Uuno Laakso

Etunimet: 
Uuno Alarik
Muut nimet: 
Uno Adamsson (entinen nimi)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
01.10.1896
Syntymäpaikka: 
Hollola
Kuolinaika: 
06.12.1956
Kuolinpaikka: 
Helsinki
Palkinnot: 

Jussi-palkinto 1947 parhaasta miessivuosasta elokuvassa Kirkastuva sävel.
Jussi-palkinto 1950 parhaasta miessivuosasta elokuvassa Katupeilin takana.

Biografia

Näyttelijä

Uuno Laakso oli Suomen suosituimpia näyttelijöitä, joka tulkitsi viitisenkymmentä filmiroolia vuosina 1924-56. Hän esitti yleensä humoristisia hahmoja, joista tunnetuimpia ovat muun muassa Jussi Vatanen kansankomediassa Tulitikkuja lainaamassa (1938) ja nimiosa elokuvassa Särkelä itte (1947). Uuno Laakso loi vuosina 1930-56 huomattavan näyttämöuran Suomen Kansallisteatterissa.

Uuno Alarik Laakso (ent. Uno Adamsson) syntyi 1896 Hollolassa itsellinen Kustaa Aaretti Adamssonin perheeseen. Hän lähti 11-vuotiaana töihin sahalle Lahteen ja sieltä leipurinoppilaaksi Helsinkiin. Laakso aloitti teatteriharrastuksen Sörnäisten Sosialidemokraattisessa nuoriso-osastossa ja opiskeli esiintymistekniikkaa Kaarola Avellanin sekä Ilmari Räsäsen johdolla. Hän kuului vuosina 1917-1919 Suomalainen Operetti -nimisen kiertueen avustaja-näyttelijöihin ja sisällissodan aikana punakaartiin. Laakso työskenteli kiinnitettynä näyttelijänä Turun Teatterissa 1919-25, Viipurin Näyttämöllä 1925-27, Kansan Näyttämöllä 1927-30 ja Suomen Kansallisteatterissa 1930-1956. Hänen merkittäviin näyttämörooleihin lukeutuvat mm. pääosat Molierèn komedioissa Tartuffe ja Saituri. Huolimatta vahvasti liitetystä koomikon määreestään Uuno Laakso säilytti uskottavuutensa vakavissa osissa, joista huomattavimpia olivat Peter-räätäli Kaj Munkin näytelmässä Sana ja Hjalmar Ekdahl Henrik Ibsenin Villisorsassa. Hän oli vaistonäyttelijä, jonka huumorin pohjalla usein kajasti traaginen vire. Uuno Laakso palkittiin Pro Finlandialla 1951. Hänet tunnettiin hauskana seuramiehenä, joka kärsi lähes koko ikänsä rahavaikeuksista, äärimmäisestä itsekriittisyydestä ja unettomuudesta. Välirikko ystävän ja näyttelijäkollega Aku Korhosen kanssa, avioero näyttelijä Rakel Laaksosta 1953 ja Risto-pojan kuolema olivat liikaa herkälle taiteilijalle, joka menehtyi 60-vuotiaana 1956.

Uuno Laakso oli Suomen suosituimpia elokuvanäyttelijöitä, joka esitti viitisenkymmentä filmiroolia vuosina 1924-56. Hän tulkitsi yleensä koomisia hahmoja kuten Siltalan pehtoorin (1934) luutnantti Hugo Mandelcronaa, joka arvosteluissa todettiin mainioksi ja alusta loppuun eheäksi sekä omintakeiseksi tyypiksi. Uuno Laakson muita huomattavia komediaosia filmiuran ensimmäisinä vuosikymmeninä olivat kosiomies Jussi Vatanen kansankomediassa Tulitikkuja lainaamassa (1938), johtaja Tobias Strömberg sotilasfarssissa Kersantilleko Emma nauroi? (1940) ja Albert Takkulainen seurapiiritarinassa Poikani pääkonsuli (1940). Hänen vakaviin rooleihin lukeutuvat muun muassa värväri-Ville historiallisessa elokuvassa Aktivistit (1939) ja suutari Filippus Flinkman draamassa Synnin puumerkki (1942).

Uuno Laaksolta kysyttiin vuonna 1944 tehdyssä haastattelussa oliko mieluisampaa näytellä teatterissa vai elokuvassa. "Filmi ja teatteri - ne ovat kaksi eri asiaa, vaikka niillä onkin määrättyjä yhtymäkohtia. Teatteri suo näyttelijälle välittömän kosketuksen yleisöön, joka voi puolestaan suggeroida hänet antamaan parastaan, jopa ylittämään itsensä. Filmi toisaalta on lopulta vain kuva, jolta puuttuu persoonallisen magnetismin antama voima. Maailman suurinkin näyttelijä voi epäonnistua filmissä, kun sen sijaan teatterikokemusta omaamaton henkilö saattaa siinä onnistua. Filmissä tarvitsee näyttelijän kerrallaan hallita vain muutaman metrin laajuinen sektori, kun sen sijaan näyttämöllä hänen täytyy latautua persoonallisuudellaan hallitsemaan koko näyttämöä ja sen lisäksi vielä yleisöä katsomossa. Ilman tätä taitoa ei näyttelijä menesty teatterissa, ainakaan hänestä ei koskaan voi tulla suurta näyttelijää. Kaikella tällä en tahdo halveksia filmiä, vaan nimenomaan alleviivata sitä, että teatteri ja elokuva ovat kaksi eri asiaa. Minulle henkilökohtaisesti, kuten useimmille muillekin näyttelijöille, teatteri antaa suuremman tyydytyksen ja innoituksen kuin filmi", hän vastasi.

Sodan jälkeen Uuno Laakso näytteli valkokankaalla edelleen useita koomisia hahmoja. Hänet palkittiin sivuosa-Jusseilla elokuvista Kirkastuva sävel (1946) ja Katupeilin takana (1949), joista edellisessä hän esitti vetopasunisti Vippi-Jullea ja jälkimmäisessä ratsumestari Hjalmar Biörckeä. Uuno Laakson huomattavimpia filmirooleja oli nimiosa Ilmari Turjan näytelmään perustuvassa komediassa Särkelä itte (1947), josta hän sai kiitosta muun muassa omintakeisesta ja nasevasta tulkinnasta. Ensio Rislakin näytelmään pohjautuvassa elokuvassa Kunnioittaen (1954) Laaksolla on merkittävä osa eduskuntaan pyrkivänä talousneuvos Elmeri Varana. Draamassa Silmät hämärässä (1952) hän tekee koskettavan roolisuorituksen alkoholisoituneena näyttelijänä. Uuno Laakson viimeiseksi filmirooliksi jäi tuottaja komediassa Tyttö tuli taloon (1956).

Sisko Rytkönen
19.1.2014

Kirjallisuutta ja lähteitä

Elokuvakirja (MMM). Toim. Kari Uusitalo. Helsinki: Otava 1972, 507.

Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava 2005, 439.

Veikko Itkonen: Hiljaisuus-kuvaus-kamerat! Suomalaisia elokuvanäyttelijöitä sanoin ja kuvin. Helsinki: Tammi. 1944, 86-92.

Teatterin maailma. Maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Toim. Verneri Veistäjä. Helsinki: Tammi 1950, 185-186.

Kasvot naamion takana. Kuvauksia näyttelijöistä omissa oloissaan. Toim. Verneri Veistäjä. Helsinki: Tammi 1953, 171-177.

Tuomas Marjamäki: Naurattajat. Suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907. Helsinki: Edita 2007, 336-338.

Suomen kansallisfilmografia 1. Helsinki: Edita 1996.

Suomen kansallisfilmografia 3. Helsinki: Painatuskeskus 1993.

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/1180/Linkki tarkastettu 19.1.2014.

Muuta

SF-tähtiä ja tähdenlentoja: Uuno Laakso http://areena.yle.fi/radio/2296697
Linkki tarkistettu 23.2.2015.