Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Sodan, säännöstelyn ja jälkihoidon vuodet

Hannu Salmi

Sotavuosien henkeen kuului isänmaallisuuden ja kansan yhteenkuuluvuuden korostaminen. Sodan jälkeen alkoi taloudellinen nousu, mutta sisäpolitiikassa kuohui. 50-luvulle tultaessa poliittinen tilanne alkoi vakiintua ja Suomi kansainvälistyä.

Kesäkuun 25. päivänä 1941 pääministeri Jukka Rangell totesi Suomen olevan toistamiseen sodassa Neuvostoliittoa vastaan: viralliseksi syyksi ilmoitettiin vihollisen ilmahyökkäys Suomen rajojen sisäpuolelle. Talvisodan päättymisestä oli ehtinyt kulua runsas vuosi.

Vaikka historiantutkijat myöhemmin halusivatkin tehdä Suomesta ajopuun, joka vain seilasi kansainvälisten virtojen pakottamana, nykykäsityksen mukaan Suomi hakeutui aktiivisesti sotaan ja oli valmistautunut pienimmänkin tekosyyn varalta hyökkäykseen. Jatkosota alkoikin voimakkaan ekspansiivisesta heinäkuussa 1941 Mannerheim vakuutti kuuluisassa päiväkäskyssään panevansa miekkansa tuppeen vasta, kun Itä-Karjala olisi "vapaa". Saksan hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan oli sitonut vihollisen voimavarat etelämmäs, joten etenemisen mahdollisuuksia näytti olevan. Elokuuhun 1941 mennessä talvisodassa menetetyt alueet oli vallattu takaisin. Joulukuussa eteneminen vihdoin pysähtyi ja asemasota alkoi: rintamat lukkiutuivat.

Sotavuodet merkitsivät pitkää taloudellisen ahdingon aikaa. Jo 1930-luvulla Suomessa oli luotu säännöstelyorganisaatio kriisin varalta. Kun poliittinen tilanne Euroopassa oli kesällä 1939 muuttunut uhkaavaksi, suunnitelmia tarkistettiin. Syyskuussa säännöstelyn keskuselimeksi perustettiin kansanhuoltoministeriö, kun eduskunta 25.9. antoi asetuksen ministeriöiden lukumäärän lisäyksestä. Säännöstelyn kohteiksi tulivat mm. elintarvikkeet, tekstiilit, nahkatavarat, turkikset ja polttonesteet. Ensin kortille menivät elintarvikkeet ja syksyllä 1940 myös tekstiilit. Vuoden 1942 alussa tilanne oli jo kireä: musta pörssi oli puhjennut kukoistukseensa, ja tavaran vähetessä korttiannokset ja pisteytykset muuttuivat tiukemmiksi.

Kansalaisten arkipäivää hallitsivat niukkuus ja sodan luoma ahdistus, joten ei ihme, että elokuvan kaltaiseen viihdemuotoon kiinnitettiin paljon huomiota. Vuonna 1941 Olavi Linnus oli kirjoittanut Suomen Kinolehdessä, että sodan aikana oli erityisen tärkeää säilyttää mahdollisimman suuri osa normaalia elämäntahtia: "Elokuvalla on tässä tehtävässä suuri osuutensa." Valkokangas tarjosi kotirintamalle ulospääsyn taloudellisesti ja henkisesti raskaasta arkipäivästä. Elokuvalta jopa edellytettiin yhteiskunnallista tehtävää, koska sen vaikutusvalta tunnettiin. Vielä selvemmin yhteiskunnan palvelukseen joutui Yleisradio, jonka toiminta oli sekä talvi- että jatkosodassa hallituksen tarkan kontrollin alaisena. Radiolla oli sota-aikana keskeinen merkitys tiedon ja propagandan välittäjänä, yhdyssiteenä sotilaiden ja siviilien välillä sekä tietenkin viihdyttäjänä.

Jatkosodan alkuvaiheessa yhteiskunta korosti yhteisvastuun ja kansallisen eheyden merkitystä. Talvisota oli ratkaisevasti lähentänyt yhteiskuntaluokkia toisiinsa. Nyt valtiovalta toivoi, että samansuuntainen kehitys jatkuisi. Niinpä sotavuosien aikana vakiintui esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen asema tasavertaisena neuvottelijana työmarkkinakysymyksissä. Valtio tuki voimakkaasti myös yhdistystoimintaa, joka tähtäsi humanitääriseen apuun ja luokkarajojen hälventämiseen. Tällaista toimintaa harrastivat mm. Suomen Aseveljien Liitto, Suomen Huolto ja Nuorten Talkoot -järjestö. Kansallisen yhteenkuuluvuuden tarve kertautui ennen pitkää aikakauden kulttuurielämässä, elokuvassa, kirjallisuudessa, teatterissa tai vaikkapa urheilussa.

Sodan murroshetket

Vaikka sota-aika olikin yhteiskunnallinen poikkeustilanne, suomalainen kulttuuri sitoutui vahvasti menneeseen. Se oli enemmän jatketta 1930-luvun kehitykselle kuin uusien suuntausten alku. Varsinkin isänmaallisuutta ja sankaruutta korostanut taide saavutti kulminaationsa ja päätepisteensä sotavuosina. Välirauhan aikana ja jatkosodan ensimmäisinä vuosina julkaistiin runsaasti isänmaahenkistä tai pateettista kirjallisuutta, mm. Erkki Palolammen Kollaa kestää (1940) ja V.A. Koskenniemen Latuja lumessa (1940). Mitä pidemmälle sota eteni, sitä enemmän korostuivat ristiriitaiset tunteet. Kirjallisuuden puolella muutosta voisivat heijastaa esimerkiksi Katri Valan Pesäpuu palaa (1942) tai Aino Kallaksen Kuun silta (1943). Kehitys kuvastaa varmasti sitä, miten pitkään jatkunut sota loi eräänlaisen varjoyhteiskunnan, mustan pörssin hallitseman epäluulon ja salamyhkäisyyden Suomen, jossa vihollisia alkoi olla lähempänäkin kuin itärajan takana.

Sota-aikana eri taidemuodoista ennen kaikkea elokuva ja kirjallisuus kukoistivat: tuotannon määrä oli yhtä suuri – ellei suurempikin – kuin rauhan aikana. Kuvataiteiden alueella sodan syttyminen herätti runsaasti pelkoja taide-elämän täydellisestä tyrehtymisestä. Suursodan sytyttyä Euroopassa opetusministeriö järjesti neuvottelutilaisuuden, jossa yritettiin pohtia keinoja taiteilijoiden auttamiseksi. Pelkoja riitti myöhemminkin, mutta loppujen lopuksi Suomen taide-elämä säilyi elävänä. Esimerkiksi vuosina 1942 ja 1943 näyttelytoiminta oli vilkkaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Suomen Taiteilijain vuosinäyttelykin jouduttiin peruuttamaan vain keväällä 1944 pommitusten takia. Selvää tietenkin on, ettei ulkomaista taidetta juurikaan voinut sota-ajan Suomessa nähdä. Ehkä tämäkin tilanne korosti tietynlaista isänmaallisuutta tai ideologista sisäänpäin lämpiävyyttä.

Sisä- ja ulkopoliittiselta kannalta jatkosodan keskeisimpiin kehityslinjoihin kuului saksalaismielisyyden ja sitä kannattaneen oikeistoradikalismin väistämätön haaksirikko. Isänmaallinen Kansanliike (IKL) kuului olennaisena osana Rangellin hallitukseen vuosina 1941-43. Sodan lopulla IKL ajautui oppositioon ja joutui samalla rajun kritiikin kohteeksi. Päätepisteen kehitykselle antoi syyskuussa 1944 välirauhansopimus, jonka perusteella IKL lakkautettiin. Sodan pitkittyessä vähitellen ymmärrettiin, ettei Saksan voimaan ollut luottamista -- tästä kehityksestä IKL:n kohtalo oli vain yksi oire. Kun Suomen ja Neuvostoliiton rintama vaikeni 4. syyskuuta klo 8.00, oli suunnanmuutos lopullisesti sinetöity.

Rauhaa ei Suomi vielä saanut. Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomen oli kiirehdittävä saksalaisten joukkojen vetäytymistä maasta. Saksa oli sijoittanut Lappiin yli 200 000 miestä, 25 000 moottoriajoneuvoa ja 30 000 hevosta. Kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon johdolla suomalaiset joukot suorittivat maihinnousun Tornioon saksalaisten selustaan lokakuun alussa 1944. Tätä saksalaiset pitivät törkeänä aseveljeyden rikkona ja aloittivat Lapin järjestelmällisen hävittämisen. Saksalaiset poistuivat Suomesta Utsjoen suunnalla marraskuussa 1944, mutta käsivarresta vasta huhtikuussa 1945.

Sota Euroopassa jatkui toukokuuhun 1945 asti, jolloin Saksa liittoutuneiden joukkojen puristuksessa joutui antautumaan. Maailmanlaajuiseksi käännekohdaksi muodostuivat Yhdysvaltain elokuussa käyttöön ottamat ydinpommit, joiden seurauksena myös akselivalloista viimeinen, Japani, joutui antautumaan. Suomessa atomiaikaan siirtyminen otettiin vastaan tyynesti -- niin kuin aluksi muuallakin. Edellisenä päivänä Hiroshimaan pudotettua pommia Helsingin Sanomat kommentoi tiistaina 7. elokuuta lakonisesti: "Presidentti Truman antoi tänään yllättävän tiedon, että amerikkalaiset erittäin raskaat lentävät linnoitukset olivat aikaisin tänä aamuna pudottaneet ns. atoomipommeja Hiroshiman kaupunkiin Japanissa Honshun saarella." Välittömien kuolonuhrien suhteen Hiroshiman katastrofi olikin vähäisempi kuin esimerkiksi Dresdenin pommitus tavanomaisin asein helmikuussa 1945. Atomipommien pitkäaikaisvaikutukset valkenivat varsinaisesti vasta 1950-luvulla. Joka tapauksessa atomiaikaan siirtyminen oli alku mentaaliselle murrosprosessille, totaalisen tuhon mahdollisuuden tiedostamiselle. Välittömästi sodan jälkeen ongelmat olivat kuitenkin arkisempia, myös Suomessa.

Rauhanajan alkuvuodet

Sodan välittömiin seurauksiin kuuluivat alueluovutukset. Talvisodan jälkeinen raja palautettiin voimaan, ja tämän lisäksi Suomi joutui luovuttamaan vielä Petsamon sekä Porkkalan Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi. Alueluovutuksen seurauksena ongelmaksi nousi siirtoväen asuttaminen. Tästä oli saatu kokemuksia jo talvisodan jälkeen, kun karjalaisia oli sijoitettu muualle Suomeen pika-asutuslain avulla. Nyt ratkaisuksi nousi maanhankintalain säätäminen keväällä 1945, joka mahdollisti tonttien luovutuksen paitsi siirtoväelle myös rintamamiehille. Nämä toimenpiteet nopeuttivat rauhan aikaan siirtymistä ja olivat samalla vakauttavia ja rauhoittavia tekijöitä sodanjälkeisessä kireässä sisäpoliittisessa tilanteessa.

Koko Suomen taloudelliseen kehitykseen sodan jälkeen vaikutti ratkaisevasti kysymys sotakorvauksista. Sopimus Neuvostoliiton kanssa allekirjoitettiin 17. joulukuuta 1944. Korvauksen kokonaissumma oli 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuoden 1938 kurssin mukaisesti. Sopimus sisälsi tavaratoimituksia siten, että mukana oli ennen kaikkea puu-, paperi-, metalli- ja telakkateollisuuden tuotteita. Tuotanto-ohjelman toimeenpanosta ja valvonnasta huolehti Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva, joka työnsä ohessa ehti tuottaa myös täyspitkän elokuvan. Tämä teollisuuden ponnisteluja kuvaava dokumentti Suomi maksaa sai ensi-iltansa vuonna 1951 ja aiheutti kiivasta keskustelua eduskuntaa myöten.

Voisi luulla, että kovien sotavuosien jälkeen sotakorvaukset olisivat merkinneet taloudellisen laskun jatkumista. Näin ei kuitenkaan käynyt. Korvausten takia Suomi joutui nopeasti luomaan modernin teollisuuden, joka samalla antoi perustan uudelle hyvinvointivaltiolle. Ankara panostus talouteen kasvatti vahvan infrastruktuurin, johon Suomen nopea taloudellinen nousu seuraavina vuosikymmeninä perustui. Toisaalta se synnytti tietynlaisen teollisen monokulttuurin, jossa Suomen talouselämä tukeutui entistä voimakkaammin vahvaan alueeseensa, puu- ja paperiteollisuuteen. Samanaikaisesti syntyi pitkäaikainen kauppasuhde Neuvostoliittoon: tämä toi hyvinvointia vuosikymmeniä. Sotakorvausten luoma taloudellinen järjestelmä on romahtanut oikeastaan vasta 1980- ja 90-lukujen taitteessa Neuvostoliiton maksukyvyn tyrehdyttyä ja lopulta koko valtion hävittyä maailmankartalta.

Sodan jälkeiset vuodet 1945-47 olivat sisäpoliittisesti levotonta aikaa. Valvontakomission määräysten mukaisesti armeijan olisi kotiuttamisen yhteydessä pitänyt luovuttaa kaikki aseet. Määräysten vastaisesti niitä kuitenkin kuljetettiin salaisiin piilopaikkoihin. Tämä toiminta oli saanut alkunsa jo kesällä 1944, ja sitä ryhdyttiin varsinaisesti toteuttamaan syyskuun lopulla. Suunnitelman laajuus paljastui valvontakomissiolle seuraavan vuoden keväällä. Seurauksena oli pitkä oikeudenkäynti, joka päättyi vasta vuonna 1948. Välirauhansopimuksessa Suomi oli niin ikään sitoutunut rankaisemaan sotarikoksista syytettäviä henkilöitä. Rangaistuksen toteuttamiseksi hallitus antoi eduskunnalle esityksen sotasyyllisyyslaiksi elokuussa 1945. Oikeutta istuttiin helmikuuhun 1946 asti, jolloin tuomiot langetettiin. Suurimman rangaistuksen sai Risto Ryti, jolle määrättiin 10 vuotta kuritushuonetta. Muut rangaistukset vaihtelivat kahdesta kuuteen vuoteen. Seuraavien vuosien aikana vankeja armahdettiin, eikä keväällä 1949 ollut jäljellä kuin Risto Ryti. Pitkän harkinnan jälkeen hänetkin lopulta vapautettiin.

Sodanaikaiset poliittiset vangit olivat vapautuneet jo syys – lokakuun vaihteessa 1944. Samalla oli lakkautettu äärioikeiston tyyssijat AKS, IKL sekä Lotta Svärd ja Suojeluskunta. Uudessa poliittisessa tilanteessa erityisesti vasemmiston toimintaedellytykset näyttivät erinomaisilta. SKP:n puolueorganisaatio oli tosin kärsinyt pahasti sodanaikaisesta maanalaisesta toiminnasta, eivätkä sen voimavarat uudessa tilanteessa olisi riittäneet alkua pidemmälle. Vasemmisto ottikin lähtökohdakseen mahdollisimman laaja-alaisen ja yhteistyö suuntautuneen toiminnan. Tämän valinnan seurauksena perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jonka tarkoitus oli koota mahdollisimman laajat joukot yhteistyöhön. Sekä SKP:n että SKDL:n avainhahmoksi nousi Hertta Kuusinen. Tarkoitus oli ilmeisesti noudattaa samansuuntaista taktiikkaa kuin monissa Itä-Euroopan maissa sodan jälkeen: laajapohjaisten rintamien avulla kehitystä voitaisiin ohjata kohti kansandemokratiaa. Tämä suunnitelma kariutui kevään 1945 vaaleissa, kun SDP ei suostunut vaaliliittoon SKDL:n kanssa. Vaalit olivat muutenkin merkittävä näyttö sen puolesta, ettei Suomea tulisi rinnastaa Neuvostoliiton valtapiiriin ajautuneisiin Itä-Euroopan maihin. Eduskunnan enemmistö säilyi vanhojen puolueiden hallussa.

Sisäpoliittinen jännitys ei katkennut vielä vuoden 1945 vaaleihin. Sodanjälkeistä aikaa onkin usein kutsuttu 'vaaran vuosiksi'. Monet pelkäsivät, että SKDL:n yhteistyöpyrkimysten kariutuminen johtaisi voimakkaampiin reaktioihin, jopa kommunistiseen vallankaappaukseen. 'Vaaran vuosien' tunnelman voi hyvin aistia lyhyestä uutisfilmistä Presidentinvaali 1946, jota säestävät Sibeliuksen Finlandian sävelet aivan kuin olisi todella kyse kansakunnan kohtalonhetkistä. Elokuvan alussa valvontakomission jäsenet saapuvat eduskuntataloon dramaattisten tahtien aikana, ja kun tuore presidentti J.K. Paasikivi alkaa lukea presidentinvakuutustaan, alkaa taustalla soida – kuin helpotuksena – sävellyksen hymniosa.

Kohti tulevaa

J.K. Paasikiven valinta presidentiksi olikin yksi sodanjälkeisten vuosien merkittävimmistä poliittisista tapahtumista. Mannerheim, joka oli luopunut armeijan ylipäällikön tehtävistä jo vuoden 1944 lopussa, oli toiminut presidenttinä vielä sodan päätyttyäkin. Tämä koettiin ristiriitaisena tilanteena, koska koko sota tuntui henkilöityvän Mannerheimiin. Kun tämä 4. maaliskuuta 1946 erosi tehtävistään, monet olivat helpottuneita. Uusi presidentti lähtikin ajamaan aktiivista lähentymistä Neuvostoliittoon, mikä Mannerheimilta tuskin olisi luonnistunut. Paasikiven pyrkimykset kulminoituivat YYA-sopimuksen solmimiseen huhtikuussa 1948.

Seuraavan vuosikymmenen kuluessa Suomen sisäpolitiikkaan vakiintui punamultaperiaate, maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteistyö. Vuoden 1948 vaalien jälkeen Paasikivi arveli, ettei SKDL:n osallisuus hallitukseen ollut välttämätöntä. Vaalien jälkeen hän antoikin K.A. Fagerholmin koota sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Kommunistien sivuuttaminen kiristi työmarkkinatilannetta ja yleistä poliittista ilmapiiriä voimakkaasti. Arabian posliinitehtaalla Helsingissä syntyi selkkaus, jonka oli määrä huipentua lokakuun vallankumouksen vuosipäiväksi. Hallitus reagoi lakkoiluun voimatoimin, joissa ratsupoliisien väitettiin käyttäneen sapeleitaan lakkolaisia vastaan. Saman tapainen väkivaltainen purkaus sattui Kemissä kesällä 1949. Lakkoliike tyrehtyi syksyyn mennessä, kun SAK erotti kaikki luvattomaan lakkoiluun syyllistyneet liitot. Seurauksena oli kuitenkin, että sosialidemokraattien ja kommunistien välit säilyivät pitkään tulehtuneina.

Vuonna 1950 Paasikivi valittiin uudelleen presidentiksi. Nyt hän antoi hallituksen muodostustehtävän Urho Kekkoselle, joka kokosi enemmistöhallituksen maalaisliiton ja sosialidemokraattien riveistä. Sisäpoliittinen tilanne alkoi vakiintua. Eräänlaisena symbolisena käänteenä voi pitää tammikuuta 1951, jolloin Suomen itsenäisyyden historiaa ruumiillistanut Mannerheim kuoli ja viimeinkin side menneeseen tuntui katkeavan. Mannerheimin hautajaisissa 4. helmikuuta on nähty jopa kansallisen mielenosoituksen sävyjä.

Sodan päättyminen oli merkinnyt Suomelle uudelleensuuntautumista paitsi poliittisesti myös henkisesti. Kulttuurielämässä alettiin pitkän saksalaissuuntauksen jälkeen vaatia ikkunoiden avaamista sekä Itä-Eurooppaan että anglosaksisiin maihin. Vaatimukset eivät tietenkään välittömästi muuttuneet todellisuudeksi, sillä vanhat perinteet näkyivät vielä pitkään. Toipumisen tunnusmerkkeihin kului tilinteko menneen kanssa. Varsinkin Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun ilmestyminen vuonna 1946 kirvoitti keskustelua. Paavolaisen teos herätti hyvin vastakkaisia reaktioita, mikä varmasti kuvastaa 1940-luvun lopun henkistä ilmapiiriä: vanha ideologia ja uusi näkemys asettuivat usein kärkevästi toisiaan vastaan. Henkinen krapula kesti 1950-luvulle asti, jolloin kansainväliset virtaukset vähitellen paransivat kansallisen identiteetin kriisin.

Sotakorvausteollisuuden luoma taloudellinen noste vaikutti 1950-luvulla myös kulttuurin alueella. Usko tekniikan ja tieteen mahdollisuuksiin oli voimakas; ydinkatastrofin luoma varjo ei ollut vielä ehtinyt laskeutua länsimaisen tietoisuuden ylle. Vuonna 1954 Tekniikan maailma saattoi yhä luokitella niin näköradion kuin atomipomminkin ihmiskunnan "suursaavutuksiin".

Samoihin aikoihin alkoi kuitenkin kuulua myös soraääniä. 77-vuotias paavi Pius XII ennusti tekniikan edistymisen johtavan maailman väistämättömään tuhoon. Suomessa ensimmäiset kuvat Harjavallan tehtaiden surullisista ympäristövaikutuksista ilmestyivät Helsingin Sanomien palstoille.

Taloudellinen nousu kiinnitti valtiovallan huomion ennen kaikkea luonnontieteellisen tutkimuksen kehittämiseen. Samanaikaisesti yhteiskuntatieteet alkoivat soveltaa luonnontieteellisiä menetelmiä ja pyrkiä entistä parempaan sosiaaliseen hyötysuhteeseen. Humanistiset tieteet jäivät edistysuskon, teknisen huuman ja sosiaalisen insinööritaidon jalkoihin. Näyttää siltä, että taiteiden alueella käperryttiin usein voimakkaasti taidetta taiteen vuoksi' -ajatteluun. Kuvataiteissa 1950-luku oli yhteiskunnallisista ja poliittisista kytkennöistä irti pyrkivän modernismin aikaa. Ehkä tämä epäpoliittisuuden painotus oli osaltaan vastareaktio sota-ajan sitoutuneisuudelle.

Kansainvälisen kulttuurin areenalla Suomi alkoi 1950-luvun kuluessa näkyä entistä voimakkaammin. Käännekohdaksi on usein nostettu vuosi 1952, jolloin suomalainen identiteetti sai vahvistusta sekä talouden että kulttuurin alalla. Tuona vuonna saatiin sotakorvaukset vihdoinkin maksetuiksi. Viimeinen sotakorvausalus häipyi Helsingin horisonttiin 18. syyskuuta, ja neljän päivän kuluttua urakan täyttymistä juhlittiin näyttävästi Messuhallissa. Kansallisen itsetunnon kohottajaksi kelpasi myös Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi 29. kesäkuuta. Vielä merkittävämpi tapahtuma olivat kuitenkin heinä-elokuussa järjestetyt Helsingin olympialaiset. Maailma näytti tulleen Suomen luokse – kelpuuttamaan sen takaisin kansakuntien joukkoon.

Essee on julkaistu alunperin vuonna 1993 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 3.