Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

"Anteeksi, mistä kakkosstudiolle?" – näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan

Otto Suuronen

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuva (1983) alkaa hämmentävällä prologilla, jossa Heikki Kinnusen esittämä hahmo katsoo näyteikkunaa ja toteaa itsekseen: "Oon minä kuullu, että se Turhapuro on ruma, mutten ois uskonu, että se on nuin ruma. Mutta kyllä siitä Vesku Loirin tunnistaa. On se niin näkönen, samat ilmeet ja kaikki." Repliikin jälkeen kamera kääntyy hitaasti Kinnusen kasvoista näyteikkunaan, josta paljastuu avaruusolio E.T.:n hahmo Steven Spielbergin fantasiaelokuvasta E.T. - The Extra-Terrestrial (Yhdysvallat, 1982). Elokuvan muusta tarinasta täysin irrallaan oleva prologi on hyvä esimerkki Uuno Turhapuro -elokuvien itsereflektiosta.

Spede-elokuvien intertekstuaalisuutta ja metakerronnallisia elementtejä on tutkittu verrattain vähän. Ne ovat kuitenkin toistuvuutensa vuoksi tunnuspiirteenomainen osa Spede-elokuvia. Ehkä Spede-tuotannon, ja erityisesti Turhapuro-elokuvien, kerronnan keinoja on vähätelty suotta. Pintaa raaputtamalla Uuno-elokuvista löytyy nimittäin kerronnallisesti kiehtovia, usein vastaelokuvan (taide-elokuva) piirteeksi laskettua elokuvailluusion rikkomista ja metafiktioon (elokuva elokuvassa) viittaavia elementtejä. Tässä artikkelissa pyrin kokoamaan ja avaamaan näiden elokuvakerronnan keinojen kirjoa.

Kuten Veijo Hietala on osuvasti todennut "Spede on lähes kaikkien tuottamiensa elokuvien varsinainen sielu, auteur, riippumatta siitä, mikä rooli hänellä on nimellisesti produktiossa ollut".[1] Niinpä tässäkin artikkelissa puhutaan Spede-elokuvista, vaikka referenssielokuvien ohjaajana olisi työskennellyt joku muu elokuvantekijä.

Spede-elokuvien itsereflektiivisyys ennen Uuno-elokuvia

Jo ennen Uuno Turhapuro -elokuvien esiinmarssia oli Spede-elokuvissa nähty elokuvakerronnan rajoja rikkovaa niin kutsuttua itsereflektiivisyyttä, jossa elokuva muuttuu tavallaan suoraksi esiintymiseksi katsojalle ja tulee näin ollen kommentoineeksi omaa luonnettaan. Hyvä esimerkki on Jukka Virtasen ohjaama metavitsien runsaudensarvi Pähkähullu Suomi (1967), jonka loppukohtauksessa Simo Salmisen esittämä kulkurihahmo kommentoi suoraan yleisölle juonenkulun epäloogisuutta.

Tunnistettavimmillaan Spede-elokuvien itsereflektiivisyys näkyy viihde- ja televisiojulkkisten cameo-esiintymisissä. Esimerkiksi Spede Pasasen yhdessä Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran kanssa ohjaamassa X-Paronissa (1964) Anneli Sauli esiintyy "muuan maitotyttönä" ja Tapio Rautavaara "Tapsa Rautavaarana, eräänä jousiampujana". Cameo-esiintymiset jatkuivat kaikissa Spede-elokuvissa, päästen villeimpään vyörytykseen 1990-luvulle tultaessa. Kuvakerronnan kannalta leikittelevämpää itsereflektiivisyyttä osoittaa Ere Kokkosen ohjaama Leikkikalugangsteri (1969), jossa mustavalkoinen agenttifarssi muuttuu tilapäisesti värilliseksi, kun jatkuvasti alkoholin vaikutuksen alaisena koheltanut gangsteri Niitti (Risto Aaltonen) lopettaa juomisen. Kun Niitti jälleen päättää jatkaa juomista, hän toteaa: ”Paskat mä noista väreistä!”. Ensimmäisen ryypyn jälkeen elokuva muuttuu taas mustavalkoiseksi.

Monissa Spede-elokuvissa, Uunot mukaan lukien, parodian oivaltaminen edellyttää intertekstuaalisuuden tunnistamista: katsojan tulee tuntea muihin elokuviin, tv-sarjoihin, henkilöhahmoihin tai ajankohtaisiin ilmiöihin liittyviä henkilöitä ymmärtääkseen vitsin. Modernin amerikkalaisen elokuvan puolella parodiseen intertekstuaalisuuteen nojaavia elokuvia on kutsuttu spoof-elokuviksi. Termin on katsottu syntyneen amerikkalaisen, jo 1950-luvulta saakka julkaistun MAD-lehden parodisista elokuvavitseistä, jotka toimivat innoittajina esimerkiksi kuuluisalle crazy-komedialle Hei, me lennetään! (Airplane!, Yhdysvallat, 1980).[2]

Jukka Sihvonen on kutsunut Uuno-elokuvien kerronnan lainalaisuuksia "primitiivisen elokuvan" ilmaisukeinoiksi. Sihvosen mukaan alkukantaisen elokuva-attraktion tehtävänä oli näyttää ja tuoda nähtäville asioita eikä niinkään kertoa ja tarinoida niistä.[3] Aikalaiskriitikot irvailivat Spede-elokuvien dramaturgisen rakenteen löyhyydelle jo 1960-luvulta alkaen, mutta samalla jäi huomaamatta, että Spede vain jatkoi jo mykkäelokuvan ajoilta juontuvaa farssiperinnettä, jossa juoni on selvästi toissijainen ja luo ainoastaan humoristiset puitteet yksittäisille koomisille kohtauksille.[4]

Uuno-elokuvissa intertekstuaalisuus näkyy kaikkein selkeimmin, kun Vesa-Matti Loirin esittämä päähenkilö luo suoran katsekontaktin yleisöä kohti, usein hyvin improvisatorisen oloisesti. Ele on tulkittu kommentiksi hahmon veijarimaisuudesta. Uuno voi välillä katsoa kameraan kuin odottaakseen kommenttia tai tukea liittolaisiltaan, yleisöltä.[5] Merkillepantavaa on myös se, että nimenomaan Speden käsikirjoittamissa Uunoissa on runsaimmin ns. neljännen seinän[6] rikkomista.

Konventioita romuttavaa komiikkaa

Ere Kokkosen ohjaamissa mustavalkokauden Uuno-elokuvissa (1973-78) hahmon anarkismi, Vesa-Matti Loirin improvisaatio ja absurdeja mittasuhteita saavat käänteet olivat tuoreita ja idearikkaita. Kauden elokuvista Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) sisältävät elokuvakerronnan konventioita romuttavia kohtauksia. Elokuvista varhaisemmassa, Lottovoittaja UKK Turhapurossa muistutetaan katsojaa heti alkumetreillä, että kyse on vain elokuvasta. Komedia alkaa kohtauksella, jossa tuhkakupin kyseenalaiseen puhdistukseen hermostunut Elisabeth (Marjatta Raita) ravistelee miestään, kunnes kohtauksen katkaisee teksti "Filmi poikki Uuno rajojen sisäpuolella". Tämän jälkeen televisiokuuluttaja (Pirjo Nuotio) pahoittelee tapahtunutta ja esittelee elokuvan tekijäkaartin alkutekstien tilalla. Myöhemmin elokuvassa on sittemmin sketsisarjojen standardiksi noussut pilalle menneiden otosten kavalkadi. Poikkeuksellista on tosin se, että pilalle menneet otokset ovat elokuvan keskellä, ikään kuin osana tarinaa. Uunon sisääntulo Esson baariin jouduttiin uusimaan spontaanien naurunpyrskähdyksien takia peräti 28 kertaa, joista on elokuvaan jätetty mukaan seitsemän.[7]

Sarjan viimeiseksi mustavalkoelokuvaksi jääneessä Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävyssä itsereflektoivia kohtauksia riittää parinkin esimerkin verran. Elokuvan alkupuolella nähdään hämmentävä kohtaus, jossa jääkaapin katoamiseen hysteerisesti reagoinut Uuno juoksee pitkin Hietalahdentoria ja pyytää apua kahdelta poliisilta. Virkavallan poistuttua kohtauksesta Uuno jää katsomaan poliisiauton perään ja huudahtaa "Jukka Virtanen!". Hauskan ohikiitävästä kohtauksesta tekee se, että toinen poliiseista todella on viihteen ja kulttuurin moniottelija Jukka Virtanen. Myöhemmin Uunon kertoessa elämäntarinaansa Härski Hartikaiselle (Spede Pasanen) kohtauksen keskelle ilmestyy viittaan pukeutunut televisioesiintyjä (Leo Lastumäki), joka kysyy miehiltä: "Anteeksi, mistä kakkosstudiolle?" Kohtauksen metafiktiivistä luonnetta korostaa entisestään se, että Uuno ja Härski Hartikainen eivät reagoi autokorjaamon sivuovesta ilmestyvään televisioesiintyjään lainkaan yllättyneesti vaan osoittavat tyynen rauhallisesti miehelle oikean suunnan.

Lastumäen salaperäinen mustaan viittaan ja silinteriin puettu hahmo viittaa Päiviö Pyysalon ja Vesa Nuotion Iltalintu-viihdeohjelman (1976-77)[8] Lintu pilalla -nimiseen sketsiosioon. Pyysalon muistikuvien mukaan:

Leksa (Lastumäki) ilmestyi Turhapuroon siten, että me teimme Nuotion kanssa Lintu pilalla -sketsejä MTV:n kolmosstudiolla, jolloin samaan aikaan Ere Kokkonen kuvasi ykkösstudiolla Turhapuron interiöörikohtauksia. Ja kun Ere tiesi meidän olevan naapurissa, hän tuli kysymään voisiko Leksa piipahtaa heillä pikaisesti tekemässä yhden repliikin roolin sirkustirehtöörin vaatteissa. Lastumäki oli Ällitällin ja Merirosvoradion jäljiltä niin nimekäs esiintyjä, että mies kannatti ottaa elokuvaan mukaan.[9]

Uuno-sarjan ensimmäinen värielokuva, Uuno Turhapuron aviokriisi (1981), pysyttelee muutoin perinteisen elokuvakerronnan logiikan rajoissa, mutta elokuvan päätteeksi ei nähdä lainkaan lopputekstejä. Niiden sijaan näyttelijäkaarti luo teatterityylisen yleisökontaktin kumartamalla suoraan yleisölle aplodien raikuessa taustalla.

Veikeä yksityiskohta löytyy myös farssista Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982), jossa Uunon tehdessä – jälleen kerran – avioeroa vaimostaan, hän poimii muuttotavaroita kerätessään ensitöikseen muovipussiin kaksi Jussi-patsasta kirjahyllyn päältä. Katsoja voi olettaa, että Jussi-patsaat ovat Loirin henkilökohtaiset pystit, sillä näyttelijä oli tuossa vaiheessa urallaan voittanut juurikin kaksi Jussi-palkintoa (paras miespääosa elokuvasta Rakastunut rampa (1976) ja paras miessivuosa elokuvasta Pedon merkki (1981)[10]). Samassa elokuvassa on juonesta täysin irrallinen musiikkivideomainen montaasijakso, jossa Uuno, Elisabeth ja Unelma Säleikkö (Elli Castrén) menevät puistoon niistelemään neniään. Asiaan kuuluu, että nenien niisto tapahtuu suorassa katsekontaktissa yleisöön.

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuvaan sisältyy Suomen ja Neuvostoliiton kauppasuhteiden parodiaa, johon sekoitetaan Speden käsikirjoituksille tyypillistä suomalaiseen elokuva-alaan kohdistuvaa huumoria. Tällä kertaa vitsiksi päätyy elokuvan valmistumishetkellä (1983) ajankohtainen Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointiin liittyvä kohu. Irrallisessa kohtauksessa Aarno Sulkasen esittämä työnjohtaja lukee iltapäivälehden lööpistä peruuntuneesta elokuvahankkeesta, kääntyy suoraan kameraa kohti ja toteaa, että "kotimaiset elokuvantekijät on niitä suurimpia idiootteja mitä on!". Elokuvan loppuun sisältyy vielä hauska intertekstuaalinen viite. Loppukohtauksessa, jossa naiseksi pukeutunut Uuno juoksee junan perässä, on selvä muistuma Mikko Niskasen elokuvaan Pojat (1962), jossa Loiri teki läpimurtonsa nuorena näyttelijälahjakkuutena.

Kaupalliselta menestykseltään suosituimmassa Turhapuro-elokuvassa Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984, elokuvateatterilevityksessä 750 965 katsojaa[11]) leikitellään metakerronnan keinoilla. Kun elokuvan varsinainen tarina on kerrottu, katsojille paljastetaan, että kyseessä on ollut vain elokuva, joka on heijastettu elokuvateatterin valkokankaalle. Sali on täynnä pariskuntia, jotka kommentoivat näkemäänsä elokuvaa. Yleisön seassa istuvat myös Elisabeth ja Uuno, joka lausuu itse, että "Kyl minust toi Loiri ampuu tos tyypis karkeesti yli – ei tommost oo eläväs elämäs." Salin tyhjentyessä muut katsojat komppaavat: "Tommosen kanssa en menis naimisiin." Kaikki nähdyt mieskatsojat ovat Uunon kaksoisolentoja, sänkisiä ja verkkopaitaisia. Valeloppu kommentoi kiehtovasti elokuvasarjan sisältä käsin Turhapuro-hahmon ympärillä käytyä ulkonäkökeskustelua ja -kritiikkiä.

Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Ere Kokkonen kertoo omissa muistelmissaan loppuratkaisun tuottaneen melkoisesti päänvaivaa.

Armeijan leipiin kirjoitin useita loppuratkaisuja, joista yksikään ei tuntunut hyvältä ja aloin jo vaipua epätoivoon, kunnes keksin mielestäni erinomaisen ratkaisun – viimeisessä kuvassa paljastuu, että Uuno Turhapuro armeijan leivissä onkin elokuva, jota katsomaan on saapunut satamäärin Uunoja vaimoineen, joukossa tietysti myös Vesku ja Marjatta Raita rooliasuissaan. Olin todella innoissani ideasta, mutta taisin olla ainoa. En silti antanut periksi.[12]

Onkin huomattavaa, että elokuvateatteriversion (102 min) loppu poikkeaa täysin kuusiosaiseksi laajennetusta televisiosarjaversiosta (155 min). MTV3-kanavalla useasti esitetty televisiosarjaversio päättyy puolustusministeri Tuuran (Tapio Hämäläinen) oikeussalikäsittelyyn, jossa Tuuran puolustusasianajaja nähdään Uuno itse. Tämä kohtaus on mukana myös elokuvateatteriversiossa, mutta ennen metafiktiivistä rinnakkaisloppua. Kimmo Laineen mukaan metatason vitsissä haluttiin tehdä parodiaa Uunon hahmoon ja ulkonäköön kohdistuneesta kritiikistä.[13]

Lopuksi: siinä missä Turhapuro-elokuvat alkoivat olla 1990-luvulla tulvillaan cameo-rooleja, oli Uunokin ilmaantunut nimikkoelokuviensa ulkopuolella Speden ja Ere Kokkosen elokuvien henkilögalleriaan. Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit -elokuvan (1979) lopussa soutuveneilevässä törkyturvassa, Tup akka lakon (1980) holtittomassa murhaajakokelaassa ja Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet -sotilasfarssin (1991) omituisesti fraseeraavassa tarjoilijassa oli jotain merkillisen tuttua. Niissä kaikissa nähtiin Vesa-Matti Loirin rakastettavan hahmon sivuosapyörähdys. Itsereflektiivisyyttä sekin!

Essee on ensimmäisen kerran julkaistu Elonet-sivustolla 22.4.2014.

Viitteet:

[1] Veijo Hietala: ”Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut elävän kuvan ihmemaassa – Spede-elokuvat ennen Uuno Turhapuroja”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 7: 1962-70. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 1998, 566-570.

[2] Ryan Gilbey: "Spoofs: the films that ate Hollywood". http://www.theguardian.com/film/2009/aug/06/spoof-airplane-scary-movie. Linkki tarkistettu 17.4.2014.

[3] Jukka Sihvonen: ”Uunolandia”. Teoksessa Jukka Sihvonen (toim.), UT - Tutkimusretkiä Uunolandiaan. Helsinki: Kirjastopalvelu Oy 1991, 19.

[4] Hietala 1998, 566-570.

[5] Ari Honka-Hallila: ”Välttääkö Uuno taiteen ansat?”. Teoksessa Jukka Sihvonen (toim.), UT - Tutkimusretkiä Uunolandiaan. Helsinki: Kirjastopalvelu Oy 1991, 43.

[6] Fourth Wall. http://www.artandpopularculture.com/Fourth_wall. Linkki tarkistettu 11.4.2014.

[7] "Lottovoittaja UKK Turhapuro”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8: 1971-80. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 1999, 278-282.

[8] Parempi myöhään ja Iltalintu / Muistikuvaputki. http://yle.fi/vintti/yle.fi/muistikuvaputki/muistikuvaputki/rouvaruutu/parempi-myohaan-ja-iltalintu.htm. Linkki tarkistettu 27.1.2014.

[9] Päiviö Pyysalon sähköpostikirje tekijälle 26.1.2014.

[10] Jussi-voittajat. http://www.jussit.fi/. Linkki tarkistettu 22.4.2014.

[11] Suomen elokuvasäätiö: Katsotuimmat kotimaiset elokuvat elokuvateattereissa.  http://ses.fi/tilastot-ja-tutkimukset/vuositilastot/kaikkien-aikojen-kat.... Linkki tarkistettu 17.4.2014.

[12] Ere Kokkonen: Muisti palailee pätkittäin. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy 2007, 246-247.

[13] Kimmo Laine: ”Uuno Turhapuro -elokuvat”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8: 1971-80. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 1999, 163-168.