Kun on tunteet

Sakari Toiviainen
Erik Blombergin toinen pitkä ohjaustyö, Kun on tunteet (1954), on sovitus kymmenestä kirjailija Maria Jotunin novellista. Käsikirjoituksen laati ohjaajan puoliso Mirjami Kuosmanen, joka myös näyttelee elokuvassa Hulta Hempukan roolin.

Jos Erik Blombergin esikoisohjaus Valkoinen peura rakentui paljolti kuvalliselle ajattelulle, epätodellisille aineksille, sadun- tai legendanomaiselle lähestymistavalle, yhden ihmisen sisäiselle draamalle, niin Blombergin toinen elokuva Kun on tunteet kääntyy kohta kohdalta vastakkaiseen suuntaan. Se käyttää kirjallisuuden klassista tekstiä, Maria Jotunin vuoropuhelua sellaisenaan; se on kiinni arjessa ja realistisissa ihmiskohtaloissa; henkilöitä on paljon eikä heistä yksikään keskeisempi kuin kymmenen muuta. Tapahtumat ja henkilöt ankkuroidaan lujasti Jotunin kuvaamaan miljööseen, vuosisadan alun pikkukaupunkiin ja sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Kumpikin lajityyppi on sinällään vaikea toteuttaa: niin "kuvallinen" kuin "kirjallinen" aihe, niin "satuelokuva" kuin "arkikuvauskin". Blombergin asennetta osoittaa, ettei hän pane lajeja paremmuusjärjestykseen: aihe sanelee lähestymistavan, jolle oikeutuksen antaa viime kädessä vasta lopputuloksen onnistuminen.

Maria Jotunin kymmenestä novellista rakennettu Kun on tunteet ei ole varsinainen episodielokuva eikä myöskään elokuvan muotoinen vastine novellikokoelmalle. Se on yhtenäinen kokonaisuus, jossa 14 novelleista valittua ihmiskohtaloa liittyy toisiinsa kuin ketjussa ja muodostaa eräänlaisen pienoiskuvan Jotunin novellien maailmasta, dialogien tai monologien kautta, rakkauden teeman ja yhteisen miljöön sitomina ja tihennetyn ajan, yhden päivän puitteissa. Max Ophulsin Arthur Schnitzler -elokuva La Ronde (1950) eli Intohimojen karuselli lienee lähin ulkomainen vastine tälle epätavalliselle hahmotukselle.

Sekä Blomberg että hänen näyttelijätär-käsikirjoittaja-vaimonsa Mirjami Kuosmanen olivat lukeneet ja arvostaneet Jotunin novelleja kauan, ennen kuin aihe kiteytyi elokuvasuunnitelmaksi. Valmistelutyö oli jälleen huolellista, ja Blombergin & Kuosmasen panokset ovat vaikeasti toisistaan eroteltavissa, vaikka Kuosmanen onkin nimetty ainoaksi käsikirjoittajaksi. Blomberg korostaa Kuosmasen loistavaa kielikorvaa ja suomenkielen hallintaa: juuri hän valitsi henkilöt ja vuoropuhelut. Skenaarion rakenne syntyi yhteistyössä, minkä jälkeen Blomberg teki kuvajaon. Näyttelijöiden kanssa koko käsikirjoitus käytiin läpi ja harjoiteltiin perusteellisesti, ennen kuin ainuttakaan kuvaa otettiin.

Niinpä kuvausvaihe sujui harvinaisen kitkattomasti. Ulkokuvauspaikaksi valittiin Porvoo, jossa Helsinkiä lähinnä oli vielä Jotunin pikkukaupungista muistuttavaa vanhaa puutalomiljöötä jäljellä. Mirjami Kuosmanen kertoo ällistyneensä melkoisesti, kun he sittemmin kävivät Kuopiossa tekemässä haastatteluja, keräämässä aineistoa ja kuvaamassa Jotunin kotia ja pihapiiriä, sillä Porvoon-kuvauksissa käytetty piha oli hyvin samanlainen kuin Jotunin kotipiha.

Maria Jotunin, "suomalaisen Strindbergin" (Blomberg), rakkauden ja kuoleman sekä naisen osan illuusiottoman kuvaajan kääntäminen elokuvaksi on koettu ongelmalliseksi jo hänen näytelmiensä osalta. Niistä Miehen kylkiluu filmattiin Orvo Saarikiven ja Hugo Hytösen ohjaamana 1937, Kultaisen vasikan teki Ritva Arvelo 1961 ainoana elokuvaohjauksenaan. Miehen kylkiluun ansiot liittyvät lähes kokonaan Jotunin terävään asetelmaan ja nautittavaan vuoropuheluun. Myös Arvelon sinänsä onnistuneessa elokuvassa nämä tekijät taipuivat himmentämään draaman ja henkilöhahmojen syvempiä ulottuvuuksia tai puolta, jota voisi nimittää vaikkapa sovituksen "elokuvalliseksi hengitykseksi".

Sitä suuremmalla syyllä ongelma koskee Jotunin novelleja, vaikka ne dialogi- tai monologimuodoissaan toistavatkin draamallista ilmaisua. Mirjami Kuosmanen kuitenkin tiesi mitä halusi: hän näki elokuvan muodon hahmottuvan juuri tekstistä käsin. Artikkelissaan Maria Jotunin parissa (Elokuvan maailmat, 1957) hän kertoi, miten sovitus löysi oikean sävellajinsa:

"Maria Jotunin tuotantoa, lukuunottamatta Miehen kylkiluuta pidetään epäfilmaattisena, mutta se on mielestäni suuri virhe. Hänen pieniin novelleihinsa kätkeytyy valtava maailma, järkyttäviä ihmiskohtaloita, sellaisia, joita 'filmaattisista' jutuista juuri etsitään. Jotunin kohtalot ovat vain paljon syvemmällä, tavallisen arkipäiväisen rupattelun peitossa. Joka lauseesta ja usein riipaisevimmin leikillisen sanonnan mukana heijastuu hänen ihmistensä sisin olemus. Mestarillisissa vuoro- ja yksinpuheluissa, usein hyvinkin lyhyissä, Jotuni paljastaa henkilöittensä koko nykyisyyden, menneisyyden ja vieläpä tulevaisuudenkin.

Mielestäni hyvän kirjailijan teokset ovat kaikki filmaattisia. Filminauhalle voit kirjoittaa mielikuviasi ja kirjailijan sanottavaa samoin kuin valkealle paperille.

Jotunin novellit ovat tuokioita hänen kunkin ihmisensä elämässä. Filmikäsikirjoitusta varten näitä tuokioita, sopivien ihmisten tuokioita, keräsin yhteen kimppuun, sovitin ne tapahtumaan samana päivänä ja nämä ihmiset vielä elämään saman pihan vaiheilla. Jotunimaisesti pysyttelin suppeassa ajassa ja suppealla alueella. Kuudesta aamulla kahteentoista yöllä he kukin elivät tuokionsa ajallaan. Lyhimmät novellit tulivat yhtäjaksoisina, pari laajempaa hajoitin tapahtumaan päivän eri aikoihin, joten yhtenäinen punainen lanka kutoutui mukaan."

Niminovelli Kun on tunteet toimii tällaisena kokoavana lankana. Piikatyttö Viian ja talonmies Joosuan lemmentarina on hajotettu ja levitetty koko elokuvan pituudelle, siirtymät muihin henkilöihin ja episodeihin tapahtuvat useimmiten juuri heidän edesottamustensa kautta. Samoin novelli Käärme paratiisissa, suutari Lettusen, hänen vaimonsa ja piikansa Hulta Hempukan tragikoominen kolmiodraama on leikattu useaksi katkelmaksi. Hilda Hussosta on tehty torikauppias, ja samannimisen monologin lisäksi hänet on sulautettu esiintymään myös Rakkautta -novellin toisena päähenkilönä. Rohdoskaupassa on siirretty torille, Rakel Laakson monologiksi. Viia saa niminovellin lisäksi toimia leskirouva Myyrin piikana, toisena osapuolena novellista Pietari Suuren tapainen. Muut episodit Matami Röhelin, Josefiina, Maantiellä ja Onnellinen Heliina pitäytyvät alkutekstien puitteissa.

Viian ja Joosuan suhde antaa kokonaisuudelle jännitteen ja kontrastisen kaikupohjan myös sikäli, että se on elokuvan tarinoista ainoa, joka kehitellään jonkinlaiseen onnelliseen päätökseen. Tai ainakin Viia ja Joosua eivät ole kokonaan menettäneet uskoaan rakkauteen, tunteeseen ilman laskelmointia, vaikka Viia jääkin pohtimaan, mikä sai Joosuan lennähtämään hänen tielleen ja antamaan ratkaisevan kymmenmarkkasen. Ehdottomat tunteet ja ehdottomat totuudet (etenkään tunteista) eivät kuulu tähän Jotunin maailmaan. Jo alun keskustelu leskirouva Myyrin ja Viian välillä määrittelee pelin säännöt: kysymys on siitä, myöntääkö Viia jonkun miehen käyneen luonaan yöjalassa, jolloin hän saisi potkut, vai kieltääkö, jolloin hän joutuisi yhtä tukalaan asemaan. Todella ja valheella on vain käyttöarvonsa, raja niiden välillä häilyvä: "Totuus on siinä mihin sen tahtoo panna", sanoo Viia.

Miehen ja naisen välinen rakkaus lihallisine puolineen, sivuilmiöineen ja seuraamuksineen ja ennenkaikkea noine "tunteineen" on elokuvan ainoa teema ja kertosäe. Yleensä romanttisena käsitelty aihe on Blombergin & Kuosmasen elokuvassa joutunut niin armottomaan valoon, että vertaista saa hakea Ingmar Bergmanilta tai tosiaan Strindbergiltä. Samassa harhakuvattomassa läpivalaisussa ovat niin vanhat kuin nuoret, houkat kuin viisaat, turmeltuneet kuin viattomat. Mirjami Kuosmanen laulaa Ahti Sonnisen teemavalssia sanoin, joita myös Maija Karhin kuullaan lopussa hyräilevän: Ei pitäisi nuorena lempiä / Ei pitäisi rakastua / Sillä rakkaus tuottavi tuskia / Sille jolla on tunteita.

Joosuan ja Viian nuori, elämäniloinen ja vielä kohtuullisen toiveikas rakkaus on runko, johon sysäyksittäin tai kuin musikaalisena sarjana kasvaa muita muunnelmia rakkauden ikuisesta aiheesta. Matami Röhelinin ja hänen asiakkaansa julma episodi kertoo hyväksikäytetystä ja petetystä rakkaudesta; nyt käydään kauppaa sen hedelmästä, yksinäisen nuoren äidin pariviikkoisen vauvan luovuttamisesta hoidettavaksi ja elätettäväksi Matami Röhelinille, joka samaan hengenvetoon juttelee rahasta ja puhuu lapsen mahdollisesta kuolemasta kuin tapahtuneena tosiasiana.

Rakkaus kaupankäynnin, taloudellisen laskelmoinnin kohteena on keskeinen sisältö myös Voilokin isännän tarinassa ja torikauppias Erikssonin kaavailemassa liitossa Hilda Husson kanssa. Husson puhelinmonologissa välähtää kuitenkin esiin hänen aikomansa järkiavioliiton tausta: suuri uhrautuva rakkaus naissankariin, jonka kanssa hänellä on avioton lapsi. Hilda Husso hellii miestä yhä sydämessään, mutta vailla minkäänlaisia harhakuvia: "Kymmenille se Lundqvist noin sanoo, mutta ei se haittaa." Tämä yksi ainoa repliikki viiltää auki Hilda Husson tunne-elämän, paljastaa unelman ja itsepetoksen, tarpeen uskoa rakkauteen, joka kaikessa mahdottomuudessaan ja valheellisuudessaan saattaa olla elämän koossapitävä voima, jokapäiväistä todellisuutta ja järjen ääntä todempi.

Josefiinan tunnustuksissa on kysymys aistillisesta, ilottelevasta rakkaudesta, johon nainen näyttää heittäytyvän ilman syyllisyyttä. Lettusen ja Hulta Hempukan aistillinen kisailu herättää luvallisen ja luvattoman, aviollisen ja aviottoman rakkauden vastakohta-asetelman, joka ratkaistaan toteamuksella, ettei papin siunaus paljon merkitse: "Rakkaus on ylin kaikista, se liiton solmii ja pyhittää." Jakso kehittyy kahden naisen farssimaiseksi kaksintaisteluksi, jossa sanojen lisäksi käytetään taikinaa aseena. Vaikka mittelö näyttääkin jäävän lopullista ratkaisua vaille, on selvää, että juuri naiset päättävät Lettusen kohtalosta. Miehestä itsestään ei siihen ole: hän ehtii perua puheensa ja lupauksensa moneen kertaan.

Miesten raukkamaisuus, heidän halukkuutensa hetkelliseen lihalliseen lemmenleikkiin ja yhtä kärkäs halu vetäytyä leikistä ja vastuusta tosipaikan tullen kertautuu elokuvan monissa episodeissa. Matami Röhelinin asiakkaan tuntematon rakastaja, Voilokin isäntä, Hilda Husson Lundqvist ja Lettunen eivät pysty sitoutumaan naisiinsa, nousemaan näiden voimakkaiden tunteiden tasolle tai uhrauksien arvoisiksi.

Jotunin naiskuvat ovat suomalaisen kirjallisuuden upeimpia, ja Mirjami Kuosmasen työstämisen tuloksena ja hyvien näyttelijöiden tuella niistä on tullut myös suomalaisen elokuvan muistettavimpia. Jotuni kirjoitti novellinsa naisasialiikkeen ensimmäisen nousun tunnelmista ja ylti syvemmälle kuin monet myöhemmät saman asian ajajat. Jotunin naiset tuntevat voimakkaasti ja osaavat ajatella miehiä järkevämmin ja kaukonäköisemmin. He saattavat kokea miehen ikään kuin pakollisina luonnonvitsauksina, mutta eivät silti typistä näitä yksiviivaisiksi vihollisiksi. He saattavat laskelmoida rahan tai aviollisen turvallisuuden varaan, mutta he pystyvät myös välittömiin tunteisiin ja luonnollisiin aistillisiin iloihin, seurauksia ja sovinnaista moraalia uhmaten. He näyttävät tyytyvän osaansa, mutta heillä on voimaa ja itsenäisyyttä ohittaa äitiyden ja kotitalousorjuuden naiselle osoittamat ahtaat puitteet.

Näille naisille on siis lyhyesti sanottuna annettu ihmisen paperit, niin novelleissa kuin elokuvassakin. Heillä on sijaiskärsijän osa, mutta heillä on rohkeutta nousta sen yläpuolelle; heillä on oikeus rakkauteen ja itsenäisyyteen, mutta heille on suotu oikeus myös erehtymiseen. Pinnan alla tai taustalla väreilevät miesvaltaisen yhteiskunnan julmat lainalaisuudet, Jotunin kitkerä näkemys rakkaudesta yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien heijastajana ja etenkin tunteelleen antautuvan naisen asemasta altavastaajana, rakkauden hinnan maksajana.

Kun on tunteet säilyttää kaiken aikaa kevyen, vaivattoman näköisen kerronnan asteikon, samalla kun se koskettelee elämän ja ihmissydämen syvimpiä, kipeimpiä kysymyksiä. Se on pinnalta säteilevä, hymyilevistä kasvoista täyttyvä komedia, jonka ihmissydänten salaiset tuskat ja haavat, itsepetokset ja turhautuneet toiveet syventävät ja kirkastavat tragediaksi.

Kuosmasen sovituksessa ja Blombergin kuvallisessa toteutuksessa Jotunin henki ja kirjain, kuva ja sana tuntuvat löytävän pakottoman, lähes ihanteellisen tasapainon. Kamera saattaa pysähtyä minuuteiksi puhuviin kasvoihin, mutta se saattaa myös maalailla piha- ja torinäkymiä, seurata vuoropuhelua kävelyn (Josefiina) tai rekiajelun (Voilokin isäntä) myötä. Alun ja lopun kaupunkikuvat kehystävät kokonaisuutta, jossa liikkuvat ulkokohtaukset ja staattisemmat sisäkohtaukset vuorottelevat sopusointuisesti. Siirtymät henkilöstä toiseen, ulkoa sisälle ja päinvastoin on useimmissa tapauksissa rakennettu lähes näkymättömin liitoksin.

Vallitsevasta tyylilajista poiketaan parissa episodissa, ei kuitenkaan niin, että ne rikkoisivat kokonaisuuden tai painottaisivat sen toisin. Matami Röhelinin ja hänen asiakkaansa keskustelu on kuvattu eri tavoin vinosti sijoitetulla kameralla, uhkaavin ylä- ja alakuvin, vahvoin mustavalkoisin kontrastein. Lettusen ja hänen naistensa kohtauksessa koominen sävytys liukuu farssiksi ja slapstickiksi asti – tietoisesti ja hallitusti toteutettuna, mutta tyylittelyn aste jättää toki sijaa pienelle kysymysmerkille.

Jos yhtälailla voidaan saattaa kyseenalaiseksi Pentti Viljasen ja Henny Valjuksen vahvasti karrikoidut tulkinnat Lettusen pariskunnasta, niin muut näyttelijät tuntuvat todella löytäneen oikean sävelen tyylittelyn ja psykologisen realismin välimaastossa. Syystä on yksittäisistä näyttelijäsuorituksista aina nostettu esiin Emmi Jurkan yhteen otokseen taltioitu puhelinmonologi Hilda Hussona, arkisin sanankääntein ja elein sisimpänsä paljastavana keski-ikäisenä naisena.

"Jotunin ihmiset paljastavat itsensä sanoin, ei teoin, heistä ei voi kertoa, he itse kertovat, tulevat lähelle, irtautuvat ympäristöstään, kuin suuriin lähikuviin. Jotunin maailma on suuria puhuvia, ja toisten puhetta kuuntelevia lähikuvakasvoja."

Tämä Mirjami Kuosmasen näkemys antaa pohjan elokuvan viritykselle. Näyttelijöitä lienee innostanut tosiasia, että he harvoin ovat saaneet esitettäväkseen Jotunin tekstiä parempaa vuoropuhelua, ainakaan suomalaisessa elokuvassa sellaista ei ole kuultu. Silti Kun on tunteet välittää Jotunin novellien pikkukaupunkilaismaailman ja sen erottamattomasti tragikoomiset ihmiskohtalot tavalla, joka on enemmän kuin pelkkää kirjallisuuden ulkokohtaista kuvitusta tai kirjailijan näkemysten kunnioittavaa taltiointia. Ohi tämän Blombergin ja Kuosmasen elokuva kohoaa toisenasteiseen olemassaoloon, joka alan parhaiden saavutusten lailla on ikäänkuin "kirja kerrottuna elokuvalla" (André Bazin). Parhaimmillaan Kun on tunteet onnistuu välittämään runollisen, musikaalisen kokemuksen – se on ehkä ainoa suomalainen elokuva, jossa puhe on kuin musiikkia – ja miltei unenomaisella tavalla se panee liikkeelle mielikuvia, jotka yltävät sanojen ja kuvien pintaa paljon kauemmaksi, näkymättömään yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja inhimilliseen sielunmaisemaan.

Essee on julkaistu alunperin vuonna 1989 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 5.

Esseeseen liittyvät elokuvat: 
Asiasanat: 
filmatisointi, kirjallisuus, naiskuva, novellit, mieskuva, rakkaus, realismi
Vuosikymmen: