Lättähatut ja piukkapöksyt valkokankaalla

Minna Santakari, Riikka Pennanen
1950-luvun alkupuolella nuoret puettiin kuin aikuiset – myös elokuvissa. Nuorisokulttuurin kukoistus alkoi Suomessa 1950-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin myös kotimaisessa elokuvassa alettiin nähdä nuoria kapinallisia. Valkokankaan pärinäpojat ja surinasussut rokkasivat ja sekstasivat 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa niin, että vanhempia hirvitti.

Hiljattain päättynyt sota-aika leimasi 1950-luvun alkua Suomessa monin tavoin. Jälleenrakennus, siirtoväen asuttaminen ja sotakorvausten maksaminen kuluttivat kansakunnan resursseja. Monia hyödykkeitä säännösteltiin yhä. Tarjonta oli varsin niukkaa, mutta niin oli kuluttajien keskimääräinen varallisuuskin.

Myös vaatekankaat olivat sotien jälkeen säännöstelyn alaisina. Nuorisokin eli omaa elämäänsä pulan varjossa, eikä mahdollisuuksia itseilmaisuun vaatetuksen avulla juuri ollut.

Yleinen ilmapiiri oli kuitenkin varsin optimistinen, ja rauhan aika innosti uusiin hankkeisiin. Elinolot helpottuivat, töitä riitti, ja lapsia syntyi – suuriksi ikäluokiksi asti. Elintason nousu oli ainakin odotettavissa, joten monen tulevaisuus näytti varsin valoisalta.

Positiivisestä vireestä huolimatta 1950-luku oli melko ristiriitaista ja kaksinaismoralististakin aikaa. Käyttäytymis- ja pukeutumistavoissa konservatismi kamppaili uusien vapaampien normien kanssa.[1] Muodissa korostettiin miehen ja naisen roolien eroa. Sota-ajan univormut ja karun käytännön sanelema pukeutumiskulttuuri olivat mennyttä aikaa, josta haluttiin pikaisesti eroon. Naisellisuuden ja eleganttiuden korostaminen oli valttia.

Christian Diorin Pariisissa 1947 lanseeraama, feminiinisiä avuja korostava New Look aiheutti tosin myös paheksuntaa materiaalin “tuhlailevan” käytön takia.[2]  Muodinmukainen leveähelmainen hame saattoi vaatia useita metrejä kangasta. Huoliteltuun asuun kuuluivat usein hansikkaat, hattu ja korkeakorkoiset kengät.

Vuosi 1952 toi vihdoin suomalaisille monta positiivista kansallista tapahtumaa: sotakorvaukset Neuvostoliitolle saattiin maksetuiksi, Helsingissä järjestettiin olympiakisat, ja 17-vuotias Suomen Neito Armi Kuusela valittiin Long Beachissä, Yhdysvalloissa Miss Universumiksi.

 

Maailman kaunein tyttö

Armi Kuuselan tarinan innoittamana tehtiin elokuvakin: Maailman kaunein tyttö (Veikko Itkonen, 1953). Tuottaja-ohjaaja Veikko Itkonen tilasi Armi Kuuselan vaiheisiin löyhästi pohjautuvan käsikirjoituksen Mika Waltarilta. Kaunottaren roolinimikin oli yksinkertaisesti Armi. Teini-ikäisen Armi Kuuselan lemmenpariksi löydettiin kukapa muukaan kuin 44-vuotias Tauno Palo, kotimaisen elokuvan lemmekäs sankari par excellence jo 1930-luvulta lähtien! Hulppea ikäero ei haitannut ohjaaja Itkosta. Rakkaustarinan uskottavuutta se tosin murensi entisestään.

Elokuvaan on ympätty noina vuosina niin yleinen tuhkimo-teema: nuorta Armia pidetään mitättömän näköisenä lahjattomana koulutyttönä, mutta Jackin (Tauno Palo) seurassa hänestä kehkeytyy maailmanluokan kaunotar – kirjaimellisesti.

Armi Kuusela oli edustanut Suomea Miss Universum -kisassa Riitta Immosen suunnittelemassa näyttävässä Lumikuningatar-iltapuvussa. Armille suunniteltu hohtavan vaalea asu oli valmistettu Immosen helsinkiläisessä salongissa. Puvun yläosaan oli kirjottu strasseja ja kolmiomaisia paljetteja, joiden Immonen sanoi muistuttavan lumikiteitä. Sen tyköistuvassa yläosassa, kapeassa vyötärössä ja laajassa helmassa näkyivät selvästi Diorin New Lookin linjat. Kilpailupukuun käytettiin kaikki morsiustylli, jota Helsingistä puvun teon aikaan sai.[3]

Armi Kuuselan elokuvadebyytin puvut suunnitteli Irene Marttilan johtama Madame Irene -muotisalonki. Kuuselalle suunnitelluissa salonkipuvuissa hänen nuoruutensa ei näkynyt mitenkään. Pukuja kritisoitiin kärkevästikin: niitä moitittiin jäykkyydestä ja vanhakantaisuudesta. "Miksikä muuten elokuvan sankarittarella ja Eija Karipäällä oli niin tyylittömät puvut?” kommentoi Uuden Suomen kriitikko puvustusta. ”Yksinkertaisuuden tuottama tyydytys lienee pukusommittelijoillemme vielä liian vaikea pähkinä purtavaksi."[4]  Madame Irenen ura elokuvapukujen parissa ei saanut jatkoa.

 

Mistä asut arkeen ja juhlaan – ja elokuviin?

Varsinainen elokuvapukusuunnittelijoiden ammattikunta ja käsitys elokuvan asujen teosluontoisuudesta vakiintuivat vasta 1960-luvulla.[5]  Tätä ennen elokuvien päätähtien yksilöllisiä asuja teetettiin muun muassa helsinkiläisissä muotisalongeissa, joilla oli usein kiinteät yhteydet Pariisin muotipiireihin. Elokuvan teossa yhteys johonkin tiettyyn salonkiin saattoi syntyä esimerkiksi pääosan näyttelijättären mieltymysten perusteella.[6]

Monet 1950-luvun alun nuoret, kuten näyttelijä Heidi Krohn, ovat kertoneet pukeutumisen olleen tuolloin vielä varsin muodollista ja aikuismaista jopa nuorten omissa illanvietoissa.[7]  Näyttelijä Pirkko Mannola kertoo itsekin pukeutuneensa 1950-luvulla huolitellusti valkoisiin hansikkaisiin ja hiukan ”tätimäisiin” asuihin. ”Hyvä, ettei ollut pilleripurkki-hattuakin”, Mannola naurahtaa.[8]

Ajalle oli tyypillistä kotiompelijoiden palvelusten käyttäminen, ja Helsingissä ompelijoita olikin joka korttelissa. Helsinkiläinen kampaamoyrittäjä Terttu Stenberg muistaa monien kotiompelijoiden jäljitelleen suurten pariisilaisten muotitalojen malleja varsin taitavasti. Etenkin vauraampi rouvasväki oli kiinnostunut salonkien palveluksista. Asuja ommeltiin paljon myös itse, varsinkin keskiluokkaisemmissa ja vähävaraisemmissa perheissä.[9]

Nuorille ei ollut vielä syntynyt omaa pukeutumiskulttturia, ja varsinaisen nuorisomuodin aika alkoi vasta myöhemmin, lähinnä 1950-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin valmisvaatteita alkoi yleisestikin olla paremmin saatavilla. Teini-sana tuli muodin yhteydessä käyttöön 1953, ja samana vuonna Stockmannin tavarataloon Helsingissä luotiin teiniosasto. Ensimmäinen pelkästään nuorten muotiin keskittynyt muotiliike, Helsingin Teinitalo, avattiin kuitenkin vasta 1962.[10]

Ruotsalainen Kerstin Thorvall-Falk kirjoittaa vuonna 1961 teinimuodin rantautumisesta pohjoismaihin:

Tämän päivän teinimuoti voidaan katsoa noin kymmenen vuotta vanhaksi. Se tuli meille Amerikasta. Pariisin muoti on teinittärelle liian ’daamimaista’. Mutta Amerikassa, missä nuoruus on suurta huutoa, otetaan nuorison maku kaikessa huomioon – vaatteissa, musiikissa ja elokuvassa. Ja meilläkin omaksutaan halukkaasti läntiset virtaukset.[11]

Varsinaisia koululaisteinejä nähdään 1950-luvun suomalaisessa elokuvassa niukanlaisesti. Elina Pohjanpään esittämä Kaarina elokuvassa Isän vanha ja uusi (Matti Kassila, 1955) on raikas poikkeus. Hänen asunsa edustavat vielä aikaa, jolloin nuoret puettiin aikuismaisesti. Kaarinan leningit ovat toisintoja hänen äitinsä Armin (Ansa Ikonen) asuista, mutta 1950-luvun lopulle tultaessa koko muodin yleisilme muuttui vuosikymmenen alkupuolta nuorekkaammaksi.[12]  Teinitkin alkoivat vihdoin saada erottautumispyrkimyksiään vastaavia asuja.

 

Heidi Krohn monena tuhkimona

19-vuotias Heidi Krohn löydettiin komedian Leena (Sakari Jurkka, 1954) päärooliin Teatterikoulusta. Krohnin esittämä Leena on orpo ja työtön nuori nainen Sörnäisistä. Leena jää kiinni varkaudesta Sokoksen uudessa tavaratalossa. Onnettomasta näpistelijästä tulee kuitenkin sattuman kautta koko kaupungin puheenaihe, naistenlehtien lemmikki ja kansikuvatyttö sekä konsulin pojan "ranskalainen" kihlattu.

Kuten Maailman kaunein tyttö, perustuu Leenakin tuhkimo-teemaan. Vaikka tuhkimotarinat olivat erityisen suosittuja 1950-luvulla, ei teema suinkaan ollut uusi suomalaisessa elokuvassa. Nuoren naisen muodonmuutos ”ankanpojasta joutseneksi” on keskeinen osa tarinaa esimerkiksi elokuvissa Kaivopuiston kaunis Regina (Toivo Särkkä, 1941), Avioliittoyhtiö (Hannu Leminen, 1942) ja Ruma Elsa (Edvin Laine, 1949).

Tuhkimo-muodonmuutoksen myötä Heidi Krohnin Leena puetaan muodollisiin ja aikuismaisiin juhla-asuihin, jotka suunnitteli muotisalongissaan Maire Virkkunen. Krohn on kertonut jopa hieman kummastelleensa sitä, miten rouvamaisia ja jäykkiä nuorelle naiselle suunnitellut juhla-asut elokuvassa olivat. ”Olen Leenassa niin vanhaksi tehty ottaen huomioon, että olin elokuvaa kuvattaessa täyttänyt juuri 20 vuotta. Oikeasti olin vielä pikkutyttö”, Krohn kertoo. [13]

Ensimmäisen Heidi Krohnin tähdittämän elokuvan hyvä yleisömenestys sai tuottaja-ohjaaja Veikko Itkosen jatkamaan yhteistyötä. Hän kiinnitti Krohnin yhtiöönsä kuukausipalkkalaiseksi näyttelijäksi. Leenaa seurasi näpsäkän kahvilähetti Maijan rooli komediassa Tähtisilmä (1955). Elokuvan juoni seuraa pitkälti Leenan kaavaa: Leena ja Maija ovat molemmat orpoja tyhjätaskuja, mutta sattuman kautta heidän onnekseen koituu huima sosiaalinen nousu. Tähän satumaiseen onneen liittyy tietenkin näyttävä muodonmuutoskohtaus, jossa tyttöraasusta kuoriutuu edustava vaimoehdokas!

 

Tyttö tuli taloon – farkuissa

Elokuvan Tyttö tuli taloon (Veikko Itkonen, 1956) avauskohtauksessa Heidi Krohn ja Maija Karhi on puettu kesäistä liftausreissua varten lyhythihaisiin paitapuseroihin ja farkkuihin. Lienevätkö nämä kotimaisen elokuvan ensimmäiset vapaa-ajan käytössä nähtävät farkut? Krohnin esittämä Maija alkaa tosin elokuvan loppupuolella pukeutua konservatiivisemmin naisellisiin mekkoihin. Elokuvan alkupuolen farkkuja ja vapaata pukeutumista ei lopussa enää nähdä. Vaimoehdokas asetetaan näin sopivaan ulkoiseenkin kuosiin, vaikka nuoren naisen sanavalmius ja tiettyyn rajaan asti ulottuva pikantti itsenäisyys ovatkin hänen vetovoimansa keskeisiä tekijöitä – aivan kuten monissa tämän elokuvan kansainvälisissä esikuvissakin.Toinen varhainen farkkuasu kotimaisessa elokuvassa, tosin työasuna esitetty, on pääosaa esittäneen Nelly Lovénin rooliasuna elokuvassa Neiti talonmies (William Markus, 1955).

Farkkujen ja työhousujen yhteys oli ”saumaton”, ja niitä oli joskus vaikea erottaa tosistaan. Farkkujen valmistuksen Suomessa aloitti 1954 helsinkiläinen työvaatevalmistamo Vaaksa.[14]  Ensimmäiset farkut olivat usein mustia, ja niiden huomattavan näkyvät, tikatut saumat saattoivat olla esimerkiksi keltaiset. Kangas varhaisissa farkuissa oli usein varsin jäykkää. Terttu Stenberg muistaa monen ystävänsä ja tuttavansa tuoneen ensimmäiset farkkunsa ulkomailta.[15]

 

Suomen Audrey Hepburn

1950-luvun suomalainen elokuvalehdistö imi vaikutteita Hollywoodista. Suomessa haettiin elokuvalehtien näköiskilpailuilla muun muassa Audrey Hepburnin, Doris Dayn ja Bob Hopen kotimaisia vastineita.

Elokuvalehdistö alkoi kirjoittaa Heidi Krohnista Suomen Audrey Hepburnina. Kuten Leenassa ja Tähtisilmässä, on Tyttö tuli taloon -elokuvassakin viitteitä samantapaisesta asujen ja pukeutumisen avulla kerrotusta tuhkimotarinasta kuin Hepburnin tähdittämässä Kauniissa Sabrinassa (Sabrina, Billy Wilder, 1954).[16]

Heidi Krohnin ympärille muodostui Leena- ja Tähtisilmä- elokuvien yhteydessä varsinainen filmitähtikultti – tosin suomalaisessa mittakaavassa. Nuoret katsojat himoitsivat tähden nimikirjoituksia ja ihailijakuvia. Esko Salminen kertoo Heidi Krohnin suosion kasvaneen uskomattomiin mittoihin: Bio Rexissä esitettäviin Krohn-elokuviin jonotettiin korttelin ympäri. Salmisen mukaan Krohn itse ei ollut millään tavalla luomassa filmitähden auraa ympärilleen. Se oli Veikko Itkosen ja elokuvalehdistön keksintöä kuten myös Krohnin vertaaminen Audrey Hepburniin.[17]

Tuolloin 14-vuotias Satu Koskimies kirjoitti haltioituneena päiväkirjaansa satunnaisesta kohtaamisesta elokuvatähden kanssa:

Olin Stellan kanssa tänään kaupungilla. Stockmannilla oli ihania Audreyn kuvia myytävänä, tai luulimme että ne olivat myytävänä, mutta eivät ne mitään olleetkaan. Lähdimme sitten teiniosastolle, mutta emme ehtineetkään katsella mitään, kun Stella sanoi: ’Katso, tuolla on Heidi Krohn!’ Ryntäsimme hänen peräänsä, ja hän oli Heidi Krohn! Filmitähti noin vain ostoksilla, ikään kuin tavallinen ihminen! Minulle tuli kauhea kiire ostamaan lyijykynää, ja löysin lompakostani pienen paperinpalasen, ja niin olimme valmiit pyytämään Heidiltä nimikirjoitukset! Rohkeutta vain tarvittiin, ja juuri kun hän oli menemäisillään ulos, rohkaisin minä mieleni, ja tässä on seuraus! [H.K.:n nimikirjoitus liimattu]

Hän on hirveän ihana! Puettu punaiseen takkiin ja mustaan hattuun, ja hänellä oli PONINHÄNTÄ! Heidi osti kassin ja jonkunlaiset kengät. Ah! Nyt tulee uusi filmi, nimeltä Tähtisilmä. Siinä Heidi Krohn näyttelee pääosaa. Aion tietysti mennä katsomaan sitä. Oi, kuinka olenkaan onnellinen, kun olen ihan puhunut filmitähden kanssa! Tänään on ollut ihana, ihmeellinen Heidi Krohn -päivä![18]

Pirkko Mannola on kertonut seuranneensa 1950-luvulla muutamaa vuotta itseään vanhemman Heidi Krohnin elokuvia. Mannola muistaa nähneensä muun muassa Tähtisilmän ja ihailleensa suuresti Krohnin olemusta.[19]

 

Missä tiedot elokuvien asuista?

Heidi Krohn on kertonut, että Veikko Itkosen tuottamien elokuvien asuista vastasi pitkälti tuottaja-ohjaajan puoliso, näyttelijä Eija Itkonen (entinen Karipää), jolla oli tärkeä rooli Itkosen tuotannoissa. Näyttelijöille puettiin Krohnin mukaan pääsääntöisesti Eija Itkosen valitsemia vaatteita. ”Eija Itkonen toi ja valitsi vaatteet Veikko Itkosen tuottamiin elokuviin. Minut puettiin elokuviin usein myös Eijan omiin vaatteisiin.”[20]  Krohnilla ei itsellään ollut sananvaraa elokuvien asuihin liittyen. Ikävä kyllä Eija Itkosen osuutta ei ole mainittu elokuvien alkuteksteissä eikä muissakaan tiedoissa.

Kotimaisten elokuvien asuista vastanneiden henkilöiden työ on kiusallisen ja oudon usein jätetty ilman minkäänlaista mainintaa. Ehkäpä asujen valintaa ei ole koettu samankaltaiseksi luovaksi työtehtäväksi kuin esimerkiksi elokuvien lavastuksen suunnittelua. Tietoa lavastussuunnittelijoista on jo varhaisista suomalaisista elokuvista, mutta puvuista vastanneista henkilöistä ei mainintoja juuri löydy ennen 1930-luvun puoliväliä, eikä käytäntö siis vielä 1950-luvullakaan ollut vakiintunut.

Näyttelijä Pertti Roisko kertoo, että Veikko Itkosen tuottaman ja Leena Härmän näytelmään perustuvan komedian Virtaset ja Lahtiset (Jack Witikka, 1959) roolivaatteet olivat pitkälti alkuperäisen näytelmän teatteriesityksen peruja.[21] Härmän näytelmää esitettiin muun muassa Helsingin ja Tampereen Työväen Teattereissa vuosina 1957–60. Elokuvaversion näyttelijät ovat enimmäkseen samoja, jotka esittivät vastaavia rooleja teattereissaan.

Roiskon mukaan elokuvassa ei ollut puvuista vastaavaa henkilöä, vaan näyttelijät käyttivät teatteriesitysten asuja, jotka jokainen näyttelijä viimeisteli itse. Pärinäpoikaa esittänyt ja maskeeraajana toiminut Raimo Jääskeläinen arvioi asut, ennen kuin ne päätyivät valkokankaalle. Jääskeläinen tunnettiin maskeeraajana ja kampaajana myös taiteilijanimellä Monsieur Mosse. Roisko muistelee käyttäneensä elokuvassa myös omia vaatteitaan.[22]  Virtasten ja Lahtisten asut nähtiin väreissä – se on ensimmäinen pienyhtiön tuottama suomalainen värielokuva.

Suurimmissa tuotantoyhtiöissä oli jo 1940-luvulla asuista vastaavaa henkilökuntaa ja vakiintunut järjestelmä pukujen varastointia ja huoltoa varten. Myös niiden elokuvissa saatettiin kuitenkin edelleen käyttää näyttelijöiden omia asuja.[23]  Asuja myös ostettiin, vaikka niiden valmistaminen omassa puvustossakin oli yleistä.

Moni näyttelijätär muistaa käyttäneensä elokuvissa 1950- ja 1960-luvuilla pääsääntöisesti omia asujaan, niin Pirkko Mannolakin. Hänellä oli tiivis yhteys tamperelaiseen Kaisu Heikkilään, joka otti 1952 päävastuun äitinsä perustamasta Naisten pukukeskuksesta. Heikkilä haki ahkerasti inspiraatiota pukujen suunnitteluun Pariisista.

Mannolan mannekiinin tehtävät tutustuttivat hänet yritykseen, ja näyttelijä tilasikin Heikkilältä monia asuja myös elokuviin. Elokuvaan Opettajatar seikkailee (1960) Mannola teetätti Brigitte Bardot’n kuuluisaa pikkuruudullista puuvillaleninkiä mukailevan asun.[24]

Esko Salminen tapasi SF-halleilla Liisankadulla 1960-luvun alussa Suomen Filmiteollisuus Oy:n legendaarisen puvustonhoitajan Fiinu Aution. Autio valitsi Eskolle roolivaatteita yläkerran puvustossa. Iäkkään elokuva-ammattilaisen ystävällisyys, lämpö ja ilmeikkäät kasvot jäivät nuoren miehen mieleen.[25]

 

Lättähatut

Leo Jokelalla on pieni mutta merkittävä sivurooli elokuvassa Tähtisilmä (Matti Oravisto, 1955). Jokelan hahmon puvustuksessa on aimo annos rentoa, uutta asennetta: ”borsalino” otsalla heijasteli hiljattain syntynyttä lättähattukulttuuria. Kuvaajana paremmin tunnettu Olavi Tuomi vilahtaa lättähatun roolissa elokuvassa Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (Armand Lohikoski, 1957).

Lättähatut olivat ensimmäinen selvästi katukuvasta erottutunut suomalainen nuorisokulttuuri, joka syntyi Helsingissä 1950-luvun alussa ja levisi kaikkialle Etelä-Suomeen. Lättähatut olivat pääasiassa työväenluokkaisia nuoria, jotka kuuntelivat uutta rock and roll -musiikkia. Poikien asun siluetti muistutti alaspäin kapenevaa kartiota.

Esko Salmisen mielestä miesten lättähattumuoti oli ”karmeaa”: siihen kuuluivat topatut hartiat, spittarit (teräväkärkiset miesten kengät), kapeat suorat housut ja “tukka tötteröllä”. Huopahatun reunus rutisteltiin kapeaksi ja kupu matalaksi.[26]  Tytöt puolestaan käyttivät kellohelmojen lisäksi toisinaan kapeita hameita, jotka tekivät asun siluetista samanlaisen kärjellään seisovan kolmion kuin pojilla.[27]

Lättähattukulttuuria ei voi kutsua varsinaiseksi nuorisomuodiksi, koska siihen ei vielä liittynyt valmisvaateteollisuuden panosta. Asut muokattiin aikuisten vaatteista. Lättähattujen pukeutumis- ja musiikkikulttuurissa näkyi kuitenkin jo nuorison erottautumispyrkimystä ja kapinaa vanhempia sukupolvia ja yleistä sovinnaisuutta vastaan.

Kari Suomalainen vinoili lättähatuille ja 1950-luvun nuorison pukeutumistavoille monissa pilapiirroksissaan. Hän osasi irvailla nuorille lempeän setämäisesti ja nostaa karrikoiden esiin hupaisat piirteet nuorten käytöksessä, mieltymyksissä ja pukeutumiskulttuurissa. Karin notkea viiva tavoitti oleellisen uudessa silhuetissa.

"Näes, kun ministerit ja muut pöpit karjut lässyttää juhlapuheissaan, että tulevaisuus on nousevan polven käsissä, niin ne tarkoittaa silloin meitä. Eiks oo vänkää?"
Piirros: Kari Suomalainen, julk. HS 19.11.1952. Copyright Kari Suomalaisen perikunta.

 

30-vuotiaan Matti Kassilan käsitys nuorisomuodista

Ohjaaja Matti Kassila tulkitsi nuorison kotihipat -teemaa kahdessa kahden vuoden välein kuvatussa 1950-luvun elokuvassaan. Elokuvassa Isän vanha ja uusi (1955) nähdään Pekanpään töölöläisperheen kotona järjestetyt juhlat, joissa nuoriso tanssii vielä suhteellisen säyseästi boogie woogien tahdissa. Tytöillä on kellohelmaiset tanssimekot, ja poikien asuissa puvuntakkeineen näkyy vielä lättähattukulttuurin vaikutusta. Naisten puvut ovat Atelier Maire Virkkusen käsialaa, miesten puvut puolestaan tulivat Kalle Kuusisen johtamalta vaateliike Kuusiselta. Ohjaajan nuorisokuvaus on vielä suhteellisen kesy.

Elokuvassa Kuriton sukupolvi (1957) Kassila vaihtaa otteensa räväkkään parodiaan. Siinä kuullaan vauhdikasta rock-musiikkia, jonka tahdissa Husu (Leo Jokela) heittää Japia (Maija Karhi) jitterbug-tanssissa niin että kristallikruunu heiluu katossa. Tytöt (Karhi ja Maikki Länsiö) joraavat piukoissa pöksyissä, jumppereissa ja ballerinoissa. Poikien (Jokela, Matti Ranin ja Jussi Jurkka) ruutupaidat ja farkut ovat nekin varsin rentoja. Nuorista konservatiivisin Marja (Kaija Siikala) on sen sijaan ainoana puettu mekkoon. Musiikin ja tanssin kiihkeä rytmi, vauhti ja voima sekä elokuvan nopeatempoinen leikkaus kertovat räväkämmän nuorisokulttuurin vihdoin ja viimein rantautuneen Suomeen ja aikakauden vaihtuneen kertaheitolla!

Samansisältöisten, kahden vuoden välein kuvattujen kohtausten välillä on huikeita eroja. Kurittomassa sukupolvessa Kassila pyrkii tulkitsemaan nuorten tuntoja myös pukeutumisen ja kielenkäytön tasolla. Elokuva perustuu Mika Waltarin vuonna 1936 ensi-iltansa saaneeseen näytelmään[28], jonka vuorosanat monilahjakas näyttelijä Ritva Arvelo muokkasi uskottavaksi nuorison kielenkäytöksi.

Kurittomassa sukupolvessa perheen Kali-poikaa esittävän Jussi Jurkan asuissa näkyi vielä lättähattuvivahteitakin: hattu otsalla ilmentää pojan räyhäkästä asennetta. Perheen isän (Tauno Palo) ”pärinäsankariksi” nimittämä Husu puolestaan pukeutuu ajoittain nahkatakkiin. Salpausselän kisoissa Husulla on yllään duffelitakki. Duffelitakki oli farkkujen ohella helsinkiläisen Vaaksan pukinetehtaan toinen menestystuote ja tärkeä osa 1950-luvun lopun uutta teinimuotia. Sen malli tuli Keski-Euroopasta.[29]

Kassilan elokuva on kaikesta huolimatta varsin uskollinen Waltarin alkuperäisnäytelmälle. Kirjailija korostaa isän auktoriteettia perheen päänä ja esittää äidin ja lapset (nuorison) kuria tarvitsevina ja heikommin asioita ymmärtävinä osapuolina. Tämä vire välittyy elokuvan loppukohtauksessa, jossa hajamielinen professori-isä ottaa jälleen jälkikasvunsa – ja puolisonsa – ohjaukseensa. Kurittoman sukupolven lopussa jopa Japi eli Jaana vaihtaa housuista trikoomekkoon. Elokuvan ilme on siis päivitetty, mutta sanoma on hyvinkin konservatiivinen. Ohjaaja Kassila kritisoi itsekin ratkaisujaan, joissa lopullista irtiottoa 1930-luvun tekstistä ei tehty.[30]

 

Arveluttavat pitkät housut

Näyttelijä Maija Karhi on kertonut kiertäneensä vuonna 1957 useissa juhannusjuhlissa esiintymässä Leo Jokelan kanssa. Heiltä oli tilattu ohjelmanumero Kuriton sukupolvi -elokuvan jitterbug-tanssin tiimoilta. Asuna Maijalla oli kapeat mustat pitkät housut ja vaalea paitapusero.[31]

Naisten pitkien housujen laajemmasta käytöstä ei päästy yksimielisyyteen 1950-luvullakaan. Konservatiivinen mielipide oli, että ne olivat oikea asu vain oikealla hetkellä eli nuoren naisen vapaa-ajan- ja urheiluasuna.[32]

”Pitkät housut hiihtopuvussa ja muutenkin ovat jo niin asiaankuuluva näky, ettei poliisikaan enää kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota,” kirjoittaa Irma Andersin pukeutumisoppaassa Hyvinpukeutuva nainen vuonna 1951. ”Mutta eipä siitä niin kovin kauaa ole, kun kaksi housupukuista tuttavaani pidätettiin ja vietiin poliisikamarille kuulusteltavaksi moisesta ’säädyttömyydestä’.”[33]

Sotavuosina naiset olivat kuitenkin havainneet housujen käytännöllisyyden myös tavallisena arkivaatteena, ja aika alkoi olla vähitellen kypsä housujen yleistymiselle.[34] Vuosikymmenen puolivälissä suorat ja leveähköt koti- ja lomahousut muuttuivat erittäin kapealahkeisiksi. Tällaiset olivat Maija Karhinkin rokkitanssihousut.

 

Vaikutteita elokuvista elokuviin

Suomalainen nuoriso sai 1950-luvulla ensimmäistä kertaa vaikutteita nuorisokulttuuriinsa elokuvista ja musiikista. Elokuvissa käyminen oli – ymmärrettävästi varsinkin kaupungeissa – sangen yleistä aikana, jolloin televisio vasta teki tuloaan Suomeen. Elokuvalippujen hinnat olivat vielä kohtuullisia, eikä elokuvateattereita tarvinnut kaukaa hakea. Helsingissäkin oli kymmenittäin korttelikinoja.

Kruununhaassa asuneet Heidi Krohn ja Esko Salminen ovat molemmat muistelleet nähneensä lukuisia elokuvia Liisankadun Aulassa ja Siltavuorenrannan Unikassa. Myös Siltasaaren ja Hakaniemen monet teatterit tulivat Krunikan nuorille tutuiksi. Teatterikoululaiset seurasivat tiiviisti uusinta kansainvälistä elokuvaa. Kaikki tärkeimmät uutuudet nähtiin Helsingissä.

Esko Salmisen mukaan kaikki amerikkalainen kiehtoi nuoria sotien jälkeen: varsinkin elokuvat ja musiikki säväyttivät.[35] Bill Haleyn legendaariseksi muodostunut kappale Rock Around the Clock nähtiin ja kuultiin elokuvassa Älä käännä heille selkääsi (Blackboard Jungle, Richard Brooks, 1955). 

"Hyvä on, hyvä on, minä erehdyin. Tämä ei ollut se musiikkielokuva jossa Arthur Rubinstein ja Lily Pons esiintyvät."
Piirros: Kari Suomalainen, julk. HS 30.9.1956, copyright Kari Suomalaisen perikunta.
 

Helsingissä esitettiin tuoreltaan monia amerikkalaisia elokuvia: Marlon Brandon tähdittämän Alastoman sataman (On the Waterfront, Elia Kazan, 1954) ensi-ilta oli 19.11.1954 Kino-Palatsissa ja James Deanin Nuoren kapinallisen (Rebel Without a Cause, Nicholas Ray, 1955) ensi-ilta oli 26.10.1956 Reassa. ”Rockin kuninkaan” Elviksen leffat Rakasta minua hellästi (Love Me Tender, Robert D. Webb, 1956) ja Rock'n roll -suosikki (Jailhouse Rock, Richard Thorpe, 1957) nähtiin Suomessa puolen vuoden viiveellä.

Esko Salminen on kertonut, kuinka valtavan vaikutuksen häneen teki amerikkalaisten näyttelijöiden kyky ilmaista täysin uudella, tuoreella tavalla nuorten turhautumista aikuisten maailman paineissa. Amerikkalaisissa nuorisokuvauksissa oli aitoa kipua ja koskettavuutta. Salminen sai sekä James Deanin että Marlon Brandon roolitöistä ja tyylistä inspiraatiota – ja ehkä vähän vaikutteitakin – Ville Valkosen rooliin elokuvassa Tähdet kertovat, komisario Palmu (Matti Kassila, 1962). Villen hermostuksissaan harrastama hammastikun pureskelu sai innoituksensa Actors Studion tyypillisistä työtavoista: rekvisiittaa ja rooliasua voi käyttää monin tavoin rikastamaan roolihahmon ilmaisukieltä.

James Deanin rooliasu elokuvassa Nuori kapinallinen jäi Salmisen mieleen. Punainen Harrington-pusakka, valkoinen t-paita, siniset farkut ja näyttävät bootsit hehkuivat technicolor-väreissä. Ilmaisuvoimainen asu tuntui olevan oleellinen osa roolityön monisärmäistä ja -ulotteista kokonaisuutta.

Salminen käytti elokuvassa Tähdet kertovat, komisario Palmu nuoren Ville Valkosen roolissa omaa, jo vuosia aiemmin varhaisilla työpalkoillaan ostamaansa nahkatakkia, jota hän ei itse enää juurikaan käyttänyt. Näyttelijä itse alkoi jo olla omassa pukeutumisessaan konservatiivisempi: olihan hän jo Kansallisteatterin näyttelijä.[36]

Elokuvassa Ville Valkosen tyttöystävä Saara korostaa Villen olevan ”nahkatakki”, ei lättähattu. Elokuvantekijät ovat oivaltaneet ottaa mukaan tärkeän elementin: nuorisojoukon vaatetuksen keinoin ilmenevät erottautumispyrkimykset toisista nuorisojoukoista.

Roolihahmojen asut olivat tärkeä osa uusien ulkomaisten elokuvien kokonaistyyliä. Niissä nähtiin jo farkkuja ja nahkapusakoita, mutta Suomessa farkkuja ei vielä ollut laajalti tarjolla. Mahdollisuuksia omiin ostoksiin ei tosin monilla nuorilla olisi ollutkaan.

Nuorisokulttuurista ja nuorisomuodista laajemmin voi alkaa puhua vasta 1950-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin elintasokin alkoi nousta ja valmisvaateteollisuus vahvistui. Mattisen teollisuus alkoi valmistaa omia farkkujaan Helsingissä vuonna 1958, ja osasi jo hyödyntää nuorisofarkkujen mainonnassa yhteyttä elokuvaan ja rock-musiikkiin. Uusien farkkujen nimeksi annettiin James Dean, mutta sukunimi pudotettiin pois elokuvatähden varhaisen kuoleman jälkeen. Vain 25-vuotias Dean ajoi kuolonkolarin Kaliforniassa syyskuussa 1955. Sittemmin Mattisen teollisuuden farkuista on puhuttu vain Jameksina.[37] Mattisen teollisuus palkkasi myöhemmin, erityisesti 1960-luvulla monia iskelmälaulajia ja nuoria elokuvanäyttelijöitä farkkuasujensa mainontaan.[38]

 

Pärinäpoikia ja moottoripyöriä

Vaikuttava, nyttemmin ikoniseksi muodostunut nuoren miehen voima-asu nähtiin myös elokuvassa Hurjapäät (The Wild One, László Benedek, 1953). Pääosaa esittänyt Marlon Brando esiintyi ikimuistoista asennetta huokuneessa asussa. Vetoketjullinen musta nahkapusakka, lahkeistaan käännetyt farkut, räyhäkkäät bootsit, t-paita ja koppava lippalakki muodostivat kookkaan moottoripyörän kanssa miehistä voimantuntoa uhkuvan kokonaisuuden, jota on sittemmin varioitu lukemattomia kertoja valkokankaalla ja katumuodissa. Taiteilija Touko Laaksosen, Tom of Finlandin, kuvaston voi arvella ammentavan tästäkin lähteestä.

Kotoiset, huomattavasti kesymmin ja vaatimattomammin asustetut pärinäpojat sokeerasivat vanhempaa sukupolvea Suomessa jo 1950-luvun alussa. Illan koittaessa nahkatakkeihin pukeutuneet nuoret kokoontuivat ajamaan ympäri kortteleita. Fennada-Filmi tuotti vuonna 1953 aiheesta Väinö Venton ohjaaman valistuselokuvan Pärinäpojista oikeiksi moottorimiehiksi, jossa nahkatakkiset, levottomat nuoret nauttivat alkoholia ja nousevat moottoripyörän selkään. Vauhdin vaaroista muistutetaan elokuvassa opettajan otteella.

Pärinäpoikia nähdään suomalaisessa näytelmäelokuvassa oikeastaan vasta vuosikymmenen loppupuolella – ja usein parodian kohteina. Komediassa Yks' tavallinen Virtanen (Ville Salminen, 1959) pärinäpoikaa näyttelevä Jouni Brännare saapuu kesähotelliin kainalossaan surinasussua esittävä Pirkko Alatalo, jota kutsutaan elokuvassa ”vyöruusuksi”. Samana vuonna pärinäpojat (Pertti Palo ja Helge Herala) aiheuttavat Tuula Virtasen (Ritva Valkama) vanhemmille harmaita hiuksia elokuvassa Virtaset ja Lahtiset. Todellisuudessa Vekaa esittävä Herala oli 36-vuotias pärinänuorta näytellessään! Kotimaisissa elokuvissa pärinäpojat esitetään lähinnä koomisen naurettavina ja karrikoituina hahmoina.

 

Hyvän ja pahan tytön asut

Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvassa nähdään kaksi vahvasti kontrastoitua nuorta naishahmoa: murhatun miehen veljentytär ja Ville Valkosen tyttöystävä Saara Pohjanvuori (Maija-Leena Soinne) sejä nahkatakkijengin "pimu" (Sointu Angervo).

Saaralla on polven alle ulottuva paitamekko ja esiliina, ja hänen hiuksensa ovat poninhännällä. Musta patellavyö tekee Saaran asusta kuitenkin sensuellimman korostamalla kapeaa vyötäröä. Hahmo rinnastuu usein domestisiin tiloihin kuten keittiöön. Mika Waltarin tekstistä juontaa kuitenkin kirjailijalle tyypillinen ihmiskuvauksen monivivahteisuus. Elokuvan ”kunnollinen tyttö” Saara on tulossa teiniäidiksi, ja ”paha poika” Ville Valkonen onkin luotettava ja vastuuntuntoinen isäkokelas.

Stereotyyppisemmäksi hahmoksi jäävä ”paheellinen tyttö” eli Sointu Angervon esittämä pimu on puettu ihoa nuoleviin pitkiin housuihin, piukkapöksyihin. Housujen tiukkuudesta kertoo sekin, että lahkeensuihin on lisätty vetoketjut helpottamaan pukemista. Pimun hiukset on pörrötetty kuin eilisen tupeerauksen jäljiltä ja hänen katsettaan korostavat voimakkaat, mutta eivät niin taidokkaat kissarajaukset. Itse komisario Palmu kehottaa lopulta pimua: "Kotiin siitä! Pese korvasi, kampaa tukkasi, laita hame päällesi ja pidä pyllysi kurissa!”

 

Iskelmäelokuvien muotia

1950-luvun loppu toi suomalaiseen elokuvaan uuden musiikkielokuvan alalajin: iskelmäelokuvan. Pyrkiessään löytämään aiheen, jolla kompensoisi edellisten elokuviensa tappiot, Veikko Itkonen keksi tuottaa elokuvan, joka esittelisi nuorison suosimia iskelmätähtiä ja heidän tuoreimpia levytyksiään.[39]  Näin syntyi Suuri sävelparaati (Jack Witikka, 1959), jossa esiintyi lukuisia iskelmälaulajia aina Laila Kinnusesta, Eino Gröniin ja Brita Koivuseen. Elokuva tehtiin vetoamaan erityisesti nuoreen yleisöön.

Suuren sävelparaatin tekotapa ja ilmeisen halvat tuotantokustannukset herättivät myös muiden tuottajien kiinnostuksen: lähivuosien aikana sekä vakiintuneet tuotantoyhtiöt että tilapäisyrittäjät kokeilivat iskelmäelokuvia.[40] Seuraavana markkinoille ehti Fennada-Filmin Iskelmäketju (Hannes Häyrinen, 1959), josta tuli yleisömenestys.

Iskelmäelokuvat tekivät laulajista hetkessä elokuvatähtiä. Ne rakensivat uudenlaista tähtikulttuuria, jossa vaikeuksissa painiskelevan elokuvateollisuuden ja musiikkituottajien edut kohtasivat. Hattarankevyt juoni riitti sitomaan iskelmäesitykset elokuvaksi ja draama loisti poissaolollaan.

”Iskelmälevyt pyörivät ja täyttävät äänellään kaupat, ravitsemusliikkeet, kahvilat, kodit,” kirjoitti Valma Kivitie Elokuva-Aitassa Iskelmäketju-arvostelussa vuonna 1959. ”Joka paikassa soi. Iskelmistä kirjoitetaan. Iskelmätähdistä julkaistaan juttuja ja kuvia. Ja tehdään elokuvia. Ajanmukaista. Sillä iskelmä on ajan huuto.”[41]

Iskelmäketjun nuoret iskelmätähdet on vielä puettu jäykän aikuismaisesti. 20-vuotias Pirkko Mannola esiintyy kävelypuvussa ja rouvamaisessa pitkähihaisessa A-linjaisessa mekossa. 22-vuotias Lasse Liemola puolestaan edustaa tummassa puvussa ja solmiossa. Muodollisesti pukeutuneiden iskelmätähtien esiintyessä Rytmikellarin lavalla yleisön joukossa kuitenkin nähdään rasvalettejä, purkkaa jauhavia teinejä, tyttö kissalaseissa, blondi jumpperissa ja tupakkaa polttavia pahoja pimuja.

Kohtauksessa nähdään myös peittelemätöntä Coca-Cola-mainontaa. Kaikki elokuvan 23 iskelmää olivat heti tuoreeltaan ostettavissa myös äänilevyinä.

Kravattia löysätään elokuvissakin 1960-luvulle saavuttaessa. Faktaa ja fiktiota sekoittavan iskelmäelokuvan Tähtisumua (Aarne Tarkas, 1961) pääosiin valittiin Pirkko Mannola ja Esko Salminen esittämään lähinnä itseään.

Tähtisumua-elokuvan alussa Mannola nähdään nuorekkaan urheilullisessa asussa, joka on kaukana Iskelmäketjun muodollisista puvuista. Lavalla Mannola edustaa aluksi kellohelmoissa, mutta tiputtaa seuraavaksi huovan, jonka alta paljastuvat pikku pikku bikinit! Vuonna 1960 Brian Hylandin popkappale Itsy Bitsy Teenie Weenie Yellow Polka Dot Bikini oli aiheuttanut bikinien ostovillityksen. Laila Kinnunen levytti kappaleen suomenkielisen version Pikku pikku bikinissä vielä samana vuonna. Mannola esittää kappaleen elokuvassa yllään bikinien röyhelöinen alaosa ja suorastaan šokeeraavan pieni yläosa.

 

Nuorisokulttuuri on elokuvassa vahvasti esillä. Vuoden 1959 rock-kuninkuuskilpailun voittanut Rock-Jerry saa tyttöjen polvet veteläksi suorissa housuissa, pique-paidassa ja pikkutakissa – ja lanteet liikkuvat liukkaasti kuin Elviksellä konsanaan!

 

Tähtisumua huipentuu iskelmäohjelmaan, joka koostuu näyttävistä musiikkinumeroista. Purkkaa jauhava Pirkko Mannola esittää kappaleen Nahkatakkiritari yllään beatnik-tyylinen asu: raitapaita, huivi, kapeat housut ja matalapohjaiset kengät. Trendikkäät kissarajaukset ovat make-upin clou. Kitaraa olallaan kantava Martti Palo näyttävissä pulisongeissaan nähdään Mannolan nahkatakkiritarina.

 

Iskelmäelokuvan kultavuosina 1960–61 tuotettiin peräti seitsemän iskelmäpainoitteista elokuvaa, mutta niiden suosio hiipui nopeasti. Esko Salminen muistaa hyvin elokuvat, joita hän oli SF-halleilla tekemässä 1960-luvun alussa, kun Toivo Särkkä tuotti ”varastoon”. 1950- ja 1960-lukujen vaihde oli studiotyötavan lopun alkua, kaikessa ”haisi jo rappio”.[42] Iskelmäelokuvat olivat keino yrittää tavoittaa uudestaan suuri yleisö, joka alkoi paeta elokuvateattereista kotisohville television ääreen.[43]

1950-luvun ja 1960-luvun alun suomalaisten elokuvien kuva nuorisosta oli Esko Salmisen mukaan karrikoitu ja paperinohut. “Särkän maku vaikutti paljon”, lisää Salminen. Nuoria tarkasteltiin keski-ikäisten näkökulmasta.[44]

 

Uusi aika, uudet tekijät

Edetessään 1960-luku toi mukanaan suuria muutoksia, mutta yksi asia pysyi ennallaan: uusi nuori sukupolvi hylkäsi jälleen vanhempiensa konservatiivisen ajattelun heittäytyen mukaan uusiin, radikaaleihin aatteisiin – ja vaatteisiin.

Kotimainen elokuva ja sen tuotantotavatkin muuttuivat vauhdilla 1950-luvun lopulta lähtien. Kriisitilaan ajautunut studioelokuva tuli tiensä päähän vuosien 1963–65 näyttelijälakon ja Suomen Filmiteollisuus Oy:n konkurssin myötä. Elokuvien teko siirtyi pitkälti kaduille ja aitoihin lokaatioihin. Elokuvan ”uuden aallon” entistä kevyemmät työtavat näkyivät esimerkiksi nuorten ohjaajien Risto Jarvan, Maunu Kurkvaaran ja Jörn Donnerin elokuvissa.

Visuaalinen maailma ja pukeutuminenkin muuttuivat vauhdilla. Marimekon voimakkaissa painokuoseissa ja linjoiltaan hyvinkin yksinkertaisissa puuvilla-asuissa tiivistyi uusi ajanhenki ja uusi suomalaisuuden ilme, mutta se onkin jo toinen tarina.

Essee on ensimmäisen kerran julkaistu Elonet-sivustolla 31.3.2015.

 

Viitteet

[1]  Sirkka Kopisto: Moderni chic nainen. Muodin vuosikymmenet 1920–1960. Helsinki: Museovirasto 1997, 76.

[2] Charlotte Seeling: Muoti – suunnittelijoiden vuosisata 1900–1999. Könemann: 1999, suom. painos 2001, 235.

[3] Ritva Koskennurmi-Sivonen: Muotitaiteilija Riitta Immonen – vaatteita naisille työhön, juhlaan, vapaa-aikaan. Jyväskylä: Multikustannus 2008, 57.

[4] V. H.: ”Elokuvat”. Uusi Suomi 25.1.1953.

[5] Joanna Weckman: “Buren ja Fiinun jalanjäljissä – Pukusuunnittelijana elokuvaproduktiossa”. Elokuvantaju 2002. http://elokuvantaju.uiah.fi/oppimateriaali/lavastus/artikkelit/weckman_p.... Linkki tarkistettu 6.3.2015.

[6] Pirkko Mannolan puhelinhaastattelu 12.3.2015, Minna Santakari.

[7] Eija Mäkinen: Heidi Krohn: elämäni kivet. Helsinki: Like 2009, 68.

[8] Pirkko Mannolan puhelinhaastattelu 12.3.2015, Minna Santakari.

[9] Kampaamoyrittäjä Terttu Stenbergin haastattelu 1.4.2014, Minna Santakari.

[10] Merja Salo: Muodin ikuistajat. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu 2005, 100.

[11] Kerstin Thorvall-Falk: Kirja sinulle. Suom. Sirkka Rapola et al. Helsinki: Otava 1961, 78.

[12] Sirkka Kopisto: Moderni chic nainen. Muodin vuosikymmenet 1920–1960. Helsinki: Museovirasto 1997, 76.

[13] Heidi Krohnin haastattelu 24.3.2014, Riikka Pennanen ja Minna Santakari.

[14] Merja Salo: Muodin ikuistajat. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu 2005, 101.

[15] Kampaamoyrittäjä Terttu Stenbergin haastattelu 1.4.2014, Minna Santakari.

[16] Anna Möttölä: ”Style Star – Admiring Audrey Hepburn in the 1950's”. Teoksessa Kallioniemi, Kärki, Mäkelä & Salmi (ed.): History of Stardom Reconsidered. Turku: International Institute for Popular Culture 2007. http://iipc.utu.fi/reconsidered/Mottola.pdf

[17] Esko Salmisen puhelinhaastattelu 27.3.2014, Minna Santakari; Heidi Krohnin haastattelu 24.3.2014, Riikka Pennanen ja Minna Santakari.

[18] Katarina Haavio ja Satu Koskimies: 50-luvun tytöt. Päiväkirjat 1951–1956. Helsinki: Kirjayhtymä 1992, 211.

[19] Pirkko Mannolan puhelinhaastattelu 12.3.2015, Minna Santakari.

[20] Heidi Krohnin haastattelu 24.3.2014, Riikka Pennanen ja Minna Santakari.

[21] Pertti Roiskon puhelinhaastattelu 2.7.2014, Riikka Pennanen.

[22] Pertti Roiskon puhelinhaastattelu 2.7.2014, Riikka Pennanen.

[23] Tea Istan puhelinhaastattelu 13.1.2012, Minna Santakari.

[24] Pirkko Mannolan puhelinhaastattelu, 12.3.2015, Minna Santakari.

[25] Esko Salmisen puhelinhaastattelu 27.3.2014, Minna Santakari.

[26] Esko Salmisen puhelinhaastattelu 27.3.2014, Minna Santakari.

[27] Piia Lempiäisen tiedonanto, 16.3.2015.

[28] Wilho Ilmari ohjasi Kuriton sukupolvi -näytelmän kantaesityksen Tampereen Teatteriin vuonna 1936. Vuonna 1937 Ilmari ohjasi näytelmän Kansallisteatteriin ja teki näytelmän pohjalta myös samannimisen elokuvan Mika Waltarin muokkaaman käsikirjoituksen pohjalta (tuotanto: SF, T.J. Särkkä). 1950-luvun alussa Eino Salmelainen ohjasi näytelmän Tampereen Työväen Teatteriin.

[29] Merja Salo: Muodin ikuistajat. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu 2005, 101.

[30] Matti Kassila: Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila. Juva: WSOY 2004, 248.

[31] Maija Karhin puhelinhaastattelu 21.3.2014, Minna Santakari.

[32] Sirkka Kopisto: Moderni chic nainen. Muodin vuosikymmenet 1920–1960. Helsinki: Museovirasto 1997, 96.

[33] Irma Andersin: Hyvinpukeutuva nainen. Maailman muotialan suurten ohjeita ja neuvoja eleganssia tavoitteleville. Helsinki: Otava 1951, 89–90.

[34] Merja Salo: Muodin ikuistajat. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu 2005, 100.

[35] Esko Salmisen puhelinhaastattelu 27.3.2014, Minna Santakari.

[36] Esko Salmisen puhelinhaastattelu 27.3.2014, Minna Santakari.

[37] Merja Salo: Muodin ikuistajat. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu 2005, 101.

[38] Merja Salo: Muodin ikuistajat. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu 2005, 103.

[39] Kari Uusitalo et al: Suomen kansallisfilmografia 6. Vuosien 1957–1961 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: VAPK-kustannus 1991, 280.

[40] Kari Uusitalo et al: Suomen kansallisfilmografia 6. Vuosien 1957–1961 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: VAPK-kustannus 1991, 280.

[41] Valma Kivitie: ”Ajankohtainen elokuva”. Elokuva-Aitta 22/1959, 25.

[42] Esko Salmisen puhelinhaastattelu 27.3.2014, Minna Santakari.

[43] Kiinnostavana kuriositeettina mainittakoon Juha Tapanisen elokuva Iskelmäprinssi (1991), joka ammentaa innoituksensa 1950-luvun ja 1960-luvun alun visuaalisesta maailmasta ja iskelmäelokuvien viihteellisestä, hattarankeveästä maailmasta. Nostalginen elokuva jäi mainosohjaaja Tapanisen ainoaksi pitkäksi elokuvaksi.

[44] Esko Salmisen puhelinhaastattelu 27.3.2014, Minna Santakari.

 

Asiasanat: 
esikuvat, kauneus, muoti, naisellisuus, nuoret, nuorisokulttuuri, puvustus, tähteys, yleisö
Vuosikymmen: