittämää, aina uudelleen toistuvaa, 'sitä tavallista tarinaa'." Näin hän tuli todenneeksi, mikä rooli Lapille ja lappilaisille kansallisessa elokuvakulttuurissa on osoitettu: toimia minuuden peileinä, ei itselle vaan Etelän keskuksien arvoille ja asenteille.

Sekä Martan että Milkan kuvissa "luonnollisuutena" tarjoillaan ennen muuta ruumiillisuutta, seksuaalisuutta ja lisääntymiskykyä. Niin Maa on syntinen laulu kuin Milkakin kertoivat kuitenkin samalla tarinaa viattomuuden menettämisestä: luonnolliseksi koodattu seksuaalinen halu kohtaa ihmissuhteiden ja sosiaalisten suhteiden normit ja säännöt. Se "tunteelle eläminen", josta Mollberg kertoi haluavansa teknokraatteja muistuttaa, kiteytyikin kuviin "viettien" hallitsemista naisista. Tässä suhteessa Mollberg uusinsi länsimaisen ajattelun vuosisataista perinnettä, joka samastaa naisen, tunteen ja luonnon.[24] Vielä erityisemmin Mollbergin elokuva toisti 1600-luvulta lähtien kansatieteellisille ja kaunokirjallisille Lapin kuvauksille tunnusmerkillistä etnisesti toisen naisen seksuaalistamista.[25] Antropologisissa kuvauksissa liikutuksiin provosoituvat nimittäin paitsi etnisesti toiset eli saamelaiset, erityisesti naiset.[26] Myös Syntisessä laulussa että Milkassa ilmeni näkemys, jonka mukaan elämyksellinen uskonnollisuus on tyypillistä juuri naisille: seurakohtauksessa tällainen uskonnollinen hurmos rinnastettiin seksuaaliseen hurmokseen.[27]

Milkan yhteydessä aikalaiskriitikoista ainoastaan Helena Ylänen (HS 20.12.1980) kiinnitti huomiota siihen, miten "Mollberg on myös päästänyt vapaaksi viehtymyksensä valkoiseen ihmislihaan. Hänellä riittää tekosyitä riisua ihmiset, varsinkin Milkan kehittymätön tytönruumis paljaaksi." Näin elokuvia ympäröinyt keskustelukin osaltaan osoittaa, miten sukupuoli on Suomessa vasta 1980-luvun lopulta lähtien noussut yhteiskunnallisen jäsennyksen yhdeksi lähtökohdaksi luokan ja alueellisuuden rinnalle.

***

Paula Talaskivi (HS 3 .11.1973) kirjoitti Syntisen laulun olevan "supisuomalainen näöltään ja hengeltään, tapahtumissaan ja myös tekotavaltaan". Monet elokuvan ainekset antavatkin aihetta tällaiseen väitteeseen: alkuperäisen, luonnollisen ja alkukantaisen paikantaminen pois modernista ja teollistuneesta Etelä-Suomesta, modernisaation ongelmien työstäminen etnisesti toisen kuvissa ja paljaan naisruumiin pinnalla. Selvää on kuitenkin, ettei studiokauden suomalaista elokuvatuotantoa ohjannut "koko yleisön elokuvan" periaate enää toiminut. Reseptio osoittaa, että samalla kun kulttuurin portinvartijoina toimiva kriitikkokunta oli monessa suhteessa liikuttavan yksimielinen – se arvosti naisruumiin ja seksuaalisuuden symboliikkaa, "lyyriseksi" miellettyä "naturalismia", tietoisuus kulttuurin sisäisistä jännitteistä pakotti ottamaan kantaa kysymyksiin, joista sodanjälkeisinä vuosina ja 1950-luvulla ei lainkaan keskusteltu.

Essee on julkaistu alunperin vuonna 1999 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 8.

 

Viitteet

[1] Romaanin kriitikkovastaanotosta ks. Paasilinna 1988.

[2] Erkka Lehtola AL 3.11.1973 , Hannu Massinen ES S 6.11.1973.

[3] Erkka Lehtola AL 3.11.1973, -mmh- Savon Sanomat 25.11.1973, Martti Savo KU 3.11.1973, Ilpo Rajala Kansan Lehti 7.1 1.1973.

[4] Inkeri Lius Demari 3.11.1973, ST Suomenmaa 9.11.1973, Markku Tuuli Katso 49/1973.

[5] Mäkelä 1986, 28.

[6] Mäkelä 1986; Saariluoma 1995.

[7] Elokuvan esittämä uskonnollisuus on lähellä lestadiolaisuudesta irtautunutta ns. korpelalaisuutta. Ks. Pentikäinen 1995, 230–231.

[8] Ks. "Kotimaisen elokuvan verevä laulu valmis", TS 24.10.1973; "Vuodenajat vaihtuivat, suunnitelma toteutui ja elokuva valmistui: Maa on syntinen laulu", AL 28.10.1973.

[9] Armi Harju Lapin Kansa 1.11.1973, Pekka Kujala Lapin Kansa 9.11.1973, "Arkinen syntisen maan laulu" Pohjolan Sanomat 31.10.1973, "Maa on syntinen laulu. Lapin ja Kittilän elokuva" Kansan Tahto 31.10.1973. Pohjolan Sanomat uutisoi etusivullaan 11.11.1 973 "Mukan laulu vetää väkeä".

[10] Esim. Pekka Kujala, "Esteettisen syntinen laulu", Lapin Kansa 9.11.1973.

[11] Esim. -mmh-, Savon Sanomat 25.1 1.1973, Osmo Saarinen, Keskisuomalainen 6.10.1974.

[12] Esim. Armi Harju Lapin Kansa 1.11 .1973, Inkeri Lius Demari 3.11.1973 , Erkka Lehtola AL 3.11.1973.

[13] Esim. Erkka Lehtola (AL 3.11.1973) kirjoittaa "suorastaan fyysisesti koskettavasta naturalismista".

[14] Ylioppilaslehdessä 9.4.1965 Pentti Saaritsa liitti Mukan teoksiin Maa on syntinen laulu ja Tabu termin "Villin pohjolan sexus". Mukan kirjoissa pohjoiset ihmiset "liikehtivät uskonnollisen hurmoksen ja sukuvietin koreografioissa". Paasilinna 1988, 91–92.

[15] Hall 1997, 200; Savolainen 1995.

[16] Vrt. Veli-Pekka Lehtolan (1997) tutkimus lappilaisuuden rakentumisesta 1920–1930-lukujen kirjallisuudessa. Hänen mukaansa "kirjallisuuden Lappi ja lappalaisuus ovat käsitteitä, joilla on oma historiansa ja aatehistoriallinen traditionsa kuvastoineen ja sanastoineen. Niiden olemassaolo on perustunut hyvin pitkälti "lännen" (tai etelän) tarpeille." Lappi-kuvauksia värittävät eksotiikka ja korostunut sukupuolisuus. Lehtola 1997, 47 eteenpäin.

[17] Hall 1997, 200.

[18] Martti Savokin (KU 3.11.1973) tulkitsee elokuvaa puheenvuorona nyky-Lapista.

[19] Dyer (1997) käsittelee kokonaisuudessaan tätä tematiikkaa.

[20] Ks. myös Filmihullu 8/1973 ja Toiviainen 1975. Toiviainen perustelee arvioitaan sillä, että tarinan eniten puhuttaneet kohtaukset saavat erilaisia merkityksiä romaanimuodossa ja elokuvallisessa esityksessä.

[21] Vrt. Peter Cowien luonnehdinta Mollbergin elokuvista "luonnollisena taiteena". Cowie 1990, 160–167.

[22] Sukupuolen ja etnisyyden kytköksistä ks. Ahokas & Rantonen 1996.

[23] Elokuvan yhteydessä esitettiin myös tulkinta, jonka mukaan elokuva kuvaa kahdenlaista seksuaalisuutta ja uskonnollisuutta: luonnonmukaista ja viatonta vs. tukahdutettua ja vääristynyttä. Elokuvan tumma sävy on arvostelijan mukaan "yhtä tumma kuin pohjoisen ihmisen uskollisuuden ja seksuaalisuuden väkevä virta". (Matti Paloheimo, Yhteishyvä 6.1.1981) Tällainen tulkinta on lähellä Maa on syntinen laulu -elokuvan me/he-erottelua.

[24] Tunnetuimpana analyysinä tästä ks. Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (1980).

[25] Pekka Tarkka kiinnitti Uuden Suomen arvostelussaan 31.10.1964 huomiota Mukan romaanissa edustettuina oleviin 1800-luvun kansatieteen käsityksiin, "joiden mukaan primitiivinen moraali on eriasteista veriveljeyttä ja -vihaa ja primitiivinen uskonto ekstaattista lihan ja hengen kulttia. Tällaisille näkemyksille näyttää olevan edelleenkin merkillisesti kaikupohjaa". Sit. Paasilinna 1988, 67.

[26] Termi 'arktinen hysteria' vilahtaa myös Maa on syntinen laulu -elokuvan kritiikeissä: sillä tarkoitetaan äärimmäisen karuissa oloissa eläville "pohjoisen ihmisille tyypillistä mentaliteettia, jolle on ominaista ujouden, syrjäänvetäytyvyyden ja passiivisuuden taustasta leimahtaneet affektiiviset purkaukset". Pentikäinen 1995, 228, 309–310.

[27] Suomalaisessa elokuvassa Vaivaisukon morsian (1944) on tästä varhaisempi esimerkki.

 

Lähteet

Pirjo Ahokas & Eila Rantonen, "Feminismin muukalaiset. Rodun ja etnisyyden haasteet", teoksessa Naissubjekti & Postmoderni. Toim. Päivi Kosonen. Helsinki: Gaudeamus, 1996.

Simone de Beauvoir, Toinen sukupuoli. Suom. Annikki Suni. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. Alk. 1949.

Peter Cowie, Finnish Cinema. VAPK & Finnish Film Archive, 1990.

Richard Dyer, White. London: Routledge 1997.

Stuart Hall, "Uusia etnisyyksiä", teoksessa Varjojen valtakunta. Elokuvahistorian uusi lukukirja. Toim. Hannu Salmi ja Anu Koivunen. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksenjulkaisuja Sarja A:9, 1997.

Veli-Pekka Lehtola, Rajamaan identiteetti. Lappilaisuuden rakentuminen 1920- ja 1930-luvun kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 1997.

Matti Mäkelä, Suuri muutto 1960–1970-lukujen suomalaisen proosan kuvaamana. Helsinki: Otava 1986.

Erno Paasilinna, Timo K. Mukka Legenda jo eläessään. 3. painos. Porvoo: WSOY 1988.

Kirsti Paltto, Saamelaiset. Helsinki: Tammi 1973.

Juha Pentikäinen, Saamelaiset. Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: SKS, 1995.

Panu Rajala, "Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu (1964)", teoksessa Romaani ja tulkinta. 2. painos. Toim. Mirjam Polkunen. Otava, Helsinki 1979.

Liisa Saariluoma, "Unohdetun kansan ääni. Ville Kuronen ja Ryysyrannan Jooseppi", teoksessa Savolainen 1995.

Matti Savolainen (toim.), Marginalia ja kirjallisuus. Ääniä suomalaisen kirjallisuuden reunoilta. Helsinki: SKS, 1995.

Sakari Toiviainen, Uusi suomalainen elokuva. 60-luvun alusta nykypäivään. Helsinki: Otava, 1975.

 

Esseeseen liittyvät elokuvat: 
Asiasanat: 
elokuvakritiikki, filmatisointi, kansallinen kulttuuri, lappilaisuus, seksuaalisuus, sukupuoli, toiseus, vastaanotto
Vuosikymmen: