Elokuvamies Jörn Donner

Kari Uusitalo
"En välittänyt elokuvasta lapsena. Minusta elokuva oli naurettavaa ajantuhlausta. Elokuvan illuusiovaikutus tuntui minusta vähäiseltä ja melko turhanpäiväiseltä. Tämä kuvilla leikkiminen!" Näin kirjoitti 30-vuotias Jörn Donner talvella 1963 (teoksessa Houkutusten aamu, 1990). Ja hieman aikaisemmin samassa yhteydessä: "Sen vuoksi ei elokuvakiinnostukseni ole lapsuusvuosien maagisten elämysten heijastuma vaan jotakin aikuista, tahdonnäyte joka on lähes vastahakoisesti kehittynyt intohimoksi."

Jörn Donnerin lyhytelokuvat

Ensimmäisen lyhytelokuvansa Aamua kaupungissa Jörn Donner ohjasi vuonna 1954 Helsingissä. Ensimmäisen näytelmäelokuvan vuoro tuli vuosikymmen myöhemmin, 1963 Ruotsissa. Ennen 1960-luvun loppua Donner oli ehtinyt sotkeutua jo kaulaansa myöten suomalaiseen elokuvaan tuottajana, käsikirjoittajana, ohjaajana ja näyttelijänä. Aktiivisen elokuvapolitiikan teko Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana tuli 1980-luvun puolella. Sitä ennen oli hän ehtinyt työskennellä Ruotsin elokuvainstituutin palveluksessa vuodesta 1972 alkaen mm. tuottajana ja instituutin toimitusjohtajana.

Jörn Donner pääsi ylioppilaaksi Helsingin Ruotsalaisesta Normaalilyseosta 18-vuotiaana 1951. Seuraavana vuonna hän aloitti elokuva-arvostelijanuransa Vapaassa Sanassa ja kuului helsinkiläisen elokuvakerho Studion perustajäseniin yhdessä Aito Mäkisen kanssa. Vuonna 1953 hän julkaisi elokuvakriitikko Modest Savtschenkon kanssa pamfletin Filmipulmamme (ilmestyi myös ruotsinkielisenä versiona). Ja vuotta myöhemmin oli siis vuorossa jo ensimmäinen lyhytelokuvakokeilu, kuvaajana Carl-Gustaf Roos. Elokuvan sisällöksi määriteltiin tarkastushakemuksessa "kaupunkikuvausta", ja hakemuksen liitteenä oli Jörn Donnerin laatima kirje, joka sisälsi Donnerin ohjelmanjulistuksen lyhytelokuvien tekijänä. Se tuo esille lähettäjänsä perehtyneisyyden lyhytelokuvan ulkomaisiin virtauksiin, mutta osoittaa samalla puutteellisia tietoja Suomessa noudatettavasta elokuvien ennakkotarkastuskäytännöstä, onhan vastaanottajaksi Valtion Elokuvatarkastamon (Statens Filmgranskningsbyrå) asemesta merkitty Valtion Elokuvatarkastuslautakunta (Statens Filmgranskningsnämnd).

Morgon i stad är ett försök att konstnärligt gestalta de tidiga morgonstämningarna i Helsingfors. Den tecknar ingen utveckling, vill i stället fånga mångfalden i Helsingfors uppvaknande och tidiga morgon. Den går från tystnad och tomhet till rörelse och ljud, från livlöshet till arbete och ljus.

I enlighet med de principer som i utlandet (i England av landets dokumentärfilmskola, i Italien av neorealismen) uppställts för den dokumentära eller halvdokumentära filmstilen har speaker-texter helt undvikits. Ljudet har i stället upptagits på band, men dess användning är baserat på principerna om det antinaturalistiska ljudet i kontrast till bilden. Ljudbandet blir härigenom en integrerande del av filmskildringen, men har dock sin egen ton och sitt eget syfte.

Jag hoppas att Statens Filmgranskningsnämnd godkänner Morgon i stad som en skatteskänkningsfilm eftersom filmens idé och gestaltning ligger på det konstnärliga planet och avsikten är att i fortsättningen experimentellt komma fram på den väg som leder till konstnärligt mera ambitiös inhemsk kortfilm.[1]

Tämä Jörn Donnerin esikoistyö pääsi teatterilevitykseen Suomen Filmiteollisuuden välityksellä. Selostustekstin osuus rajoittui elokuvan alussa kuultuihin, Donnerin itsensä lausumiin sanoihin: "Jörn Donner esittää lyhytelokuvansa Aamua kaupungissa, jossa Carl-Gustaf Roos toimi kuvaajana ja Dave Liebkind assistenttina." Valtion elokuvatarkastamo hyväksyi työn veronalennukseen oikeuttavaksi.

Filmihullun haastattelussa 1984[2] Jörn Donner totesi: "Minun ensimmäinen elokuvanihan, joka ei kylläkään ollut mikään mestariteos, oli tämä Aamua kaupungissa, veronalennuskuva – ja sitten oli joitakin vähemmän tai enemmän epäonnistuneita dokumenttejä." Jatkoa seurasi vuotta myöhemmin, tuottajana tällä kertaa Kansan Elokuva Oy ja kuvaajana Ossi Skurnik. Aiheena oli nyt kevään tulo Helsinkiin, ja nimenä elokuvalla Näinä päivinä. Jörn Donnerin kirjoittaman selostustekstin lukee Tarmo Manni kauniin melankolisesti ääntään sävyttäen: "Näinä päivinä ei ole talvea eikä kevättä. Maisema on lumen ja jään peittämä. Hiljainen, yksinäinen. – – On se aika, jolloin jää ja pakkanen vielä voivat yllättää meidät. Mutta kerran, tänään ja joka päivä tämä vesi murtaa padot ja esteet. Kalpean aurinkomme alla se antaa meille elämän." Veronalennusoikeuden Näinä päivinä sai vasta uusintatarkastuksessa 7.7.1955.

Jörn Donnerin kolmas lyhytelokuva Vettä – vatten oli kuvaus Pohjanmaan kevättulvista 1956. "Vettä, vettä – jokakeväiset tulvat Pohjanmaalla. – – Vesi, joka käyttää koneita, on voiman lähde, merkitsee täällä vain uhkaa." Kuvaajana oli jälleen Ossi Skurnik, mutta tuottajana ensi kerran Donner itse. Kertojia elokuvalla on kaksittain: Mai-Brit Heljo sekä Mauno Hyvönen. Selostusteksti on kantaa ottava: "Onko meidän vain katseltava saman uusiutumista, eikä kukaan voi estää ajan kulumista. – Eikö ole ketään, tai jotakin, joka työskentelee alistaakseen veden meidän valtaamme?", ja tarjoaa myös vastauksen välitekstin muodossa: Työ – Yhteis työ. Rakentamalla tulvapenkereitä kuten Merijärvella voidaan tulvat tulevaisuudessa estää. "Tämä on ihmisen voitto vedestä. Se lisää voimalaitosten lukua, se antaa turvallisuutta, onnea – uuden ajan merkit." Elokuvansa Jörn Donner on aina osannut päättää kauniisti, niin tämänkin: "Eräänä päivänä me hallitsemme vettä. Voimme viljellä maatamme ja rakastaa sen kauneutta. Eräänä päivänä joka on tuleva." Ja kuvassa sanojen vahvistukseksi vielä näkymä pojasta, joka pitää pikkupoikaa – "tulevaisuutta" – sylissään.

Vettä – Vatten ansaitsi harvinaislaatuisen kiitosmaininnan vuoden 1956 Jussi-patsaiden jaon yhteydessä – ensimmäisen Jussi-patsaansa Donner sai runsaat yhdeksän vuotta myöhemmin, Täällä alkaa seikkailu -elokuvan käsikirjoituksesta. Donnerin tämän kauden viimeinen lyhytelokuva oli ruotsinkielinen Porkola, tuottajana Svenska Finlands Folktingsfullmäktige. Vuoden 1957 lopussa valmistunut elokuva kertoi Porkkalan palautuksesta tammikuussa 1956 sekä kesän 1956 näkymistä entisellä vuokra-alueella. "Före förstörelsen och krigen var Porkala ett rikt område. Sommar 1956 rensas Porkala från taggtrådshinder. Men minnen av främmande människor är kvar – maskiner, gravar, hus och texter, taggtrådar och grottor, skyltar och portar, ryska hus som inte kan användas". Mutta tämänkin elokuvan loppu on kannustavan optimistinen: "Allt skall växa upp igen. Åkrama skall rensas, husen skall byggas. Porkalaborna kommer att flytta tillbaka, men deras framtid beror inte bara på dem själva – det är allas sak!"

Elokuvakriitikosta ohjaajaksi

Jörn Donner oli näin neljän vuoden 1954–1957 aikana ohjannut neljä mustavalkoista lyhytelokuvaa. Ohjaustyöhön tuli nyt viiden vuoden tauko.

Elokuva kiinnosti Donneria kuitenkin yhä edelleen – elokuva-arvosteluja hän oli kirjoittanut Vapaaseen Sanaan jo 1952–55 ja sen jälkeen vastaperustettuun Päivän Sanomat -lehteen 1957–58. Keväällä 1957 Donner oli kuulunut Suomen elokuva-arkisto ry:n perustajajäseniin, ja elokuvan vuosikirjassa 1961 ilmestyi hänen sittemmin paljolti siteerattu tuomiopäiväartikkelinsa Suomalainen elokuva vuonna 0. Donner itse oli tuolloin jo poissa Helsingistä, ensin syksystä 1959 alkaen, 26-vuotiaana, suorittamassa 16 kuukauden mittaista aseetonta palvelua porilaisessa sairaalassa, ja samanaikaisesti tukholmalaisen Bonniers Litterära Magasinin elokuva-arvostelijana. Aseettomasta palveluksesta vapauduttuaan Donnerista tuli myös Dagens Nyheterin kriitikko. "Heidän arvostelijansa Carl Björkman tappoi itsensä kesällä -61, ja minulle sitten tarjottiin tätä hommaa.[3] Ja vuonna 1962 ilmestyi Donnerin kirjoittama, Ingmar Bergmanin elokuvia käsittelevä teos Djävulens ansikte.

Tukholmassa Donnerille avautui jälleen mahdollisuus toteuttaa itseään myös elokuvantekijänä. Suomalaista elokuvaa kohtaan hän tunsi tuolloin lähinnä vain ylenkatsetta: "Suomen elokuvatuottajat käyttävät vain lahjattomia ohjaajia tekemään lahjattomia filmejä lahjattomien näyttelijöiden avulla", kuten hän syyskuussa 1963 Varkaudessa laukoi.[4] Toisaalta "mahdollisuuteni Suomessa olivat yhtä tyhjän kanssa. Oli puhjennut tuotantokriisi, jota olin monet vuodet ennustanut".[5] Ensimmäisen työtilaisuuden tarjosi Svensk Filmindustri, joka syksyllä 1962 halusi kokeilla viihdelaulajatar Monica Zetterlundin käyttökelpoisuutta valkokankaalla. Noin 25 minuutin lyhytelokuva Vittnesbörd om henne / Todistus hänestä kuvattiin kokonaisuudessaan studiotyönä yhden viikon aikana. "Minä olin peloissani, Monica oli väsynyt, eikä kukaan, kaikkein vähiten minä itse, käsittänyt mitä minä halusin tehdä.”[6]

Vittnesbörd om henne ei saanut Svensk Filmindustrin taiteellista johtoa vakuuttuneeksi Donnerin kyvyistä näytelmäelokuvaohjaajana. Kun päätös Donnerin yhtiölle tarjoamaan käsikirjoitukseen Farväl. Adjö perustuvan elokuvan tekemisestä näytti viivästyvän taikka kokonaan vesittyvän, Donner vei skenarionsa Europa Filmiin, jossa tuottaja Gustav Scheutz hyväksyi työn. Elokuvan naispääosaan kiinnitettiin Harriet Andersson, kuten Donnerin kolmeen seuraavaankin elokuvaan, ja miespääosaan Tommy Berggren. Elokuvan lopulliseksi nimeksi tuli tuotantoyhtiön mielestä paremmin myyvä En söndag i september (1963). "Oliko tämä nimi myyvempi, en tiedä."[7]

En söndag i september / Syyskuinen sunnuntai -elokuvan mottona on "Varje kärlek har sin egen sanning". Elokuva alkaa kesäisellä haastattelusarjalla, jossa Erik Goland kysyy eri-ikäisiltä ja kumpaakin sukupuolta edustavilta tukholmalaisilta, uskovatko nämä rakkauteen. Varsinainen tarina jakautuu neljään alajaksoon, joiden otsikkoina ovat "Rakastuminen/varhaiskevät", "Hääpäivä/tammikuu", "Välien rikkoutuminen/huhtikuu" sekä "Syyskuu: avioero". Tarinan ajallinen jänneväli on siis puolisentoista vuotta. Kunkin jakson alussa on oma johdantonsa, jota säestää Bo Nilssonin atonaalinen musiikki. Elokuvan alussa päähenkilö Birgitta odottaa Stigiä Tukholman rautatieasemalla, elokuvan lopussa Birgitta sanoo panevansa avioerojutun vireille ja poistuu heidän yhteisestä asunnostaan. Korkeasta yläkulmasta hänen nähdään kävelevän ulkona poispäin kuva-alasta, ja taustalla soi uusmaalainen kansanlaulu "Den tid jag aldrig tänker utan tårar...".

Elokuva tarkastutettiin 114 minuutin mittaisena, mutta kymmenen päivää ensi-illan jälkeen se leikattiin 16 minuuttia lyhyemmäksi. "Elokuvan pituus oli alunperin yli kaksi tuntia. Jo leikkausvaiheessa minun oli pakko lyhentää sitä. Kopio joka sitten esitettiin oli vielä lyhyempi. Olin vastahakoisesti hyväksynyt nämäkin leikkaukset. Ne tehtiin suoraan optiseen kopioon ja olivat siksi melko sattumanvaraisia."[8] Venetsian elokuvajuhlilla 1963 tämä Donnerin työ joka tapauksessa voitti Premio Opera Prima -debytanttipalkinnon.

Ruotsalaisen kauden muut työt

En söndag i september lopetti Jörn Donnerin uran elokuvakriitikkona, mutta aukaisi hänelle toisaalta tien näytelmäelokuvien ohjaajaksi. Uuden elokuvan käsikirjoitus oli jälleen oma, työnimeltään Efter begravningen, ja tuotantoyhtiönä nyt Sandrews. Tarinan perussävytys on komedinen, mutta raskaastikulkeva. Avausjakso tapahtuu talvisella hautausmaalla, missä Louise on saattamassa hautaan auto-onnettomuudessa surmansa saanutta miestään. Tilaisuuteen saapuu myös Fredrik, vanha perhetuttava, jonka kanssa Louisella muutamia viikkoja myöhemmin kehittyy rakkaussuhde. Uutta avioliittoa hän ei kuitenkaan halua enää solmia, vaan nauttia suhteesta niin kauan kun sitä kestää.

Tämä Mauritz Stillerin muistolle omistettu elokuva sai lopulliseksi nimekseen Att älska / Rakastaa (1964). Pääosissa nähtiin Jörn Donnerin mielinäyttelijät, Harriet Andersson sekä puolalainen Zbigniew Cybulski. Jälkimmäisen vuorosanat dubbasi Sven-Bertil Taube jälkikäteen ruotsiksi. Musiikki oli jälleen Bo Nilssonin säveltämää, ja alkutekstisommittelun Donner tilasi Timo Sarpanevalta. Elokuvan juoneen sijoitetun, suurikokoisessa matka-arkussa tapahtuvan rakastelukohtauksen taustoja Donner selvitteli vuosia myöhemmin seuraavaan tapaan: "Mirjami Kuosmanen oli lumoava persoonallisuus (muutenkin kuin Valkoisessa peurassa), jonka valovoima kuitenkin hiukan väheni silmissäni, kun hän kotonani pidetyillä harvinaisen kosteilla jatkoilla sulkeutui ruokasalimme jättimäiseen vaatearkkuun yhdessä tuon ajan ohjaajan, Ville Salmisen, kanssa. Mutta ei ole olemassa niin groteskia muistoa, ettei sitä voisi myöhemmin muokata. Lukitsin Rakastaa-elokuvani päähenkilöt samantyyppiseen arkkuun."[9]

Jörn Donnerin kolmannelle näytelmäelokuvalle löytyi jo yhteistyökumppani Suomesta: Fennada-Filmi Oy, joka lähti osatuottajaksi jälleen Donnerin omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuvaan Här börjar äventyret / Täällä alkaa seikkailu -elokuvaan (1965). Ruotsinmaalaisena tuottajana oli toistamiseen Sandrews. Tämäkin elokuva kuvattiin mustavalkoisena, mutta anamorfisella laajakuvaoptiikalla. Kolmiodraaman naispääosassa nähtiin edelleenkin Harriet Andersson, jonka kanssa Donnerilla 1960-luvulla oli pitkään jatkuva rakkaussuhde, ja miespääosissa Matti Oravisto sekä meillä vähemmän tunnettu ranskalainen Claude Titre. Elokuvassa puhuttiin kaikkiaan neljää kieltä, ja sen työryhmäkin oli varsin kansainvälinen, mm. kuvaajana unkarilaissyntyinen Jean Badal. Täällä alkaa seikkailu sai laatutukipalkinnon sekä Ruotsissa että Suomessa.

Lyhyttä Berliiniin sijoittuvaa takaumaa lukuunottamatta Täällä alkaa seikkailu kuvattiin muilta osin Suomessa, pääosiltaan Helsingissä ja lyhyitä jaksoja myös mm. Valkeakoskella, Hyvinkäällä ja Porvoon maalaiskunnassa. Täällä alkaa seikkailu – työnimeltään Rötterna / Juuret – onkin eräänlainen Donnerin, paljasjalkaisen helsinkiläisen, rakkaudentunnustus varsinaiselle kotikaupungilleen. Elokuvan viimeinen, Bengtskärissä kuvattu näkymä on häkellyttävän kaunis: pitkässä, pitkässä otoksessa nähdään moottorivene etäytymässä kohti vastavalossa kimaltelevaa horisonttia.

Suhdettaan syntymäkaupunkiinsa Jörn Donner tilitti myös neliosaisessa televisiosarjassa Jörn Donner kertoo Helsingistä, jonka Mainos-Televisio esitti syys-lokakuussa 1965. Sarjan kertojana ja juontajana oli Donner itse: "Ollessani pitkillä matkoilla tulee minulle mieleen Helsinki. Jonakin yönä, jossain Euroopassa, herään muistoihin", ovat suoraan kameralle lausutut sarjan pateettiset avaussanat. Jaksojen pituudet vaihtelevat vajaasta 21 minuutista runsaaseen 24 minuuttiin, ja varsinkin sarjan kolmas jakso Kuka on helsinkiläinen... vaikuttaa melko hätäisesti koostetulta. Ilmiselvästi tämänkaltaisen esittelysarjan ajatus on myyty MTV:lle ja sijoitettu ohjelmistoon ennen kuin ensimmäistäkään otosta on kuvattu.

Täällä alkaa seikkailu -elokuvaa seurasi Donnerin uralla vielä lyhyt ruotsalainen välinäytös. Hän oli yhtenä ohjaajana mukana kahdeksasta erillisestä lyhytelokuvasta koostuvassa episodikoosteessa Stimulantia, joka sai ensiesityksensä Tukholmassa maaliskuun lopussa 1967 ja poistui ohjelmistosta varsin nopeasti. Donnerin jakson nimi oli Han – Hon ja ironisoi hotellissa rakkausaktiin valmistautuvan pariskunnan etukäteishygienian menevän niin pitkälle, ettei itse päätapahtumasta loppujen lopuksi tule mitään. Kaksi viikkoa myöhemmin tuli ensi-iltaan Donnerin viimeinen puhtaasti ruotsinmaalainen elokuva Tvärbalk / Poikkiparru.

Tvärbalk oli Jörn Donnerin ensimmäinen elokuva, joka ei perustunut hänen omaan alkuperäiskäsikirjoitukseensa. Elokuvan pohjana oli vuonna 1963 Ruotsissa ilmestynyt Sivarin Amerin romaani, josta Donner oli kirjoittanut arvostelun Dagens Nyheteriin. Elokuvasovituksen naispääosissa nähtiin Gunnel Boström, Harriet Andersson ja Brita Öberg, ja tärkeimmissä miesrooleissa Ulf Palme sekä Ernst Hugo Järegård. Harriet Andersson näytteli Noomi Moldovania, juutalaistyttöä joka oli tullut Ruotsiin vuonna 1945 suoraan saksalaisesta keskitysleiristä. Elokuvassa heijastuu ruotsalaisen elämäntyylin omahyväisyys, ja sen sairaalajaksojen kuvailu on sävytetty lähes kliinisen naturalistiseksi.

Tvärbalk oli määrä esittää Moskovan elokuvajuhlilla 1967, mutta juhlien johto poisti sen ohjelmistosta. Donnerin käsityksen mukaan päätös saattoi johtua siitä, että elokuva kertoi juutalaisesta pakolaisesta. Ruotsissa elokuvan tuotot jäivät poikkeuksellisen alhaisiksi eikä laatutukeakaan myönnetty. Tämä merkitsi myös sitä, että uusia työmahdollisuuksia ei Ruotsista enää tuntunut löytyvän. "Minut oli julistettu kuolleeksi Ruotsissa – 'painu helvettiin elokuvinesi'."[10] Elettiin vuoden 1967 kevättä.

Paluu Suomeen

Suomalaisessa elokuvatuotannossa tapahtui 1960-luvun alkupuoliskolla raju murros, laaja-alainen sukupolvenvaihdos niin tuotanto- kuin tekijäportaassakin. Ensimmäiset valtion laatutukipalkinnot julkistettiin tammikuussa 1962, uudet ohjaaja- ja tuottajanimet nousivat vuosina 1962–63 esiin, maan suurin valmistamo Oy Suomen Filmiteollisuus sulki ovensa 1965: suuret tuotantosarjat vaihtuivat pikkuyhtiöiden nyrkkipajatekniikkaan.

Vuonna 1966 neljä verraten nuorta mutta työkokemuksiltaan elokuvan parissa jo monipuolisesti harjaantunutta miestä Pentti Helanne, Kyösti Varesvuo, Arno Carlstedt ja Hans Haataja perustivat FJ-Filmi -elokuvayhtiön, jonka ensimmäinen työnäyte Käpy selän alla (1966) palautti Donnerin uskon elokuvan mahdollisuuksiin Suomessa. Tämä Mikko Niskasen ohjaama nuorisokuvaus keräsi katsomoihin noin 700 000 katselijaa.

"Poikkiparrun jälkeen tiesin että seuraavan elokuvani on oltava yleisömenestys, muuten olisi itsekunnioitukseni mennyttä. Kaikkien näiden teorian ja käytännön vuosien jälkeen minun oli osattava kertoa niin että suuri yleisö ymmärtäisi mistä puhuin."[11] Mahdollista Suomeen paluutaan silmälläpitäen Jörn Donner oli jo keväällä 1966 perustanut 3 000 markan pääomalla oman tuotantoyhtiön, Jörn Donner Productions Oy:n, joka merkittiin kaupparekisteriin 10.6.1966. Yhtiön hallituksen muodosti Jörn Donner yksin. FJ-Filmin seuraavaa elokuvaa Käpy selän alla jälkeen suunniteltaessa Donner osallistui jo aktiivisesti uuden aiheen valintaan. Lähtökohtana oli maaliskuussa 1967 ensi-iltansa saanut ja menestykseksi osoittautunut Arvo Salon Lapualaisooppera, jonka pohjalta erinäisten välivaiheiden jälkeen kehkeytyi syksyllä 1967 nähty Lapualaismorsian, ohjaajana jälleen Mikko Niskanen.

Yhteistyössä FJ-Filmin kanssa Donner talvella 1967–68 toteutti ensimmäisen puhtaasti suomalaisen näytelmäelokuvansa Mustaa valkoisella. Sen alkuhahmotelmana oli Marko Tapion luonnostama synopsis Sympaattinen mies, joka Donnerin muokkaamana muuntui kuitenkin vähitellen kokonaan toiseen asuun. Tapion osuutta ei Donner enää elokuvan alkuteksteissä katsonut aiheelliseksi tuoda esiin. Elokuvan naispääosissa nähtiin Kristiina Haikola ja Liisamaija Laaksonen. Miespääosaan mainospäällikkö Juha Holmiksi Donner kiinnitti itsensä – käytäntö, joka jatkui useassa myöhemmässäkin Donnerin elokuvassa. Parhaat näyttelijäsuorituksensa Donner kuitenkin teki toisten ohjaamana, Mikko Niskasen Asfalttilampaissa 1968 ja etenkin Eija-Elina Bergholmin Angelan sodassa 1984.

Mustaa valkoisella oli Donnerin ensimmäinen värielokuva. Elokuvan päähenkilö Juha Holm kuuluu ulkonaisesti katsottuna yhteiskunnan hyväosaisiin. Sisäisesti hän on kuitenkin rikkinäinen ja epävarma, mies joka häilyy kahden rakkauden välillä. Tarinan loppu jää auki, mutta antaa viitteitä siitä, että Juha Holm on menettänyt sekä vaimonsa että avioliiton ulkopuolisen ihastuksensa kohteen. Elokuvan rakkauskohtaukset olivat Donnerin siihenastisen ohjaajanuran rohkeimpia eivätkä jääneet vaille jälkiseuraamuksia, kun Donner jälkikäteen vielä "paranteli" Kristiina Halkolan kanssa kuvaamiaan jaksoja Halkolalta suostumusta pyytämättä.

Speksistä seksiin

FJ-Filmin omistuksessa tapahtui vuoden 1968 mittaan merkittäviä muutoksia. Yhtiön perustajajäsenet Kyösti Varesvuo ja Hans Haataja vetäytyivät tammikuussa syrjään, ja marraskuussa heidän esimerkkiään seurasi myös Pentti Helanne. Jörn Donnerista puolestaan tuli tammikuussa 1968 yhtiön osakas, ja marraskuussa samana vuonna Arno Carlstedtista yhtiön toimitusjohtaja.

Käytännössä FJ-Filmistä muodostui kuitenkin yhä enemmän Jörn Donnerin yhtiö, joka vuonna 1971 sitten sulautettiinkin Jörn Donner Productionsiin. Samalla loppui myös Carlstedtin työsuhde yhtiössä. Tapahtumassa olevaa kehitystä Donner selvitteli elokuussa 1969 seuraavaan tapaan: "Ostaessani osuuden elokuvasta Käpy selän alla oli pyrkimyksenäni toimia äänettömänä yhtiömiehenä hankkeissa, joita pidin kiinnostavina, ja yrittää siten olla mukana jossakin määrin laajentamassa suomalaisen tuotannon pohjaa. Suomalaisen tuotannon käytännölliset vaikeudet osoittautuivat kuitenkin suuremmiksi kuin olin aavistanut. Yhtiö, jonka kanssa olin yhteistyössä, FJ-Filmi, joutui vuosina 1967–68 kahteen kriisiin, joista toinen johtui henkilöstä, toinen taloudesta. Sain vähitellen yhä suuremman valvontaoikeuden yhtiöön. Sellaista kehitystä en ollut toivonut.”[12]

FJ-Filmin vuonna 1968 tuottamasta neljästä elokuvasta vain yksi – edellämainittu Mustaa valkoisella – oli Jörn Donnerin ohjaama. "Mustaa valkoisella menestyi kunnollisesti mutta ei ylenpalttisesti. Se takasi kuitenkin sen, että voin jatkaa.”[13] Yhtiön seuraavan vuoden ainoan elokuvan ohjasikin Jörn Donner. Alkuperäiskäsikirjoitus oli ohjaajan itsensä, ja tarina tarkoitushakuisesti aina nimeä myöten seksikyllästeinen. Osatuottajana tässä Sixtynine 69 -elokuvassa oli ruotsinmaalainen Omega Film, ja toisessa miespääosassa niin ikään ruotsalainen Sven-Bertil Taube. Itselleen Donner kirjoitti elokuvaan gynekologin roolin – tehtävä jota hän oli jo menestyksekkäästi kokeillut Mikko Niskasen Asfalttilampaissa vuotta aikaisemmin. Elokuvan naispääosissa nähtiin Ritva Vepsä ja Seija Tyni.

Sixtynine 69 keräsi meillä esitysvuotensa toiseksi suurimmat yleisömäärät ja myytiin yli kahteenkymmeneen maahan. Tällä linjalla kannatti siis jatkaa edelleen. Syntyi vuosien 1969–1970 vaihteessa kuvattu Naisenkuvia, "parodia omasta elämäkerrastani".[14] Ulkomailla kuuluisuutta hankkinut suomalainen pornoelokuvien tekijä Pertti palaa Suomeen ja yrittää täällä jatkaa ammattiaan, mutta joutuu vaikeuksiin sekä näyttelijöiden kanssa elokuvaa tehdessään että viranomaisten kanssa kuvausten päätyttyä. Hän pakenee takaisin ulkomaille ja saa seuraa hieman eksentrisestä biologian opettajasta Saarasta, johon hän on tutustunut heti Suomeen saavuttuaan ja jonka kanssa hän on ajautunut seksisuhteeseen, sekaannuttuaan sitä ennen mm. parhaan ystävänsä vaimoon.

Valmistuttuaan Naisenkuvia toteutti itseään sikäli, että tarkastusviranomaiset eivät hyväksyneet elokuvaa sen alkuperäisessä asussa. Valtion elokuvatarkastamo vaati leikkauksia kaikkiaan kuuteen kohtaan ja määräsi elokuvan 30 %:n rangaistusveroluokkaan. Elokuvalautakunta oli jonkin verran suvaitsevampi: leikkauksia vain kahdesta kohdasta ja normaali 10 %:n vero. Tuotantoyhtiö hyödynsi elokuvan herättämää kohua taitavasti hyväkseen mm. erillisen pamflettiteoksen muodossa, ja Naisenkuvien yleisömenestys olikin jälleen vuoden toiseksi paras.

Donnerin seuraava elokuva, kesällä 1970 kuvattu Anna oli hänen kahdesta edellisestä elokuvastaan täysin poikkeava ja muistutti kerrontatyyliltään lähinnä Donnerin 1960-luvun ruotsalaisen kauden töitä. Tarinan nimihenkilö on eronnut anestesialääkäri, juuri lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi väitellyt, joka ulkosaaristossa sijaitsevassa kesähuvilassaan viettää juhannuksen kotiapulaisensa, 11-vuotiaan tyttärensä, naapurihuvilan uusien asukkaiden sekä muutamien tuntien ajaksi saareen saapuneen miesystävänsä kanssa. Ihmissuhteiden ylläpitäminen on Annalle vaikeata – tarinan aikana ne pikemminkin päättyvät kuin alkavat. Tapahtumia elokuvassa on varsin vähän, lähikuvat puuttuvat, kuvissa on viipyilevyyden tunne. Elokuva päättyy jälleen kauniisti, vastavalossa välkehtivään merenpintaan ja Annan repliikkiin "En näe mitään...".

Annan nimiosaa esitti Harriet Andersson, viidennen ja samalla viimeisen kerran Jörn Donnerin ohjaamassa elokuvassa. Hänen vuorosanansa jälkiäänitti Liisamaija Laaksonen, puhekielen sävyä tavoittamatta tai tavoittelematta. Miespääosissa nähtiin Tapio Rautavaara entisenä kommunistisena kansanedustajana ja nuori Pertti Melasniemi hänen rento-otteisena poikanaan. Elokuvan ulkokuvat kuvattiin parhaastaan Kustavissa, Jörn Donnerin tuolloisessa kesäpaikassa. "Paratiisin omistaa nykyisin vakuutusyhtiö. Olen onnistunut toteuttamaan kommunismin ensimmäisen periaatteen, päässyt eroon omaisuudestani.”[15]

Annan yleisömenestys oli odotettua ja ennakoitua huomattavasti heikompi. Samoihin lukemiin jäi myös FJ-Filmin syksyn 1970 toinen uutuus, ensikertalaisen Sakari Rimmisen ohjaama kapinallisen koulunuorison kuvaus Pilvilinna. Syksyllä 1971 Donner antoi jälleen tilaisuuden uudelle ensikertalaisohjaajalle, Eija-Elina Bergholmille, joka oli jo osallistunut Annan käsikirjoitustyöhön. Rahoittaakseen tämän oman käsikirjoituksensa pohjalta ohjaaman aatetta ja väriä tunnustavan Marja pieni! -elokuvan Donner tuotti ja ohjasi omaan käsikirjoitukseensa perustuvan seksikomedian Hellyys, kertomuksen miehestä joka aamulla herätessään ei muista menneensä edellisenä iltana naimisiin. Miespääosaa esitti jälleen Donner itse, naispääosaa Kirsti Wallasvaara. Käytännössä kävi kuitenkin tasan päinvastoin: Marja pieni! keräsi kaksi kertaa suuremmat yleisömäärät kuin Hellyys ja sai lisäksi 200 000 markan suuruisen laatutukipalkinnon.

Yhteistyössä ruotsalaisen Swedish Filmproductionsin kanssa Donner teki Hellyys-elokuvastaan myös riikinruotsalaisen version Baksmälla / Krapula, vastanäyttelijänään ruotsinmaalainen pornotähti Diana Kjaer. Elokuvan Ruotsin ensi-ilta oli 15.10.1973 Helsingborgissa ja Suomen joulukuussa 1973 Helsingissä. Svensk Filmografi 7 kommentoi elokuvaa varsin lyhyesti ja ylimalkaisesti: "Jörn Donner hade tidigare gjort en finsk version av Baksmälla med titeln Ömhet. Denna version är dock mycket annorlunda."[16] Elokuvasta löytyy vielä kolmaskin versio, Walton Film & Video Ltd:n Englannissa muutamia vuosia myöhemmin tekemä Lovelier Than Love/Sexier Than Sex, joka on kahta edellistäkin enemmän "mycket annorlunda". Elokuvan ohjaajiksi on alkuteksteissä ilmoitettu Hans Dittmer ja David Gilbert ja miespäänäyttelijän nimeksi Björn Thunder! "Se on eräs ruotsalainen roisto joka on myynyt sen materiaalin, minä omistan vain tämän suomalaisen version."[17]

Dokumentaristi

Jo kolme vuotta ennen varhaisinta lyhytelokuvaansa Jörn Donner sai julkisuuteen ensimmäisen kirjansa. Jatkoa on sen jälkeen seurannut lähes vuosittain, ja teosten kirjo on ollut laaja-alainen: romaaneja, reportaaseja, omaelämäkerrallisia teoksia... "Niitä kirjoja, joita kirjoitin 50-luvun alkupuolella, ei tehokaskaan kirjakauppa olisi voinut myydä suurina painoksina. Sentyyppiset kirjat, joita olen kirjoittanut myöhemmin ja jotka häilyvät novellin ja esseen, reportaasin ja sosiologian välillä, kiinnostavat minua enemmän ja antavat minulle mahdollisuuden valita eri kirjoitustapoja.[18]

Elokuvantekijänäkään Donner ei ole tyytynyt pelkkiin näytelmäelokuviin, vaan on laajentanut skaalaansa myös dokumentin puolelle. Talvella 1971 sai ensi-iltansa yhteistyössä Erkki Seiron ja Jaakko Talaskiven kanssa toteutettu Perkele! Kuvia Suomesta, reportaasi 1970-luvun alun Suomesta. Neljä vuotta aikaisemmin oli ilmestynyt Donnerin teos Uusi Maamme-kirja / Nya boken om vårt land. "Kirjallisuus on tavattoman abstraktia – ensinnäkin jo kirja sinänsä on abstrakti, mutta sitten se että pakotat lukijan näkemään hahmoja tästä kirjainmassasta – – ja vasta sen kokemuksen kautta ymmärtämään jotain, siis tunteen kautta. Mutta elokuva on saatanan suoraa, ja se on se joka minua siinä viehättää. – – Tämä fantastinen suoruus ilmaisussa, elämys joka välittyy – 400 liuskaa Maamme-kirjaa vastaa yhtäkkiä kolmea Perkeleen kohtausta."[19]

Perkelettä seurasi 1976–1978 kaksi Ingmar Bergmanista kertovaa dokumenttielokuvaa, Ingmar Bergmanin maailma sekä Bergman-kansio, näin täydentäen sitä ohjaajamuotokuvaa, jonka Jörn Donner oli jo vuonna 1962 ensimmäisen kerran teoksessaan Djävulens ansikte hahmotellut. Kirjan suomenkielinen laitos Paholaisen kasvot ilmestyi viisi vuotta myöhemmin. Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982) oli eräänlainen 17 vuotta aikaisemmin nähdyn televisiosarjan Minun Helsinkini parafraasi, Kirjeitä Ruotsista (1988) vastakuva elokuvalle Perkele! Kuvia Suomesta ja toisaalta 1973 ilmestyneen teoksen Sverigeboken (suom. 1974 Matka vieraaseen maahan) elokuvallinen vastine. Mommilan veriteot 1917 -elokuvan alkujohdannoksi Donner 1973 ohjasi pienimuotoisen kuusiminuuttisen Kultarantaesittelyn, joka sai 20 000 markan laatutukipalkinnon, ja 1986 Riisuminen-elokuvan runsaan kolmen minuutin etukuvaksi kuvitettuja katkelmia Suomen perustuslaista.

Elokuvatuottaja

Elokuvatuottajana Jörn Donner on kuulunut viimeisen neljännesvuosisadan ajan Suomessa eturiviin – vaikka tahti onkin 1990-luvulla harventunut, tuotantojen lukumäärässä hänet ohittaa vain Spede Pasanen. Sen lisäksi tulee kaikkiaan 12 vuosina 1976–1982 Ruotsissa sikäläisen elokuvainstituutin laskuun tuotettua elokuvaa. Omien ohjaustöidensä ohella Donner on yhtiössään tarjonnut työtilaisuuksia myös muille ohjaajille – mm. Eija-Elina Bergholmille (Marja pieni! 1972, Angelan sota 1984), Erkko Kivikoskelle (Laukaus tehtaalla 1973), Jotaarkka Pennaselle (Mommilan veriteot 1917 1973), Anssi Mänttärille (Pyhä Perhe 1976), Jon Lindströmille (Yön sylissä 1977, Viimeinen kesä 1984) ja Lauri Törhöselle (Riisuminen 1986, Ameriikan raitti 1990, Kasvoton mies 1995). Marjo Valve ohjasi vuonna 1994 lastenelokuvan Avuton Anna ja Marita Hällfors 1999 dokumenttielokuvan Elämää itsemurhan jälkeen. Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin omaperäisiä, faktaa ja fiktiota hyödyntäviä elokuvia olivat Anna (1997), Uhri – elokuva metsästä (1998) ja Seitsemän laulua tundralta (2000).

Vuoden 1973 jälkeen Jörn Donner itse on ohjannut vain hyvin harvoin näytelmäelokuvia.[20] Män kan inte våldtas / Miestä ei voi raiskata (1978) perustui Märta Tikkasen samannimiseen romaaniin. Elokuvaversion ohjaajaksi Donner suunnitteli alunperin Jon Lindströmiä, mutta päätti sitten ohjata elokuvan itse. Kuvausapua hankkeelle löytyi Ruotsista, ja sieltä olivat myös elokuvan päänäyttelijät Anna Godenius ja Gösta Bredefeldt. Poikkiparrun sekä Mustaa valkoisella -elokuvan ohella Miestä ei voi raiskata kuuluu Donnerin parhaisiin ohjaustöihin. Elokuvan päähenkilö, naispuolinen kirjastonhoitaja, on joutunut miehisen väkivallan uhriksi. Tapahtuma saa hänet syvän sielullisen järkytyksen partaalle, mutta siitä toivuttuaan hän haluaa kostaa nöyryytyksensä samalla mitalla. Tarinan loppuratkaisu on kuitenkin johdonmukainen elokuvan nimen kanssa.

Miestä ei voi raiskata on kuvattu ruotsiksi, mukana on vain muutamia suomenkielisiä lausahduksia. Ohjausjälki on ehyttä, tehokasta ja kurinalaista, ja toteutettu puolueettoman ulkopuolisen tarkkailijan osaan asettuen. Vaikutusta lisää vielä se, että Donner itse ei tässä elokuvassa esiinny lainkaan kameran edessä. Huomionarvoista myös on, että Miestä ei voi raiskata on jälkimmäinen niistä kahdesta Donnerin ohjaamasta elokuvasta, jotka eivät perustu ohjaajan omiin teksteihin.

Donner aloitti vuonna 1974 laajan, 12-osaiseksi suunnitellun ja omaelämäkerrallisiakin aineksia sisältävän romaanisarjan Andersin suvusta; työ joka ainakin teoriassa jatkuu yhä edelleenkin. Sen toinen osa Angelas krig/Angelan sota ilmestyi 1976, viides osa Gabriels dag/ltsenäisyyspäivä kahdeksan vuotta myöhemmin. Kumpikin romaani muuntui elokuvaksi vuonna 1984, edellinen nimellä Angelan sota ja Eija-Elina Bergholmin ohjaamana, jälkimmäinen nimellä Dirty Story – Likainen tarina, ohjaajana Donner. Elokuva Angelan sota tapahtuu romaanin tavoin vuosina 1943–44, Dirty Story siirrettiin sen sijaan alkuperäisromaaniin verrattuna lähes kolme vuosikymmentä eteenpäin, vuodesta 1956 vuoteen 1984. Sisällöltään ja ihmiskuvaukseltaan jälkimmäinen romaani on kuitenkin siinä määrin ajaton ja yleispätevä, että juonenkulku istuu yhtä hyvin myös 1980-luvun miljöössä: suuren teollisuuskonsernin johtokunnan puheenjohtaja löydetään kuolleena työpaikaltaan, ja tapahtuma käynnistää spekuloinnit ja kilpailun hänen paikkansa täyttämisestä.

Elokuvana Dirty Story on hyvin tehty, mutta samalla kerronnaltaan ulkokohtaisen raportinomainen ja monin paikoin vahvasti rutiinisävytteinen. Elokuvantekijänä Donner ei ole enää sama intomielinen entusiasti kuin 1960-luvulla. Toisaalta Donner on elokuvissaan aina osoittautunut kuvausmiljöön taitavaksi käyttäjäksi. Siinä suhteessa Dirty Story ei merkitse pettymystä. Kesäinen Helsinki ja Espoo tulevat elokuvassa kauniisti esille ulkoilmaravintoloita myöten. Elokuvan teollisuusyhtymän pääkonttorin sisäkuvat filmattiin Nesteen modernissa pääkonttorissa Espoon Keilalahdessa. Sen vastapainona on sitten paikalleen seisahtaneita staattisia näkymiä kantakaupungin patriisikodista, johtokunnan puheenjohtajan asunnosta.

Romaanisarjan Gabriel Berggren esiintyy kummassakin elokuvassa – Angelan sodassa häntä näyttelee Donner, Dirty Storyssa taas ruotsinmaalainen Erland Josephson ­– "itse en ole tarpeeksi vanha siihen rooliin".[21] Elokuvat valmistuivat kansainvälisenä yhteistyönä – saksalaisena osatuottajana hampurilainen Trebitsch Produktion GmbH, Dirty Storyssa myös tukholmalainen Golden Films ja Ruotsin elokuvainstituutti. Dirty Storyn pääkielenä on ruotsi, Angelan sodassa lisäksi saksa.

Dirty Storyn jälkeen Jörn Donner vaikeni näytelmäelokuvaohjaajana neljännesvuosisadan ajan. Paluu ohjaajantuolille tapahtui vuonna 2009 voitokkaasti Olli Soinion käsikirjoitukseen perustuvalla elokuvalla Kuulustelu. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva kertoi jatkosodan aikana Suomessa neuvostovakoilijana kiinniotetun Neuvostoliiton-suomalaisen Kerttu Nuortevan tarinan, nimiosassa Minna Haapkylä. Elokuvaa voidaan perustellusti pitää Donnerin parhaana ohjaustyönä. Haapkylä sai osastaan Jussi-patsaan.

Talvella 2015 valmistui Jörn Donnerin ohjaama elokuva Armi elää!, vapaamuotoinen kertomus Marimekon perustajasta Armi Ratiasta. Elokuvan käsikirjoitus oli Karoliina Lindgrenin, ja nimiosassa nähtiin tälläkin kertaa Minna Haapkylä. Ohjaaja itse vilahtaa tarinassa pienessä sivuosaroolissa. Tuottajana kummassakin elokuvassa oli Misha Jaarin ja Mark Lwoffin yhtiö Oy Bufo Ab.

Jörn Donner oli puolestaan vuonna 2007 Jarkko Hentulan kanssa tuottajana historiallisessa elokuvassa Raja 1918, joka fiktiivisesti kertoi Jörn Donnerin isän Kai Donnerin kokemuksista rajamaan komendanttina kesällä 1918. Aleksi Bardyn ja Lauri Törhösen käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan ohjasi Törhönen. Lauri Törhösen ohjaaman romaanifilmatisoinnin Hylätyt talot, autiot pihat Jörn Donner tuotti vuonna 2000.

Ristiriitainen ja ärsyttävä?

Ohjaajan- ja tuottajantoimensa ohella Jörn Donner on ehtinyt vuosien mittaan olla myös monessa muussa mukana – kirjailijana, kaupunginvaltuutettuna, televisiokeskustelijana, kansanedustajana, Suomen pääkonsulina Los Angelesissa, maamme edustajana Europarlamentissa, Ruotsin elokuvainstituutin palveluksessa eri tehtävissä, mm. palkattuna tuottajana ja toimitusjohtajana, Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana kolmeenkin eri kertaan. Täydellisesti kaksikielisenä ja muutenkin kielitaitoisena ja esiintymiskykyisenä julkisuuden henkilönä hänen on ollut helppo solmia kansainvälisiä suhteita ja taitoa myös hyödyntää niitä. Sukkuloidessaan Suomen ja Ruotsin välillä hän jo 1960-luvulla pani alulle suomalaisen elokuvan kansainvälistymisen, jolle jatkoa on näyttävämmässä määrin kehittynyt vasta Kaurismäen veljesten astuttua kuvaan 1980-luvun alkuvuosina.

Sekä yksityishenkilönä että julkisuuden valokeilassa Jörn Donner on aina ollut ristiriitaisia tunteita herättävä yksilö. Hän on harkitusti lausunut ärsyttäviä mielipiteitä ja ajatuksia ja ärsyttänyt myös ulkoisella käytöksellään. "En kadu mitään, en aio katua, elämä opettaa, ja kun elämänsä on elänyt tulee hauta tai musta yö."[22] Toki Donner persoonana on herättänyt myös ihailua – siitä on todistuksena vaikkapa Esa Saarisen 1987 kirjoittama monografia. Ominta itseään Donner on toteuttanut sekä kirjailijana että elokuvantekijänä, osannut taitavasti edustaa omia etujaan, mutta tarjoten työtilaisuuksia ja mahdollisuuksia myös toisille. Elokuvantekijänä hänen töitään on usein sävyttänyt tietty kuivakkuus kerronnassa, komiikka hiponut rahvaanomaisuutta, seksillä kalastelu ollut välillä avoimen kaupallista. "Jos minä rupean itse katsomaan näitä elokuvia, se on vähän jälkiviisautta, niin kyllähän nämä tämmöiset ihmisprobleemat, yhdessäolon probleemat, avioliittoon ja mies-nais-suhteisiin liittyvät, ovat olleet etualalla niissä kaikissa.”[23]

Joka tapauksessa, Donnerin vuonna 1966 perustama tuotantoyhtiö on selvinnyt läpi kaikkien viiden vuosikymmenen karikkojen. Vuoden 1977 International Film Guideen silloin kymmenvuotias yhtiö antoi ilmoituksen: "There Is No Business Like Show Business: Ten years of consecutive losses. But – we like the Cinema."[24] Jostakin syystä tätä ilmoitusta on siteerattu paljon vähemmän kuin Donnerin tekstiä elokuvan vuosikirjassa 1961.

Essee on julkaistu alunperin vuonna 1998 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 7. Kirjoittaja on päivittänyt esseetään 21.11.2015.

 

Viitteet

[1] Kirje Valtion elokuvatarkastamon arkistossa, päivätty 31.8.1954.

[2] Kriittinen ja hyväksyvä. Jörn Donnerin haastattelu 7.12.1984 Peter von Bagh. Filmihullu 1/1985 s. 9–15.

[3] Ibid.

[4] Elokuva-Aitta 18/1963 s. 44.

[5] Kolmen elokuvan jälkeen. Teoksessa Houkutusten aamu, s. 85–103.

[6] Ibid.

[7] Ibid.

[8] Ibid.

[9] Flashback 1985. Teoksessa Donner, Jörn: Viettelysten aika, 1985, s. 383.

[10] Kriittinen ja hyväksyvä.

[11] Kuuden elokuvan jälkeen. Teoksessa Houkutusten aamu, s. 108–122.

[12] Ibid.

[13] Ibid.

[14] Ibid.

[15] Jälkisanat 1976, teoksessa Houkutusten aamu, s. 123.

[16] Svensk filmografi 7, 1989, s. 202.

[17] Kriittinen ja hyväksyvä.

[18] Kuuden elokuvan jälkeen.

[19] Kriittinen ja hyväksyvä.

[20] Toim. huom: Esseen kirjoitusajankohdan jälkeen Donner ohjasi Olli Soinion käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan Kuulustelu (2009). Elokuva kertoo jatkosodan aikaan neuvostovakoojana kiinniotetun Kerttu Nuortevan (Minna Haapkylä) tarinan.

[21] Kriittinen ja hyväksyvä.

[22] Ibid.

[23] Donner, Jörn: Masennuksen moraali. Filmihullu 1/1977 s. 11–13.

[24] International Film Guide 1977, s. 136.

 

Asiasanat: 
arvostelijat, dokumenttielokuvat, elokuvaohjaajat, elokuvat -- tuotanto, elokuvatuottajat, Helsinki, kansainvälisyys, lyhytelokuvat, Ruotsi, yhtiöt