Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Suomalaisen värielokuvan synty

Kari Uusitalo

Siitymäkausi mustavalkoisesta värielokuvaan oli pitkä. Mainoselokuvatuotanto oli pioneeriasemassa. Aluksi käytettiin ulkomaisia laboratorioita; Suomi-Filmin oma laboratorio avasi 1959. Materiaaleista Gevacolor hallitsi, kunnes Eastmancolor ja Sovcolor valtasivat alaa. Vasta 1970-luvulla värielokuvia syntyi useammin kuin mustavalkoisia.

Suomalaisen elokuvan siirtyminen värifilmikauteen tapahtui paljon hitaammassa tempossa kuin aikoinaan äänielokuvan tulo maahamme. Ensimmäinen värillinen suomalainen näytelmäelokuva sai ensiesityksensä marraskuussa 1956, mutta vielä vuosina 1966, 1967 ja 1974 tuli ensi-iltaan pelkästään mustavalkoisia elokuvia. Ensimmäiset täysin värilliset vuodet koettiin vasta 1979 ja 1980.

Ensimmäisenä suomalaisena värielokuvana on aikakirjoihin jäänyt amerikansuomalaisen W. Wilsonin 1935 perustaman Aurora Filmin kuuden minuutin mittainen 16 mm:n kaitaelokuva, joka tarkastutettiin 20.8.1936. Elokuvan sisältönä oli kesäisen Helsingin esittelyä, ja tarkastusnimenä yksinkertaisesti Aurora N:o 2 Värit. Kaksi muutakin värikaitaa tarkastutettiin vielä ennen 1930-luvun loppua – ne olivat opettaja Santeri Raikkeruksen johtaman, 1938 perustetun Kaitafilmi Oy:n kymmenminuuttinen Värifilmi-maisema Helsingin ympäristöstä (1938) ja Aurora Filmin Vuodenaikojen värit (1939). Värimateriaalina näissä kaikissa lienee ollut saksalainen Agfan kääntöfilmi. Todennäköisesti myös jotkut suomalaiset kaitaelokuvauksen harrastajat kokeilivat jo tuohon aikaan värifilmille kuvaamista, mutta tarkempia tietoja tällaisista perhefilmeistä ei ole käytettävissä.

Sotavuodet merkitsivät suuria vaikeuksia myös kaitaraakafilmin saannille. Kuriositeetiksi jäi niin ikään ensimmäinen suomalainen 35 mm:n värilyhytelokuva, P. Poutiaisen kesällä 1942 Agfalle kuvaama vajaan viiden minuutin mittainen Värivälähdyksiä Äänisen rannoilta (tarkastuspäätös 23.10.1942).

Mainoselokuvat ensimmäisten joukossa

Värien tunkeutuminen suomalaiseen elokuvaan lähti varsinaisesti liikkeelle mainoselokuvatuotannossa, jonka viriäminen sotavuosien ja niitä seuranneen niukan talouden ajan jälkeen tapahtui 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Ensimmäiset väreissä kuvatut mainoselokuvat valmisti 1948 Felix Forsmanin ja varatuomari Pentti Huhanantin samana vuonna perustama Felix-Filmi Oy. Tilaajana oli Fazerin makeistehdas, ja elokuvat ohjasi ja kuvasi Felix Forsman. Kunkin mainospalan pituus oli runsaat kaksi minuuttia. Materiaalina käytettiin belgialaista Gevacoloria, ja kehitys- ja kopiointityöt oli suoritettava Belgiassa saakka.

Hallitsevimmillaan suomalaisessa mainoselokuvatuotannossa Gevacolor oli vuoden 1953 paikkeilla. Violetinsävyisyytensä vuoksi siitä ei koskaan tullut kovinkaan suosittua, ja 1950-luvun puolivälissä oltiin mainoselokuvatuotannossakin palailemassa takaisin mustavalkoiseen materiaaliin. Kun värit luonnollisemmin toistava yhdysvaltalainen Eastmancolor sitten murtautui Suomen markkinoille vuoden 1956 vaiheilla, kuvattiin vuonna 1957 jo yli puolet kaikista meillä valmistetuista mainospaloista tälle uudelle värimateriaalille.

Vuonna 1959 värimateriaalin osuus oli mainoselokuvissa korkeimmillaan, noin 80 %:ssa. Sen jälkeen kun kaupallinen televisio oli 1960-luvun alkuun tultaessa lyönyt itsensä lävitse, pienensi mustavalkoisten, yksinomaan televisiossa esitettäväksi tarkoitettujen mainospalojen määrän huomattava lisääntyminen värimateriaalin suhteellista osuutta. Samaan suuntaan vaikutti myös elokuvayleisön määrän romahdusmainen lasku 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, vähentäen jopa absoluuttisestikin värillisten mainosalkupalojen tuotantoa. Elokuvateatterilevikkiin tarkoitetut mainoselokuvat tehtiin kuitenkin jatkuvasti värillisinä. Samoja elokuvia esitettiin usein myös kaupallisessa televisio-ohjelmistossa, mutta tällöin yleensä valmistettiin värillisestä perusnegatiivista televisiota varten pankromaattiset mustavalkoiset esityskopiot. Varhaisimmat mainoselokuvien värilähetykset televisiossamme tapahtuivat vasta vuonna 1971.

Ensimmäisen suomalaisen 35 mm: n värilyhytelokuvan vuoden 1942 jälkeen teki niin ikään Felix-Filmi Oy. Vuosi oli 1951, tilaajana Tienhaaran kattohuopatehdas ja värimenetelmänä vielä Gevacolor. Pituutta tälle Jos sateet tulevat... -elokuvalle kertyi yhdeksän minuuttia. Värilyhytelokuvien tuotanto pysytteli kuitenkin lähivuosien ajan harvalukuisena, ennen kuin Eastmancoloriin siirtyminen 1950-luvun jälkipuoliskolla kasvatti tilauskannan. Vuoteen 1958 tultaessa oli enemmistö uusista tilaustöistä jo värillisiä. Muussa lyhytelokuvatuotannossa väri nousi meillä hallitsevaan asemaan vasta vuonna 1964, kun mustavalkoisten uutiskatsausten valmistaminen loppui lyhytelokuvien veronalennusoikeuden päättymisen myötä.

Varhaisimmat näytelmäelokuvat väreissä

Ensimmäiset Eastmancolorille kuvatut mainos- ja lyhytelokuvat oli edelleenkin laboroitava ulkomailla, aluksi Kööpenhaminassa ja sittemmin Tukholmassa. Ensimmäisen värilaboratorion Suomeen perusti vuonna 1959 Suomi-Filmi Oy, työstäen 35 mm:n Eastmancoloria. Kilpailijakseen se sai neljä vuotta myöhemmin Kurkvaara-Filmi Oy:n vastaperustetun laboratorion, joka puolestaan alkuvaiheissaan lähti liikkeelle lähinnä Gevaertin uudentyyppisen 35 mm:n materiaalin kanssa. Vuodesta 1960 alkaen Suomi-Filmin laboratorio työsti myös 16 mm:n materiaalia, kilpailijanaan tällä puolella vuodesta 1963 Aarne Syväpuro & Co:n vuonna 1950 perustama kaitafilmilaboratorio. Ensimmäinen kokonaan Suomessa ja Suomi-Filmissä laboroitu värielokuva aina esityskopioita myöten oli runsaan kahden minuutin mittainen, Suomen Trikoo Oy:n Suomi- Filmiltä tilaama mainoselokuva Seitsemän hunnun uni maaliskuussa 1959.

Varhaisimmat suomalaiset kokoillan värilliset näytelmäelokuvat kuvattiin kesällä 1956, asialla vanhat kilpailijat, Risto Orkon omistama Suomi-Filmi Oy ja T.J. Särkän Oy Suomen Filmiteollisuus. Särkkä oli suunnitellut värielokuvan tekoa jo 1950-luvun alkuvuosina, aiheina sekä Valdemar Nymanin ahvenanmaalaisromaani Som tusen liljor (1944, suom. Kuin valkoliljat, 1947) että Johannes Linnankosken novelli Hilja, maitotyttö. Kustannusten kalleus kuitenkin pelotti, ja ainoastaan Hilja, maitotytön toinen traileri kuvattiin 1953 väreissä – itse elokuva tehtiin perinteiseen tapaan mustavalkoisena.

Kesällä 1956 kumpikin yhtiö astui ratkaisevan askeleen ja toteutti ensimmäisen väreissä kuvatun näytelmäelokuvansa. Aihevalinnoissaan yhtiöt pelasivat varman päälle, turvautuen kahteen kotimaiseen klassikkoon, jotka kumpikin oli muutettu elokuviksi jo kaksi kertaa aikaisemmin: Suomen Filmiteollisuudessa Juhani Ahon romaani Juha ja Suomi-Filmissä Aleksis Kiven kansankomedia Nummisuutarit. Juhan aikaisemmat filmatisoinnit oli tehty Ruotsissa 1921 ja Suomessa 1937, Nummisuutarien molemmat Suomessa 1923 ja 1938.

Juhan otti ohjattavakseen Suomen Filmiteollisuuden pääjohtaja Toivo Särkkä itse, Suomi-Filmissä Risto Orko uskoi tehtävän yhtiön pääohjaajalle Valentin Vaalalle. Värimateriaalivalinnoissaan kilpailijat päätyivät eri linjoille: SF valitsi amerikkalaisen Eastmancolorin, jonka lähin työstölaboratorio sijaitsi tuolloin jo Tukholmassa, ja toteutti kaiken lisäksi elokuvansa anamorfisella Agascope-optiikalla. Suomi-Filmi turvautui neuvostoliittolaiseen, saksalaisesta Agfasta toisen maailmansodan jälkeen kehitettyyn Sovcoloriin, jonka lähin laboratorio löytyi Leningradista. Yhtiön ratkaisu perustui kaupallisiin näkökohtiin: Sovexportfilmin kanssa solmimansa yhteistyösopimuksen tuloksena Suomi-Filmi sai maksutta käytettäväkseen elokuvan valmistuksessa tarvittavan negatiivi- ja positiivimateriaalin sekä negatiivien ja kopioiden ilmaisen laboroinnin. Korvaukseksi tästä Sovexportfilm sai oikeudet Nummisuutarien vapaaseen levittämiseen Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa. Samaa sopimuskäytäntöä noudatettiin myös Valentin Vaalan kolmessa seuraavassa värielokuvassa Nuori mylläri (1959), Niskavuoren naiset (1958) ja Nuoruus vauhdissa (1961). Kahden viimeksimainitun elokuvan välissä valmistui neuvostoliittolaissuomalaisena yhteistuotantona toteutettu taruelokuva Sampo – pääohjaajana Aleksandr Ptusko ja suomalaisena apulaisohjajana Holger Harrivirta. Tästä elokuvasta tehtiin jo kuvausvaiheessa neljä erilaista versiota: sekä venäjän- että suomenkieliset niin normaalioptiikalla kuin anamorfisella Dyaliscopellakin.

Pienten yhtiöiden värielokuvat

Kolmas suuri tuotantoyhtiö, Fennada-Filmi Oy, lähti värielokuvakokeiluun vasta vuotta myöhemmin, syyskesällä 1957. Värimenetelmäksi Fennadassakin valittiin Sovcolor. Tämän Kulkurin masurkka -elokuvan ohjasi Aarne Tarkas, ja se perustui Tarkaksen omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen. Kulkurin masurkka aiheutti yhtiölle lähes 2,6 miljoonan vmk:n tappiot, ja sen huono yleisömenestys sai aikaan sen, että Fennada-Filmin seuraava värielokuva, Täällä Pohjantähden alla, tehtiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Pienyhtiöistä oli ensimmäisenä asialla Filmivalmistamo Veikko Itkonen, joka kesällä 1959 muunsi värielokuvaksi Leena Härmän menestysnäytelmän Virtaset ja Lahtiset. Tämän Eastmancolor-elokuvan kuvasi Suomeen vierailijaksi kutsuttu englantilainen Bob Huke, mutta toisaalta Virtaset ja Lahtiset oli ensimmäinen kokoillan värielokuva, jonka kaikki laboratoriotyöt tehtiin Suomessa, Suomi-Filmin uudessa värilaboratoriossa. Vuotta myöhemmin valmistui Itkosen toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt värielokuva Iloinen Linnanmäki, kuvaajina nyt Osmo Harkimo ja Veikko Itkonen. Kummankin elokuvan ohjaajana oli Jack Witikka. Toinen pienyrittäjä, Viljo Lampela, aloitti jo vuonna 1954 Libanonissa ja Jordaniassa MRA-henkisen Kiusausten vuori -elokuvansa kuvaustyöt Eastmancolorille, mutta rahoitusvaikeuksien vuoksi työ valmistui ensi-iltakuntoon vasta marraskuussa 1959. Jos elokuva olisi voitu saattaa loppuun normaalin aikataulun puitteissa, Kiusausten vuoresta olisi tullut ensimmäinen suomalainen täyspitkä värielokuva. Kuvaajana Lampelalla oli Niilo Harju ja värimenetelmänä Eastmancolor. Elokuvan laborointi tapahtui A/S Nordisk Films Teknikissä Kööpenhaminassa.

Suomalaisen värielokuvan 1950-luvun tuotoksiin kuuluu vielä yksi kokoillan dokumenttielokuva, Erkki V. Oksasen ohjaama ja kuvaama Yli merten ja mannerten, kuvaus tekijänsä maailmanympärimatkasta vuonna 1952. Materiaalina Oksanen käytti 16 mm:n värikääntöä, ja sen leventäminen normaalilevyiseksi tapahtui Hollywoodissa saakka. Levennystyö ei ollut erityisen onnistunut – jo tuoreeltaan värisävyt olivat kummassakin esityskopiossa pahoin haalistuneet, palaneet ja vääristyneet. Alunperin tammikuuksi 1953 suunniteltu ensi-ilta viivästyi aina syyskuuhun 1956 saakka. Elokuvan lyhyeksi jäänyt teatterikierros alkoi näin vain kuusi viikkoa ennen Juhan ensi-iltaa. Seuraavan vuosikymmenen ainoa värillinen dokumenttielokuva oli Suomi-Filmin 1963 tuottama Luonnon kätköissä, kokoomateos, jonka perusmateriaali oli lähtöisin porvoolaiselta luontokuvaajalta Veikko Korkolaiselta. Kuvausmateriaalina käytettiin Anscon 16 mm:n värikääntöfilmiä, ja riittävän pituuden saamiseksi elokuvaan ympättiin myös Suomi-Filmin omasta arkistosta löytyviä, erilaisille 35 mm:n värimateriaaleille kuvattuja otoksia. Elokuvateattereihin tarkoitettu esityskopio vedettiin sitten 35 mm:n Eastmancolorille. Monenkirjava lähtömateriaali huomioon ottaen lopputulos oli yllättävänkin tasalaatuinen.

Värielokuvan tulo numeroina

Kaikkiaan Suomessa tuotettiin kahdeksan kokoillan värielokuvaa vuosina 1956–1959. Se oli vain runsaat 11 % näiden vuosien kokonaistuotannosta. Seuraavalla vuosikymmenellä uusia värielokuvia syntyi kaikkiaan 24, vastaten jo 20 % koko tuotannosta – lähes joka viides uutuus oli siis kuvattu väreissä. Vuoden 1969 elokuvista oli ensimmäisen kerran tasan puolet värillisiä. Kymmenluvun erikoisuuksia olivat vuonna 1962 ensi-iltansa saanut käsinukke-elokuva Näkymätön käsi, Puolassa jo 1958 kuvattu puolalais-suomalais-ruotsalainen yhteistuotanto Hääyö, ohjaajana Erik Blomberg (ensi-ilta Suomessa 1962), suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto, Suomessa kuvattu Juokse kuin varas (1964, ohjaajina Palmer Thompson ja Åke Lindman), sekä Spedetuotanto Leikkikalugangsteri (1969), jossa tapahtumat olivat värillisiä vain sen ajan, minkä gangsteri malttoi pysytellä raittiina. Elokuvissa Yö vai päivä (1962, ohjaus Risto Jarva – Jaakko Pakkasvirta) ja Meren juhlat (1963, ohjaus ja kuvaus Maunu Kurkvaara) niiden tekijät harkitusti manipuloivat värejä suomalaisten luonnonnäkymien ja merimaisemien tulkitsijana.

Tultaessa 1970-luvulle koettiin siis vielä yksi täysin mustavalkoinen vuosi 1974. Koko vuosikymmenen tuotannosta oli värielokuvia kuitenkin jo kaksi kolmannesta. Viimeisenä vakiintuneista tuottajista siirtyi Spede Pasanen pysyvästi värielokuvatuotantoon vuonna 1979. Kun mustavalkoisia elokuvia on vuoden 1979 jälkeen tehty – kaikkiaan vain kaksitoista – ei motiivina ole enää ollut kustannusten säästö, vaan elokuvan aihepiirin useinkin nostalginen korostaminen. Aki Kaurismäen ohjaamia on näistä elokuvista ollut neljä: Calamari Union 1985, Hamlet liikemaailmassa 1987, Boheemielämää 1992 ja Pidä huivista kiinni, Tatjana 1994. On myös tehty elokuvia, joissa on käytetty sekä mustavalkoista että värimateriaalia: Markku Lehmuskallion Sininen imettäjä (1985), Ilkka Järvi-Laturin Tallinnan pimeys (1994).[1]

Essee on julkaistu alunperin vuonna 1998 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 7.

 

Viitteet

[1] Toim. huom: Essee on alunperin julkaistu vuonna 1998 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 7. Aki Kaurismäeltä tuli samana vuonna ensi-iltaan hänen viides mustavalkoinen ohjaus, Juha. Pirjo Honkasalo ohjasi pääasiassa mustavalkoisena vuonna 2013 ensi-iltansa saaneen Betoniyön; digitaalisesti kuvatussa elokuvassa on muutama värillinen kohtaus.