Anna-Liisa – kotimainen taidefilmi

Riikka Pennanen
Teuvo Puron ohjaamaa Anna-Liisaa (1922) mainostettiin aikanaan kotimaisena taidefilminä, eikä syyttä. Ateneumissa opiskelleen Puron elokuvan näyttämöllepanossa näkyy tulkintani mukaan Suomen kuvataiteen kultakauden vaikutteita. Aikana, jona elokuvaa ei pidetty taidemuotona, Puro pyrki kuvataideviittausten avulla nostamaan Anna-Liisan korkeakulttuurin tasolle.

Suomalainen elokuva oli 1920-luvun alussa kriisissä. Valtio ei pitänyt elokuvaa taidemuotona vaan verotti sitä ankarasti. Elokuvatutkija Jaakko Seppälän mukaan alalla etsittiin keinoja viedä kotimaista elokuvaa lähemmäs ”legitiimejä” taidemuotoja[1], kuten teatteria, kirjallisuutta ja maalaustaidetta. Teuvo Puron ohjaama Anna-Liisa sai ensi-iltansa maaliskuussa 1922. Elokuva ammentaa kanonisoiduista taidelajeista ja fennomaanisesta perinteestä: se perustuu Minna Canthin klassikkonäytelmään (1895), Puro ja käsikirjoittaja Jussi Snellman olivat Suomen Kansallisteatterin arvostettuja näyttelijöitä, ja pääosissa nähtiin teatteritaustaiset näyttelijät Helmi Lindelöf (Anna-Liisa), Einar Rinne (Mikko), Emil Autere (Johannes) ja Mimmi Lähteenoja (Husso). Anna-Liisaa mainostettiin ensi-illan aikaan kotimaisena taidefilminä, mikä kertoo, että Suomi-Filmi pyrki sen avulla nostamaan suomalaisen elokuvan korkeakulttuurin tasolle.

Ehdotan artikkelissani näkökantaa, jonka mukaan Anna-Liisa ammentaa näyttämötaiteen lisäksi maalaustaiteesta: tulkintani mukaan sen visuaalisessa ilmeessä näkyy etenkin Suomen kuvataiteen kultakauden (1880–1910) vaikutuksia. Taiteellisesti lahjakas Teuvo Puro oli ennen näyttelijäuraansa opiskellut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa (nyk. Kuvataideakatemia)[2], josta yleisesti käytettiin nimitystä Ateneum sijaintipaikkansa mukaan. Myös Suomen merkittävimpiin kuvataiteilijoihin kuuluneet Albert Edelfelt ja Akseli Gallen-Kallela opiskelivat aikanaan Taideyhdistyksen piirustuskoulussa.[3] Puro tunsi Ateneumin taidekokoelmat ja johtavien suomalaistaiteilijoiden teokset todennäköisesti hyvin ja lienee opintomatkoillaan ulkomaille tutustunut myös kansainväliseen taiteeseen.

Suomen kuvataiteen kultakausi loi suomalaisen taiteen perustan ja oman kansallisen ilmeen. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Pekka Halonen kuvasivat teoksissaan kotimaataan ja sen ihmisiä, luontoa ja historiaa. Kultakauden taide kertoi Suomesta, sen historiasta ja nykypäivästä myös muulle maailmalle.[4] Ville Lukkarisen mukaan 1800- ja 1900-luvun vaihteen ”kansallisen identiteettiprojektin” rakennuspuina toimivat erilaiset kuvat, symbolit ja rituaalit, joilla yhteisöllisyyden tunne luotiin. ”Kansallisilla aatteilla ja kansallisilla symboleilla oli suuri rooli aikana, jolloin kansallista identiteettiä sekä vahvistettiin että oikeastaan oltiin vasta luomassa.”[5] Samaan tapaan 1920-luvun suomalaisia fennomaanishenkisiä elokuvia kuten Anna-Liisaa käytettiin vahvistamaan sekä nuoren kansakunnan identiteettiä että elokuvan asemaa uutena taidemuotona.

Elokuvan alun takaumassa Anna-Liisa muistelee hetkeä, jona hän harkitsi tunnontuskissaan itsemurhaa. Anna-Liisa nähdään yleiskuvassa jyrkällä kalliolla järven rannalla. Hän on heittäytymäisillään järveen mutta kapsahtaakin polvilleen epätoivoiseen rukoukseen, jota kamera siirtyy kuvaamaan lähempää.  Jakso on käsikirjoituksessa pelkkänä tekstimainintana ilman takaumaa: ”Hän muisti elävästi hetken, jolloin etsi kuolemaa vapauttajakseen.” Alkuperäisnäytelmässä ei ole vastaavaa takaumajaksoa. Sen sijaan Anna-Liisa kertoo Mikolle: ”Monet kerran seisoin jo Huuhkainkalliolla heittäytyäkseni alas järveen. Mutta vesi oli niin mustaa ja syvää, minä en hirvinnyt. Jätin aina tuonnemmaksi. Ja sitten se oli jo liian myöhäistä.”[6] Jaakko Seppälän mukaan 1920-luvun elokuvantekijöiden haluttiin laajentavan näytelmien maailmaa elokuvallisilla keinoilla, kuitenkin alkuperäisteoksen henkeä kunnioittaen.[7] Kohtauksen näyttämöllepano muistuttaa Albert Edelfeltin maalausta Kristus ja Mataleena (1890, öljy kankaalle, Ateneumin taidemuseo), jossa Jeesus seisoo syksyisessä koivumetsässä polvistunut rukoileva tyttö edessään. Maalauksen aihe perustuu Kantelettaren (1840) runoon Mataleenan vesimatka. Kansanrunossa kopea talontytär Mataleena kohtaa metsässä orjapojan, joka pyytää häneltä tuloksetta juomavettä. Poika luettelee Mataleenan synnit Jeesuksen tavoin, jonka seurauksena nainen nöyrtyy pojan edessä ja tunnistaa hänet Kristukseksi.[8] Runo on tulkinta Maria Magdaleenasta, Uuden testamentin kertomuksen syntisestä naisesta.[9]

Edelfeltin maalauksen Mataleena ja takauman Anna-Liisa ovat rajattu niin, että he ovat rannalla metsän ympäröiminä järven siintäessä taka-alalla: Anna-Liisa on jyrkänteellä ja Mataleena suojaisalla rannalla. Sekä Edelfeltin maalauksessa että Puron elokuvan kohtauksessa keskeiseksi nousee nuoren ”syntisen” naisen sielunhätä, joka korostuu hahmojen ylöspäin suunnatussa epätoivoisessa katseessa. Kädet ristissä Mataleena ja Anna-Liisa anovat Jumalalta nöyrästi armahdusta. Kristus ja Mataleena -maalauksessa Jumala on läsnä Kristuksen hahmossa, mutta elokuvan kohtauksessa Anna-Liisa on yksin taivaan alla eikä saa vielä helpotusta tuskaansa. Toisaalta kyseessä on pitkälle koodattu aihe ja poseeraus: Edelfeltin Mataleenan ylöspäin suunnatulla toivottomalla katseella on edeltäjiä vanhemmassa kuvataiteessa.[10] Elokuvan kohtausta ja Edelfeltin maalausta yhdistävät etenkin kansallismaisema ja naishahmojen kansanomainen vaatetus, jotka korostavat fennomaanista perinnettä. Viittaamalla Edelfeltin maalauksen Mataleenan hahmoon Puron elokuva rinnastaa Anna-Liisan Maria Magdaleenan arkkityyppiin: naiseen, joka vietti syntistä elämää, mutta joka omantunnon herätessä katui ja sai Jumalalta armahduksen.

”Koetappas muistella sitä yötä, jolloin tulit luokseni,” sanoo Mikon äiti Husso Anna-Liisalle. Repliikkiä seuraa takaumajakso, jossa Anna-Liisa juoksee synnytystuskissaan yöhön, harhailee houreisena metsässä ja päätyy lopulta Husson mökin ikkunan alle. Elokuva ei näytä lapsenmurhaa, vaan tapahtumaa kuvastaa synkkä, tuulinen metsä. ”Siellä, polun varrella. Se on kuollut. Jumalani, Jumalani, minä tapoin sen – minä kurja, kurja”, Anna-Liisa itkee Husson sylissä. Akseli Gallen-Kallelan maalaus Eksynyt (1886, öljy kankaalle, Ateneumin taidemuseo) tunnetaan myös nimellä Salasynnyttäjä. Taiteilija kuvasi teoksen luonnokseen nuoren äidin rinnalle kuolleen lapsen, jonka hän kuitenkin jätti pois lopullisesta työstä. Minna Canth ammensi näytelmänsä ja Gallen-Kallela maalauksensa aiheen tosielämästä: vastasyntyneen lapsen tappo oli 1800-luvulla yleinen ilmiö.[11] Kirjallisuudentutkija Riikka Rossin mukaan naturalistit, kuten Gallen-Kallela, tulkitsivat lapsenmurhaajaa uhrina, eivätkä pelkkänä pahana.[12] Elokuvan näyttämöllepanossa etenkin puvustus ja miljöö muistuttavat Eksynyt-maalausta. Kuten maalauksen tytöllä, paljain jaloin metsässä juoksevan Anna-Liisan yllä on vaalea paita, sääriin asti ulottuva tumma hame ja ruudullinen huivi. Sekä hänen että maalauksen tytön hiukset ovat palmikolla. Kuten Gallen-Kallelan teoksessa, Anna-Liisassa metsä kätkee liian aikaisin loppuneen nuoruuden ja aviottoman raskauden häpeän. Anna-Liisan hahmoon ja maalauksen tyttöön tiivistyykin kysymys naisten asemasta patriarkaalisessa yhteiskunnassa 1800-luvun loppupuolella.

Elokuvan loppupuolella on osittain kaksoiskopiointina toteutettu unijakso. Käsikirjoituksessa se mainitaan vain lyhyesti: "Seuraavana yönä nukkui Pirkko yksin tyttöjen aitassa nähden outoja unia." Jakson sisältöä ei kuvailla käsikirjoituksessa, eikä sitä ole näytelmässäkään. On mahdollista, että sisältö luotiin vasta kuvausvaiheessa. Aitassa nukkuva Anna-Liisan nuorempi sisar Pirkko (Greta Waahtera) näkee unta, jossa hän nousee vuoteestaan ja kulkee järven rantaan poimien matkalta kukkia, kuin jokin vetäisi häntä puoleensa. Hän saapuu rantaan, jossa Anna-Liisa makaa valkoisessa puvussa vedenrajassa, oletettavasti hukkuneena. Pirkko asettelee kukkia sisarensa päälle, laskee seppeleen hänen päähänsä ja suutelee hänen otsaansa kuin hyvästiksi. Sitten hän palaa aittaan ja herää huojentuneena tajutessaan nähneensä unta. Houreinen Anna-Liisa on kuitenkin samaan aikaan aikeissa hukuttautua. Vaikuttaa siltä, että sisarien välillä olisi selittämätön yhteys.

Gallen-Kallelan tuotantoon lukeutuu maalauksena (1893, öljy kankaalle, yksityiskokoelma), kipsireliefinä (1894, patinoitu kipsi, Ateneumin taidemuseo) ja pronssireliefinä (1893, Gallen-Kallelan Museo) toteutettu aihe Lumpeisiin hukkunut (tunnetaan myös nimellä Lumpeihin hukkunut). Gallen-Kallelan teokset edustavat suomalaisessa kultakauden taiteessa hukkumisteemaa, joka on saattanut innoittaa Puroa. Öljyvärimaalauksessa rantavedessä kelluu lumpeisiin kietoutunut valkoiseen kaapuun puettu ruumis, jonka kasvoilla ei näy rauha vaan tuskainen kauhu. Gallen-Kallelan reliefeissä hukkunut hahmo on mies, kun taas maalauksen hahmon sukupuolesta ei voi olla varma. Reliefit poikkeavat maalauksesta myös siinä, että niissä hahmon silmät ovat kiinni ja ilme on rauhallinen, kuten unijakson Anna-Liisalla.

Unikohtauksen näyttämöllepano on samankaltainen kuin englantilaisen prerafaeliitin Sir John Everett Millais’n tunnetussa maalauksessa Ophelia (1851–1852, öljy kankaalle, Tate Britain). Millais’n teos kuvaa Hamletin Ofeliaa, joka kelluu selällään joessa luonnon helmassa hieman ennen kuolemaansa. Puro tunsi aiheen varmasti William Shakespearen näytelmästä ja mahdollisesti myös Millais’n taulusta. Gallen-Kallelan Lumpeisiin hukkunut -maalaus on kuin irvokas versio Millais’n teoksesta: melankolinen romantiikka puuttuu siitä täysin. Pirkon unen Anna-Liisan tavoin myös Ofelialla on yllään vaalea asu ja hän makaa vedessä pitkin pituuttaan, osittain vedenpinnan yläpuolella. Sekä Anna-Liisan että Ofelian päällä on kukkia: Opheliassa yksityiskohtaisesti maalatuilla kasveilla on symbolistinen merkitys.[13] Millais’n teoksessa näkyy joen varrella suomalaisen juhannusruusun kaltainen pensas – elokuvassa Pirkko poimii valkoisen juhannusruusun matkalla hukkuneen sisarensa luo järven rannalle. Unijaksossa kiteytyy Anna-Liisan hienostunut symboliikka, joka muistuttaa Millais’n kuvallisesta ilmaisusta.

Anna-Liisa oli yleisömenestys: teatteriesityskertojen perusteella se oli vuoden 1922 ylivoimaisesti katsotuin elokuva. Anna-Liisa oli yksi niitä elokuvia, jotka nostivat Suomi-Filmin 1920-luvun alkupuolella suuruuteen. Suosionsa siivittämänä se määritteli aihevalintansa puolesta sekä yhtiön että koko suomalaisen elokuvan tulevaa linjaa. Ammentamalla suomalaisesta näyttämöperinteestä ja kuvataiteesta Puron tulkinta Minna Canthin näytelmästä osoitti, mitä nimenomaisesti suomalainen elokuva saattoi olla. Anna-Liisan haluttiin edustavan Suomea ja suomalaisuutta myös ulkomailla. ”Tätä filmiä voimme arvelematta tarjota ulkomaisellekin yleisölle sanoen: katsokaa, tässä on palanen isänmaatamme, silmäys meidän maaseudullamme elettyyn elämään,” kirjoitti Filmiaitta.[14] Anna-Liisa ostettiin ensimmäisenä suomalaisena näytelmäelokuvana Ruotsiin ja Norjaan, ja sitä esitettiin myös Yhdysvalloissa suomalaisten siirtolaisten keskuudessa.[15]

Essee on ensimmäisen kerran julkaistu Elonet-sivustolla 13.10.2014.

Viitteet

[1] Jaakko Seppälä: Hollywood tulee Suomeen. Yhdysvaltalaisten elokuvien maahantuonti ja vastaanotto kaksikymmentäluvun Suomessa. Helsinki: Helsingin yliopisto 2012, 147–148.

[2] Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Viipuri: Viipurin Kirjatyö Oy 1930, 245.

[3] Aimo Reitala: ”Edelfelt, Albert (1854 - 1905)”. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3217/. Linkki tarkastettu 30.9.2014. Aimo Reitala: ”Gallen-Kallela, Akseli (1865 - 1931)”. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3194/. Linkki tarkastettu 30.9.2014.

[4] Suomen Kuvataiteen Kultakausi -oppimateriaali. http://www03.edu.fi/oppimateriaalit/kultakausi/index.html. Linkki tarkastettu 30.9.2014.

[5] Ville Lukkarinen: "Kansallisen maiseman vertauskuvallisuus ja ympäristön tila". Teoksessa Ville Lukkarinen ja Annika Waenerberg (toim.), Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Taidekoti Kirpilä 2004, 34–35.

[6] Minna Canth: Anna Liisa. Kolminäytöksinen näytelmä. 3. painos. Porvoo: WSOY 1944, 73.

[7] Jaakko Seppälä: Hollywood tulee Suomeen. Yhdysvaltalaisten elokuvien maahantuonti ja vastaanotto kaksikymmentäluvun Suomessa. Helsinki: Helsingin yliopisto 2012, 155.

[8] Kanteletar. Elikkä Suomen Kansan vanhoja lauluja ja virsiä. 12. painos. Helsinki: SKS 1954, 239.

[9] Rakel Kallio ja Douglas Sivén: Albert Edelfelt: 1854–1905. Helsinki: Douglas Productions 2004, 179.

[10] Rakel Kallio ja Douglas Sivén: Albert Edelfelt: 1854–1905. Helsinki: Douglas Productions 2004, 179.

[11] Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth. Helsinki: Otava 2014, 264.

[12] Riikka Rossi: ”Akseli Gallen-Kallela: Eksynyt”. http://www.ateneum.fi/fi/akseli-gallen-kallela-eksynyt. Linkki tarkastettu 30.9.2014.

[13] Terry Riggs: ”Ophelia”. http://www.tate.org.uk/art/artworks/millais-ophelia-n01506/text-summary. Linkki tarkastettu 10.12.2014.

[14] ”Filmitulkinta Minna Canthin ’Anna-Liisasta’”. Filmiaitta 6/1922, 98.

[15] Kari Uusitalo, et al: Suomen kansallisfilmografia 1, 1907–1935. Vuosien 1907–1935 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: Edita 1996, 206. Outi Hupaniittu, sähköposti kirjoittajalle 10.10.2014.

 

Esseeseen liittyvät elokuvat: 
Asiasanat: 
filmatisointi, kansallinen kulttuuri, kuvataide
Vuosikymmen: