Intohimon roviot – Teuvo Tulion Sellaisena kuin Sinä minut halusit, Rakkauden risti, Levoton veri

Markku Varjola
Teuvo Tulion elokuvat tuomittiin pitkään roskaksi niiden liioitellun sisällön ja realismia kaihtavan visuaalisuuden vuoksi. Nämä psykoanalyyttiset melodraamat, joissa purkautuvat porvarillisen, patriarkaalisen yhteiskunnan jännitteet ja tukahdetut intohimot, kuitenkin vertautuvat lähemmässä tarkastelussa kansainvälisten ohjaajamestarien töihin.

Melodraama on "realistisen estetiikan" silmissä halveksittu lajityyppi, koska se "ei ole totta", koska se summaa banaliteetteja ja epätodennäköisyyksiä, korvaa elämän todelliset lainalaisuudet spekulatiivisilla kaavoilla ja juonirakennelmilla, ei kestä psykologista eikä yhteiskunnallista tarkastelua ja on yksinkertaisesti naurettava. Hyvä, mutta samalla voimme unohtaa 1800-luvun teatteri-melodraaman perinteitä seuraavat Griffithin ja Chaplinin kauneimmat elokuvat.

Kysymys on kapeasti nähdyn realismin ja genre-hierarkian harhoista. Kun Michael Powell hahmotti taiteen, elämän ja pimeyden voimien suhdetta balettielokuvan kautta Punaisissa kengissä (1948) hän sai päälleen kunniaa, kun hän teki saman kauhuelokuvan kautta Peeping Tomissa (1960) tuli silmille halveksuntaa. Powell, englantilaisen elokuvan keskeinen tekijä 1930-luvulta alkaen, löydettiin uudelleen vasta 1970-luvulla.

Teuvo Tulion (Theodor Tugain) visuaalinen ansiokkuus on aina tunnustettu, mutta se on nähty erillään hänen elokuviensa kokonaisuudesta. Niiden sisältö ja liioittelu on yleensä torjuttu realismin, kirjallisuuden tai teatterin estetiikasta käsin. Vasta 80-luvun alussa Tulio alkoi saavuttaa ansaitsemaansa arvostusta tv-esitysten kautta. Hän on suomalaisen elokuvan ehkä selväpiirteisin auteur mitä tulee tuotannon temaattiseen ja tyylilliseen yhtenäisyyteen ja käsialan erottuvuuteen. Tulion elokuvia voi parhaiten lähestyä surrealismina, puhtaana elokuvana, jossa elokuva yhdyttää unen ja alitajunnan. On turha odottaa kirjallista suuntautumista mieheltä, jonka kinematografiassa elokuvallinen sivistys, muoto luo sisällön. Tulion puhtaaksiviljellyn psykoanalyyttisessa melodramatiikassa purkautuvat puritaanisen patriarkaalisen yhteiskunnan jännitteet, tukahdutetut intohimot, ja libidon ja ylimmän yhteentörmäyksessä syöksyvät yllemme tulen punaiset lieskat.

Tuliolaisen melodraaman kansainvälinen konteksti

1930-luvun Saksan ja 1950-luvun Hollywoodin ns. naisten melodraamojen ohjaaja Douglas Sirk (Detlef Sierck) on kiinnittänyt huomiota siihen kuinka lähellä roska ja taide ovat toisiaan. Tulio on Sirkin tavoin edustava esimerkki kaupallisuuden ja taiteen, konventioiden ja persoonallisen näkemyksen, moralismin ja moraalikritiikin, huonon maun ja luovuuden, synteettisyyden ja alkuperäisyyden, sensationalismin ja vilpittömyyden välisen rajan suhteellisuudesta. Tulion elokuvat ovat usein banaaleja n:nteen potenssiin, antiteesi subliimiudelle, mutta juuri tätä kautta, suoruudessaan ja viattomuudessaan ne lähestyvät vastakohtaansa, hienovaraisuutta, niin kuin tarpeeksi pitkälle viety tyylittely, kun se näyttäytyy tarpeeksi paljaana, lähestyy lopulta realismia (vrt. musikaalit).

Rakkauden ristiTulion kuten kaikkien näkemyksellisten tyylittelijöiden elokuvat ovat eräänlaista toisen asteen realismia, jossa konkreettisesta todellisuudesta siirrytään merkkien ja symbolien, esityskonventioiden verkostoon. Melodraamassa katsetta ei mitata sen mukaan, vastaako se meidän arkikokemustamme ihmisten tavasta katsoa, vaan osana draaman arkkitehtuuria, kohotettua, intensifioitua todellisuutta. Tyylittely etäännyttää meidät ulkoisesta reaalimaailmasta sisäiseen painajaisten ja haavekuvien puolihämärään unimaailmaan – ja kuka menee sanomaan kumpi on viime kädessä todempi? Tulio kykenee kohottamaan halvat ja naurettavat tarinansa ilmaisullisesti arkkityyppiselle tasolle, jolloin niihin kätkeytyvä suuruus kirkastuu. Roskan jalostaa taiteeksi Tulion kokonaisnäkemys, materiaalin strukturointi ja välineen ilmaisukeinojen, nimenomaan valon ja leikkausten hallinta, joka sähköistää hänen elokuvansa ja luo niiden psykologisen ja esteettisen merkityksen.

Tulion tuotanto ei ole syntynyt elokuvahistoriallisesti eristyneessä saarekkeessa. Suomalaisen elokuvan parhaisiin perinteisiin, myös moniin Tulion elokuviin liittyvä avautuminen luontoon on ominaisuus joka maailmalla liitetään mykkään ruotsalaiseen elokuvaan, Sjöströmin ja Stillerin tuotantoon. Tämän vastapainona Tulio on myös ja ennen kaikkea 1940-luvulta lähtien urbaanin yön sielunhämärän kuvaaja, jonka valon ja varjon jyrkän dramaattiset kontrastit lähentävät häntä 1920-luvun saksalaiseen ekspressionistissävytteiseen (kauhu)elokuvaan kuten myös oman aikansa amerikkalaiseen mustaan elokuvaan. Leikkauksen avainrooli kohtausten dramaturgiassa ja metaforien käyttö lähentää pietarilaissyntyistä Tuliota neuvostoelokuvaan. Nämä kaikki puolet hänen tyylissään näkyvät Rakkauden ristin avaavassa omituisessa myrskyjaksossa, jonka eksentrismi tuo mieleen 1920-luvun avantgarde-henkisen elokuvan.

Tulion tarinoille viattomuuden turmeltumisesta, kaupungin alamaailman synnin kukkasista ja nyrjähtäneistä sieluntiloista (Sellaisena kuin Sinä minut halusit, Rakkauden risti) löytyy edeltäjiä esimerkiksi ranskalaisesta ja saksalaisesta elokuvasta. Innokkaana elokuvien katsojana Tulio on epäilemättä perehtynyt näihin eri suuntauksiin. Viehtymys eksotiikkaan ja "kiellettyihin" aiheisiin yhdistää häntä Tulenkantajiin. Tulio on kuitenkin viime kädessä persoonallinen, omaperäinen ja kansallinen ohjaaja, jonka elokuvien hengenmaisemassa suomalaisen kirkollisen maalaisyhteiskunnan miekka iskeytyy kaupungistumisen ja kulttuurisen murroksen kiveen. Tulio on merkinnyt suomalaiselle elokuvalle samaa mitä Wienen Tri Caligarin kabinetti (1919) saksalaiselle elokuvalle, Eisensteinin Lakko (1924) neuvostoelokuvalle, Bunuelin Kulta-aika (1930) ranskalaiselle elokuvalle tai Jouko Turkka suomalaiselle teatterille: sisältä lahonneen yhteiskuntamoraalisen normiston ja ns. realistisen ilmaisun räjäyttämistä yleisön silmille.

Saariston langennut enkeli

Tulion elokuvat pursuilevat ohjaajalle tyypillisiä ilmaisuvoimaisia kohtauksia. Edustavimman kiteytyksen hänen pyrkimyksistään tarjoaa ehkä elokuvan Sellaisena kuin Sinä minut halusit alku.

Sellaisena kuin Sinä minut halusitAlkutekstejä vasten nähdään (Rakkauden ristin myrskyävän meren sijasta) laiva talvitelakalla. Tuliolla kuvat seuraavat arkkityyppisiä symboleja. Samalla kun laiva osoittaa elokuvan satamamiljöön se assosioituu vanhenemiseen ja kuolemaan. Laivamatkaan sisältyvä vapauden ajatus on jähmettynyt paikalleen.

Merimieskapakka on nimeltään Kultainen ankkuri. Emme näe ulos heitettävän miehen kasvoja, hän voi olla kuka tahansa merimies. Reipas pianomusiikki jatkuu miehen vihellyksenä kun hän kävelee läpi ratapihan ja satama-alueen pimenevässä illassa siluettina merta ja pilvistä taivasta vasten nostokurkien kohotessa taustalla taivaanrantaan.

Tämä evokatiivinen, hienoviritteinen avaus on Tulion tuotannon kaunein näkemistäni. Siinä on ilmaisun ekonomiaa, kykyä esitellä muutamin maalauksellisin ja musikaalisin vedoin fyysinen ja henkinen miljöö, ja suggestiivista atmosfäärin tajua. Näihin muutamiin kuviin sisältyy aavistuksenomaisesti ja samalla täsmällisesti Tulion eroottinen näkemys elämästä seikkailuna ja kohtalona, jossa on pimeää energiaa ja jonka intohimo lähenee kuolemaa. Visio on juuri oikeassa suhteessa konkreettinen ja mystinen niin että tajuamme kaiken, mukaan luettuna kaiken tajuamattomuus.

Laivasilta narskuu. Tämä ääniefekti herättää alussa ja elokuvan syklisessä lopussa voimakkaita mielleyhtymiä. Se liittyy ennenaikaiseen, julmaan inhimilliseen kulumiseen. Siinä on jotain raskasta, vääjäämätöntä kuin perisynnissä. Tämä yksi ääni tuntuu mitätöivän maailman muuttumisen. Elokuvan päähenkilö on kokenut niin paljon ettei tule ikinä nousemaan noiden kokemustensa syövereistä.

"Vielä." Laivatyttö vaatii lisää rahaa merimieheltä. Kummankin ilme on kuin haudan takaa, kuollut kuin talvinen meri. Musiikin poljento on lyijynraskas. Naisen kasvot ovat epätodellisella, aavemaisella tavalla vanhentuneet, väsyneet ja kuluneet. Kun hän peilaa ja lisää huulipunaa, näky on groteski, nekrofilinen.

Vanha merimieslaulu leikkautuu veitsen tavoin naisen tietoisuuteen ja siirtää hänet johonkin mikä on ollut. Kamera ajaa hiljaa naisen tajuntaan: kasvoihin jotka ristikuvautuvat hänen nuoruudenkasvoihinsa. Näemme tytön tuulisella kukkaniityllä päivänkakkaroiden paljouden ympäröimänä. Talvisen kaupunkisataman vastapainona avautuva meri ja valkeat purjeet täydentävät vapauden ja rakkauden lupauksen eheyden ja puhtauden.

Sellaisena kuin Sinä minut halusit ja Rakkauden risti kertovat saman perustarinan viattomasta saariston tytöstä, josta tulee langennut enkeli, kaupungin prostituoitu. Tässä hurjassa kehityskaaressa, joka tuo mieleen japanilaisen Kenji Mizoguchin elokuvat, on katkeran yhteiskunnallisen syytöksen ja spirituaalisen kärsimysnäytelmän muoto. Melodraama syvenee tragediaksi, jossa ulkoiset tapahtumasarjat ja yhteensattumat toteuttavat olosuhteiden ja kohtalon sisäistä logiikkaa. Saariston Maijan (Sellaisena kuin Sinä minut halusit) tie palvotusta rakastetusta poljetuksi huoraksi kulkee suku- ja luokkaristiriitojen, miesten kaksinaismoraalin, naisten alistetun aseman, kaupungin slummien ja työttömyyden, lyhyesti ilmaisten yhteiskunnallisen eriarvoisuuden viitoittamaa polkua.

Naisen kunniallisuus ristin varjossa

Rakkauden ristiMajakan Riitan (Rakkauden risti) kohtalo noudattaa patriarkaalisen puritanistisen naisiin kohdistuvan moralismin, enkeli-huora-dikotomian destruktiivista perintöä. Vietelty tai väkisin maattu tytär on pettänyt ankaran isän ihanteet eikä voi palata tämän silmien eteen. Langenneena hänellä ei ole paluuta kunniallisten naisten joukkoon. Hylättynä ja osattomana hänelle ei jää muuta roolia kuin uusintaa lankeemustaan. Kun ristiriita majakan suljetun maailman ankarien sääntöjen ja kaupungin moraalisen rappion välillä käy kestämättömäksi, tie päättyy itsemurhaan. Elokuvat kertovat rakkauden suuren lupauksen tahraantumisesta ja alentumisesta, pitkästä ja lyhyestä pudotuksesta rakkauden taivaasta rakkauden helvettiin.

Sellaisena kuin Sinä minut halusit -elokuvan kohtaus, jossa Maija seuraa incognito tyttärensä ripillepääsyä suuren ristiinnaulittua Kristusta esittävän alttaritaulun ja kynttilöiden edessä, on kuvasommittelultaan, valaistukseltaan ja leikkaukseltaan loisteliaan pakahduttava, järkyttävän paatoksellinen. Se vertautuu King Vidorin Stella Dallasin (1937) ironisen sentimentaaliseen klassiseen loppuun, jossa "radan väärällä puolella" syntynyt äiti seuraa ikkunan takaa lumisateesta tyttärensä häitä ja pääsyä parempiin piireihin.

Rakkauden ristin hurja ironia perustuu porvarillisen moraalin ja todellisuuden väliseen yhteismitattomuuteen. Riitta joutuu lavastamaan itselleen valehäät, jotta voisi palauttaa vanhalle isälleen tämän hellimän kuvan puhtaasta pikku enkelityttärestään. Taiteilija käyttää Riittaa mallina maalatakseen 2000 vuotta vanhan legendan, jossa katunainen ristiinnaulittiin ainoan puhtaan rakkautensa tähden. Taulussaan hän ylentää huoran madonnaksi. Mutta kun hän saa tietää mallina toimivan "madonnansa" olevan taustaltaan huora hän hylkää tämän "petettynä". Hänen sisäinen kuvansa rakastamastaan naisesta on pirstoutunut. Näin hän uusintaa maalaamansa tragedian omalla käyttäytymisellään. Hän hyväksyy legendan, mutta ei elävää ihmistä. Riitan tarina perustuu alitajuiseen kulttuuriseen kauhuun neitsyyden ja viattomuuden menetystä kohtaan, seksuaalisen aktin yhdistämiseen pimeyden voimiin, siihen tukahduttavaan kirkollisperäiseen henkiseen aparaattiin jolla ihmisten vapautta itsensä toteuttamiseen rajoitetaan ja estetään.

Porvarillisen perheen tuho

Levoton veri esittelee toisen Tulion perusasetelman, kolmiodraaman, jonka häviävä osapuoli ajautuu mielisairauteen. Tulio tunkeutuu yhteiskunnan sydämeen, rakkauteen, avioliittoon ja perheeseen, ja näyttää sen tuhoutumisen omaksi groteskiksi irvikuvakseen.

Vaimo on muotiliikkeessä sovittamassa ("La femme chic"), kun poika karkaa kadulle ja jää auton alle. Tämä Tuliolla toistuva melodramaattinen ratkaisu toimii viiltona porvarillisen kodin sydämeen, jonka takaa paljastuu musta railo. Miehen suulla puhuva yliminä sanoo äidin laiminlyöneen lapsensa turhamaisuutensa tähden, hänen olevan huono äiti, ja antaa rangaistukseksi lapsettomuuden ja rakkauden, mielihyvän, libidon kieltämisen. Kun mies ei enää nuku vaimon kanssa ja etsii lohtua kotiapulaisesta, ottaa vaimo myrkkyä, mikä johtaa sokeuteen. Hän voittaa tällä itsensä rankaisemisella miehensä anteeksiannon ja rakkaus palautuu. Mutta vaimon nuorempi sisar, joka alussa hävisi miehen isosiskolleen lapsellisuutensa ja rampuutensa tähden, on nyt kypsynyt ja parantunut. Hän voittaa vaimon paikan miehen intohimon kohteena. Seksuaalinen torjutuksi tuleminen saa vaimon omaksumaan ankaran, kaikkinäkevän ja rankaisevan ylimmän roolin sisarelleen ja miehelleen. Hän saa leikkauksella näkönsä takaisin, mutta leikkaus vaikuttaa hänen hermoihinsa ja hän pimenee sisäisesti samalla kun salaa näkönsä palautumisen voidakseen paljastaa pettäjänsä ja kiduttaa heitä, raastaa heidän hermojaan kuten hänen hermojaan on raastettu. "Onko paha omatunto – etkö voikaan enää kertoa pikku äidille kaikkea?", hän sivaltaa sisartaan. Sisarellinen rakkaus kääntyy sadismiksi, hellyys kuristamiseksi, avioliitto helvetiksi, jossa torjuttu rakkaus haluaa tuhota torjujansa uuden rakkauden.

Regina Linnanheimon mustien lasien jähmettämä katse, jonka alla pupillit liikkuvat mielipuolisesti, hänen itkuksi kääntyvä sekopäinen naurunsa ja avuton katseensa suoraan kameraan ovat Tulion näyttelijäilmaisua par excellence.

Levoton veriPorvarillinen perheidylli ja sitä kuvastava kodin esineistö ei ole ollut milloinkaan niin hauras kuin Tulion elokuvissa. Levottomassa veressä äiti ja poika vilkuttavat ikkunasta töihin lähtevälle isälle ja isä antaa pojalle omalta isältään saamansa soittorasian syntymäpäivälahjaksi. Pojan kuoltua isä kuuntelee soittorasiaa. Sokeutunut vaimo pyyhkii pölyjä flyygelin päältä, jonka valokuvat muistuttavat kadonneesta menneisyydestä.

Tämä turvallisuuden kääntyminen painajaiseksi, nämä ulkoiset jännitystilanteet jotka antavat muodon sisäisille, alitajuisille peloille ja tämä esinesymboliikka tuo mieleen Hitchcockin melodraamat. Syyllisyyksien, pakkomielteiden ja kulttuuristen sairauksien kuvaajana Tuliolla on myös yhtymäkohtia Buñueliin, joka yhdisti surrealismin ja melodraaman.

Puritanismi vs. intohimo

Epäilemättä Tuliossa on suomalaista junttia, metsäläisyyttä, karkeatekoisuutta, uskomatonta naiiviutta ja yleisön kosiskelua, epäilemättä replikointi on joskus sietämätöntä. Mutta hänen elokuviensa oudossa yhdistelmässä vilpitöntä lapsenmieltä ja perverssiyttä, puritanismia ja puritanisminvastaista intohimoa, järjestystä ja kaaosta, hallitsemista ja kapinaa on erityistä viehätystä ja todistusvoimaa. Tulio ikään kuin kääntää vallitsevan yhteiskunnallisen arvomaailman nurin sisältä päin viemällä sen johdonmukaiseen tuhoisaan päätepisteeseensä ilmaisulla, jonka barokkisessa vimmassa potkii elävä hermo, mitä ei voi sanoa "hyvää makua" ilmentävästä akateemisen kunnianarvoisasta elokuvantekemisestä.

Jos noudatamme André Bazinin jakoa ohjaajiin, jotka uskovat todellisuuteen ja jotka uskovat kuvaan, kuuluu Tulio epäilemättä jälkimmäisiin. Hän ei pysyttele uskollisena kameran edessä avautuvan näkymän autenttisuudelle niin kuin Flaherty, Renoir tai Rossellini, vaan rakentaa kohtauksensa neuvostoliittolaisen mykkäelokuvan montaasiohjaajien tavoin pienistä palasista, jotka vielä saksalaisten ekspressionistien tapaan on tyylitellen valaistu ja sommiteltu niin että niissä ei erillisinä ole tuota Bazinin tarkoittamaa todellisuuskerrointa. Tulion maailma on manipuloitu synteettisyyteen asti, ja tähän jumalalliseen dominanssiin sisältyy jotain luonnonvastaista. Ilmaisua ei voi taaskaan irrottaa sisällöstä, Tulion kuvaamista luonnonvastaisista laeista, mutta häneltä kaipaisi ne rikkovia, aidosti ja myönteisesti, lämpimästi aistillisia hetkiä, jolloin elokuva alkaisi viettää omaa elämäänsä käsikirjoituksen ulkopuolella.

Tulion tapa rakentaa monet tiheimmät ja keskitetyimmät kohtauksensa katseiden varaan vastaa kuitenkin kamerasilmää, elokuvan ontologista perusluonnetta. Katse vastaa niin yhteiskunnan/vanhemman/Jumalan kaikkinäkevää silmää kuin miehen ja naisen välistä intohimoa, joka asettuu uhmaamaan valvojaansa: Tulion elokuvista muodostuu näin katseiden taistelukenttä. Tulion aineelliset resurssit ja tekniset mahdollisuudet olisivat kasvaneet, jos hän olisi vastaanottanut ohjauskutsun Hollywoodista 40-luvulla (Paramountin Ruotsin edustaja näki Sellaisena kuin Sinä minut halusit ja raportoi siitä päämajaan). Mutta hän halusi säilyttää täyden taiteellisen kontrollin elokuviinsa, mikä oli mahdollista vain omana tuottajana Suomessa. Tulion elokuvat ovat kokonaan ja erehtymättömästi hänen, ja persoonallisempaa, voimakkaampaa ohjaajaa saa suomalaisen elokuvan historiasta ja nykypäivästä hakea. Nuoren polven kunnioituksesta häntä kohtaan on osoitus Kaurismäkien Villealfan talliin kuuluvan Paulin Pentin lausunto Tuliosta "ainoana suomalaisena elokuvaohjaajana".

Essee on julkaistu alunperin vuonna 1993 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 3.

Asiasanat: 
eriarvoisuus, genret, melodraamat, naiskuva, patriarkaalisuus, visuaalinen ilmaisu, yhteiskuntaluokat
Vuosikymmen: