Olga Leino

Etunimet: 
Olga
Muut nimet: 
Olga Kosonen (omaa sukua)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
17.06.1871
Syntymäpaikka: 
Pietari
Kuolinaika: 
23.05.1952
Palkinnot: 

Suomen näyttämötaiteen kultainen ansiomerkki

Biografia

Näyttelijä

Teatteriuransa 1891 aloittanut ja sitä aina 1930-luvun puolimaihin jatkanut Olga Leino kuului aikalaisarvion mukaan suomalaisen teatterin viehättävimpiin ilmiöihin, jolla oli sopusuhtainen plastiikka, taipuisa mimiikka ja sulokas ääni. Hänellä oli kymmenisen elokuvaosaa, lähinnä emännän ja eukon rooleja, mutta myös ruustinnan osa elokuvassa Olenko minä tullut haaremiin! (1932).

Olga Leino syntyi kauppiasperheeseen 1871 Pietarissa. Siellä hän kävi Pyhän Marian kirkkokoulun ja opiskeli yksityisessä sisäoppilaitoksessa. Hän liittyi 1891, 20-vuotiaana, August Aspegrenin (1844–1912) perustamaan Suomalaiseen Kansanteatteriin (myöhempi Suomalainen Maaseututeatteri). Kansanteatterista hän siirtyi 1896 Suomalaiseen Teatteriin, Suomen Kansallisteatterin edeltäjään. Koko teatteriuransa hän perusti Aspegrenilta saamaansa opetukseen.

Aikalaisten mieleen jäivät Olga Leinon rooleista erityisesti nimiosa Gerhart Hauptmannin Hannelessa, Puck William Shakespearen Kesäyön unelmassa ja lyhytjärkisen pojan Pölhö-Kustaan housurooli Teuvo Pakkalan laulunäytelmässä Tukkijoella.

Varhaisuralla Olga Leinon ominta alaa olivat ”utuiset” ja ingénue-tyyppiset tyttöosat. Vaikka hän teatterista lähdettyään hylkäsi alan, hän seurasi radiosta kuunnelmia ja sillä tavoin oli kosketuksissa esittävään taiteeseen.

Maailmankirjallisuutta-teokseen (1978) kootuissa, aikanaan lehdissä ilmestyneissä arvosteluissa ja esittelyissä Eino Leino kirjoitti myös teatterista ja antoi tunnustusta Olga Leinon näyttelijäntyölle. Hän arvioi Kesäyön unelma-näytelmää: ”Rva Olga Leino Puckina taas oli tilaisuudessa antamaan näytteen pirteästä taiteestaan.”

Olga Leino kuuluu niihin teatterinäyttelijöihin, jotka menivät rohkeasti mukaan varhaisiin mykkäelokuviin. Hän esiintyi kahdessa Minna Canthin näytelmän elokuvasovituksessa: Anna-Liisassa (1911, Anna-Liisan sisaren Pirkon osa) ja Sylvissä (1913, Sylvin koulutoverin Elin Grönkvistin osa). Anna-Liisa tuhoutui pitkän valmistusprosessinsa aikana, eikä sitä voitu ollenkaan julkisesti esittää.

Muuten Olga Leinolla oli pääasiassa äiti- ja emäntärooleja. Noidan kiroissa (1927) hän näytteli Rantamaulan emäntää, elokuvan naispäähenkilön Selman (Heidi Blåfield-Korhonen) äitiä. Kun Olga Leino oli teatterissa näytellyt Pölhö-Kustaata, Axel Slanguksen ja Wilho Ilmarin ohjaamassa elokuvassa Tukkijoella (1928) hän sai esittääkseen Pölhö-Kustaan äitiä.

Erkki Karun maanpuolustushenkisessä Meidän poikamme -elokuvassa (1929) Olga Leino näytteli päähenkilön, alokkaaksi lähtevän Matin (Axel Slangus) äitiä ja Rovastin häämatkoissa (1931) hän oli kestikievarin emäntä. Jaakko Korhosen ohjauksessa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1931) Olga Leino näytteli torpan eukkoa ja Waldemar Wohlströmin ohjauksessa Olenko minä tullut haaremiin! (1932) ruustinnaa.

Erkki Karun ja Risto Orkon ohjaamassa tuberkuloosinvastustamiselokuvassa Ne 45 000 Olga Leino esitti mökin emäntää. Meidän poikamme -elokuvan näyttelijäsuorituksista aikalaiskriitikko kirjoitti: ”Waldemar Wohlström, Uuno Montonen ja Olga Leino ovat isiä ja äitejä – etenkin viimemainitun kohdalla tahtoisi kirjoittaa sanan isolla alkukirjaimella.”

Olga Leino oli naimisissa Viipurin orkesterin kapellimestarin Juho (Johannes) Leinon kanssa. Olga Leino sai Suomen näyttämötaiteen kultaisen ansiomerkin. Hän kuoli 80-vuotiaana 1952 Helsingissä, ja hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaahan.

Juho (Johannes) Leino (15.02.1868 Jalasjärvi – 01.10.1945 Helsinki) opiskeli musiikkia aluksi kotimaassa, myöhemmin Berliinissä. Sonderhausenin kuulussa musiikkikorkeakoulussa hän suoritti ooppera- ja konserttikapellimestarin kurssin. Hän toimi toistakymmentä vuotta Helsingin Filharmonisen Seuran (myöhempi Helsingin Kaupunginorkesteri) sellistinä. Samaan aikaan hän hoiti myös Kansallisteatterin kapellimestarin tehtäviä ainakin vuonna 1903. Voisi olettaa, että Olga Kosonen ja Juho Leino tutustuivat toisiinsa Kansallisteatterissa ja sittemmin avioituivat.

Toimittuaan useita vuosia Viipurissa orkesterinjohtajana Juho Leino palasi takaisin Helsinkiin, missä hän toimi useiden koulujen musiikinopettajana. Erityistä tunnustusta Leino sai työstään Helsingin työväen musiikkielämässä, hän oli nimittäin 30 vuotta työväenyhdistyksen kuoronjohtajana. Hän toimi myös antroposofisen liiton puheenjohtajana sekä suomensi ja julkaisi alan kirjallisuutta.

Olga ja Juho Leinon avioliitto päättyi eroon, koska Johannes Leinon kuolinilmoituksessa surijana on Ellen Leino (o.s. Relander, 1879–1961).

Kalevi Koukkunen
13.3.2015

Kirjallisuutta

Eino Leino: Maailmankirjailijoita. Homeros … Strindberg. [Sanomalehdissä pääasiassa 1900-luvun alussa ilmestyneitä] Esseitä, arviointeja, arvosteluja kirjallisuuden ja näyttämötaiteen aloilta. Toim. Aarre M. Peltonen. SKST 342. Helsinki: SKS 1978, 127.

Johannes Leino. Nekrologi. Uusi Suomi 3.10.1945.

Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Inhemska scenkonstnärer i ord och bild. Viipuri: Kustannusliike Opas [1930], 169.

Olga Leino. Nekrologi. Helsingin Sanomat 25.5.1952.

Pentti Kuula: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894–1918. Studia Musica 28. Helsinki: Sibelius-Akatemia 2006, 123–.

Rafael Koskimies: Suomen Kansallisteatteri 1902 / 1917. Helsinki: Otava 1953, 73.

Suomen kansallisfilmografia 1. Helsinki: Edita 1996.

Teatterin maailma. Maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Toim. Verneri Veistäjä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 5. Helsinki: Tammi 1950, 192.

Teatterin maailma 1965. Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Toim. Verneri Veistäjä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 8. Helsinki: Tammi 1965, 434 (Olga Leinon kuolinvuosi erheellisesti 1962).

Voitto Viro: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. 2., uusittu painos. Helsinki: Otava 1993, 171.