Simo Penttilä

Etunimet: 
Simo
Muut nimet: 
Uuno Ilmari Hirvonen (oikea nimi)
Akseli Koskensalpa (pseudonyymi)
Artturi Koskensalpa (pseudonyymi)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
24.12.1898
Syntymäpaikka: 
Rautu
Kuolinaika: 
27.06.1971
Kuolinpaikka: 
Helsinki
Palkinnot: 

Pro Finlandia -mitali 1959
Romanian Kruunun ritarikunnan kunniamerkki

Biografia

Lehtimies, kirjailija, elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja

Uuno Hirvosen elämänura oli kahtalainen. Hän teki legendaarisen, 40-vuotisen uran lehtimiehenä Uudessa Suomessa. Mutta vielä tunnetumpi on hänen poikkeuksellisen tuottelias kirjailijanuransa eksoottisten seikkailuromaanien kirjoittajana Simo Penttilänä. Hänen maan- ja maailmankuulu romaanihenkilönsä – upseeri ja herrasmies – on suomalainen kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä, joka oli hankkiutunut Meksikon armeijan upseeristoon. Vuosina 1926–52 valmistui yhdeksän elokuvaa, jotka perustuvat Penttilän tuotantoon. Ei ole tietoa, aiheuttiko se Hirvoselle identiteettiongelmia, että hän oli joko Uuno Hirvonen tai Simo Penttilä.

Uuno Hirvonen syntyi 1898 Karjalassa Raudussa rautatieläisperheeseen. Perhe muutti varsin pian Helsinkiin, ja poika suoritti keskikoulun Suomalaisessa Normaalilyseossa.

Lehtimies

Pikaisen etsinnän kautta Uuno Hirvonen löysi alansa. Vuonna 1918 hän oli jonkin aikaa Etelä-Suomen Sanomien toimituksessa, samoin Suomen Tietotoimistossa. Vuonna 1919 hän siirtyi Uuden Suomen toimitukseen, ensin reportteriksi, vuonna 1923 toimitussihteeriksi ja 1937 toimituspäälliköksi, jossa tehtävässä oli eläkkeelle siirtymiseensä, vuoteen 1958 saakka. Vuosina 1931–44 hän oli myös ruotsalaisen Stockholms-Tidningenin Helsingin-kirjeenvaihtajana.

Uuno Hirvonen oli vanhan polven arvostettu ja pelättykin lehtimies, joka tunsi lehtityön perinteet, mutta myös – Lauri Ahon sanoin – ”jatkuvasti etenevän kehityksen vaatimukset”. Hirvosta on luonnehdittu journalistiseksi lahjakkuudeksi, joka kehitti itseään. Myös hänen kykyään työpaikkahengen luojana, organisaattorina ja toimitustekniikan kehittäjänä arvostettiin. Uuno Hirvonen vaikutti myös lehtimies- ja teatterijärjestöjen johtoelimissä.

Toisenlaisen kuvan Uuno Hirvosesta lehtimiehenä antaa Eino S. Repo muistelmateoksessaan Pihlajanmarjat (1975). Repo oli toimittajana Uudessa Suomessa 1949–52. Hän kirjoittaa ronskipuheisesta esimiehestään: ”Hänen maailmassaan vain yksi ihminen oli oikeassa, ja se oli hän.”

Hirvonen koulutti journalisteja useiden lehtien toimituksiin. Repo on kirjannut hänen neuvojaan: ”Piste on paras tyylikeino. Puolet pois ja loput paperikoriin. Jos on kaksi adjektiivia peräkkäin, pyyhi molemmat pois.” Uuno Hirvonen pääsi sananmukaisestikin lehdistön historiaan, sillä hänen lehtityötään kuvataan Suomen lehdistön historiassa (1988).

On vaikea päätellä, oliko sanomalehtimiehen työstä enemmän hyötyä seikkailukirjojen kirjoittamisessa kuin romaanien kirjoittamisesta sanomalehtityössä. Luultavasti molemmista oli hyötyä vastavuoroisesti.

Kirjailija

Esikoisteoksensa Tienristeyksessä (1918) Uuno Hirvonen julkaisi jo 19-vuotiaana. Kirjailijanimeä Simo Penttilä hän näkyy käyttäneen ensiksi teoksessa Ecuadorin konsuli (1921). Lehtityön rinnalla oli alkanut häkellyttävän tuottelias, 70 teokseen kasvava kirjailijanura. Penttilän tuotantoon kuuluu seikkailuromaaneja, veijaritarinoita, näytelmiä, nuortenkirjoja, matkakirjoja ja salapoliisiromaaneja, jopa agenttiromaani. Hänen tunnetuin sankarinsa on suomalainen kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä, joka oli liittynyt Meksikon armeijan upseeristoon. Erikoista kylläkin on, että teoksen Herra ja ylhäisyys (1936) mukaan nimikirjaimet tarkoittavat epäsuomalaisia etunimiä Teodore Jose Acileo.

Irmeli Niemi on luonnehtinut Suomen kirjallisuus -teoksessa (1965), että Simo Penttilä löysi 1920-luvun alussa kirjallisuuden kartalta etäisen valkean läikän ja täytti sen rytmikkäällä ja räiskähtelevällä elämällä. Niemen mukaan T. J. A. Heikkilän seikkailut ovat elegantisti hiottuun tyyliin sepitettyjä raisuja kertomuksia, joiden tapahtumia ohjaa tekijän älykäs, herkästi parodisiin korostuksiin yltyvä huumori. Näin Meksikosta oli tullut suomalaisen seikkailukirjallisuuden kukoistava alusmaa.

Heikkilän ohella Penttilän sankareita ovat Hyppivä Huuli, Kalpea Kamala ja ”uljas, oikeudenmukainen ja huumorintajuinen caballero” Punavyö. Seikkailuromaanien ohessa ansiokkaita olivat Penttilän matkakirjat Espanjasta (Linna Espanjassa 1953) ja Meksikosta (Nauravan kuoleman maa 1954). Vuoden 1965 teatterimatrikkelissa Hirvonen ilmoittaa tehneensä opintomatkoja Eurooppaan, Pohjois-Afrikkaan, USA:han ja Meksikoon.

Penttilän kerronta on reportaasimaisen soljuvaa, mutta myös polveilevaa. Hän tekee tarkkoja havaintoja niin ihmisistä kuin ympäristöstäkin. Penttilä kirjoittaa säkenöivää dialogia, joka ei kylläkään aina toimi elokuvassa. Romaaneissa paikalliskuvaus on hyvinkin uskottavan eksoottista. Näkökulma on ylemmyydentuntoisen suomalainen.

Kenraaliluutnantti T. J. A Heikkilä on paitsi ansioitunut sotilas, myös naisten mies. Teoksen Ylhäisyys ratsastaa yhä (1951) motto kuuluukin: ”Sellaista diktatuuria ei tulekaan, joka pystyisi hävittämään kaiken romantiikan maailmasta.” Ja kirjan alussa hän paljastaa: ”Muuan Sonorassa vieraillut amerikkalainen sanomalehtimies kirjoitti aikoinaan, että minä olen suuri soturi, mutta samalla suuri naisten mies. Minä rakastun muka kerran viikossa enkä yleensä tule toimeenkaan ilman naista ja kitaraa.”

Vuodesta 1918 vuoteen 1971 Simo Penttilä kirjoitti melkein vuosittain yhden ja joskus useammankin kirjan, esim. kolme kirjaa vuosina 1935 ja 1936, neljä vuonna 1958. Huomiota kiinnittää myös Penttilän teosten nimien myyvyys: Haaremin ruusu, Ryövärin rakkaus ja Vasenkätinen kummitus.

Elokuvamies

Reportterin työ vei Uuno Hirvosen seuraamaan Ollin oppivuosien kuvausta syksyllä 1920. Uudessa Suomessa 3.10. ilmestyneessä myötäsukaisessa artikkelissa Kotimaiset filmit alkavat valmistua kerrotaan Ollin oppivuosien filmauksesta Suomen Filmikuvaamon – myöhemmin Suomi-Filmi – Vironkadun-studiossa. Kiinnostava on tieto, että yhtiö suunnitteli Väinö Katajan Tuskaa-romaanin (1907) filmaamista. Tämä ”kuvaus raukoilta rajoilta” jäi kuitenkin toteutumatta, sillä filmaus jäi kesken. Lehtiartikkelissa ei ole kirjoittajan nimeä, mutta todennäköisesti reportteri oli Uuno Hirvonen.

Elokuva kiinnosti omakohtaisestikin Hirvosta niin paljon, että hän sai houkutelluksi Adams Filmin omistajan Abel Adamsin tuottamaan suunnittelemansa elokuvan (1) Meren ja lemmen aallot (1926). Hirvonen ja Lauri Aho – myöhempi Uuden Suomen päätoimittaja ja Hirvosen esimies – tekivät käsikirjoituksen, ja Hirvonen ohjasi. Suurista puheista ja odotuksista huolimatta elokuvasta ei tullut suurmenestystä. Elokuvan viimeinen esityskopio tuhoutui 1959 Adams Filmin varaston palossa Helsingissä.

Seuraava elokuva (2) Mies Marseillesta (1937) perustuu Penttilän näytelmään. Tekijä itse ei ollut mukana filmin teossa. Sen tuotti Jäger-Filmi ja ohjasi Tapio Ilomäki tekemänsä käsikirjoituksen pohjalta. Näytelmää Mies Marseillesta oli esitetty 1936 Helsingissä, 1937 Tampereella ja esitettiin 1938 Vaasassa. Sitä esitettiin myös Karhumäen rintamateatterissa 1943. Elokuva on tuhoutunut.

Marraskuussa 1940 oli Suomi-Filmi julistanut elokuvakäsikirjoituskilpailun, jonka Simo Penttilä voitti käsikirjoituksellaan (3) Kuollut mies rakastuu. Varsinaisen elokuvakäsikirjoituksen teki Ilmari Unho, joka myös ohjasi elokuvan (ensi-ilta elokuussa 1942).

Seuraavaksi Suomi-Filmi tuotti ja Jorma Nortimo ohjasi Penttilän teokseen Sierranuevan sulotar (1934) perustuvan elokuvan (4) ”Herra ja ylhäisyys” (1944). Nimeä Penttilä oli käyttänyt kirjassaan jo 1936. Käsikirjoituksen tekivät Nortimo ja Penttilä yhdessä. Erityisesti lavastukseltaan suurisuuntainen elokuva filmattiin jatkosodan aikana, kesällä 1943.

Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilää eli herraa ja ylhäisyyttä esitti enemmän tai vähemmän itseoikeutetusti Tauno Palo. Myös näytelmää Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä ja Fergusan kukka ja eräitä muita Penttilän näytelmiä esitettiin 1930-luvulla mm. Helsingissä, Tampereella, Porissa, Joensuussa ja Viipurissa.

Televisiokin kiinnostui herrasta ja ylhäisyydestä. Suomen Televisio nimittäin tuotti Mauno Hyvösen ohjaaman seitsenosaisen sarjan Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän seikkailuja (1963–64), josta valitettavasti ei ole säilynyt yhtään osaa. Se on sitäkin valitettavampaa, koska näyttelijä- ja tekijäkaarti oli nimekäs: Åke Lindman (T. J. A. Heikkilänä), Ekke Hämäläinen, Ville-Veikko Salminen, Anja Pohjola, Rose-Marie Precht, Emma Väänänen, Carola, Jalmari Rinne ym. Sarjan lavasti Aimo Pöyhönen ja puvusti Bure Litonius. Kuvaajan ym. tekijöiden nimet eivät ole tiedossa.

Yleisradiossa oli jo 1940-luvun puolimaista alkaen esitetty Outsiderin jatkokuunnelmaa Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja, jossa Korkin aisaparina oli Pekka Lipponen. Mutta T. J. A. Heikkilän seikkailuja ei radiossa ole esitetty kuunnelmana, vain luentasarjana vuonna 1961, lukijana Joel Rinne.

Elokuvaan (5) Kuollut mies vihastuu (1944) Penttilä teki käsikirjoituksen yhdessä ohjaaja Ilmari Unhon kanssa ja yksin niin ikään Unhon ohjaamiin elokuviin (6) Kolmastoista koputus (1945), (7) Valkoisen neilikan velho (1945) ja (8) Sadan miekan mies (1951). Kuollut mies -sarjan kolmannen, (9) Kuollut mies kummittelee -elokuvan (1952), Penttilä kirjoitti yhdessä elokuvan ohjaajan Jorma Nortimon kanssa.

Sadan miekan mies sijoittuu 30-vuotisen sodan (1618–48) aikakauteen. Penttilämäinen tematiikka kiteytyy elokuvan alkutekstien jälkeisessä planssissa: ”Tämä elokuva on kertomus kauniista naisista ja uljaista miehistä, konnista ja kätyreistä – –.” Puoli vuosikymmentä myöhemmin Penttilä kirjoitti siirtolaisaiheisen historiallisen näytelmän Delaware (1956), joka jo samana vuonna esitettiin Suomen Kansallisteatterissa. Päätehtävissä olivat kuvernööri Juhana Printz (Tauno Palo) ja hänen tyttärensä Armegot (Kyllikki Forssell). Näytelmä tapahtuu vuonna 1653 Uuden Ruotsin siirtokunnassa Delawarejoella Pohjois-Amerikassa. Henkilögalleriaan kuuluu sotilaita, suomalaisia siirtolaisia ja intiaanipäälliköitä.

Kulttuurivaikuttaja

Simo Penttilä oli suomalaisen populaarikirjallisuuden uranuurtaja. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hänen teoksensa kustansi Otava, lähes puoli vuosisataa, vuodesta 1923 vuoteen 1971. Hän sai myös teoksilleen nimekkäitä kriitikoita: Rafael Koskimies, Eino Palola, Heikki Välisalmi, Huugo Jalkanen, Lauri Aho, Yrjö Kivimies, Mika Waltari, Kaarlo Marjanen ym. Varmaan hänen arvostettuun kirjailijanasemaansa vaikutti hänen vastuullinen työnsä arvostetun sanomalehden toimitussihteerinä ja -päällikkönä.

Tietosanakirjoista Simo Penttilä / Uuno Hirvonen on mainittu ainakin 1932 Uudessa Tietosanakirjassa. Vuoden 1941 Aikalaiskirjassa Hirvosesta on henkilöartikkeli, jossa hän sanoo Simo Penttilänä julkaisseensa romaaneja ja näytelmiä.

Niille, jotka ihmettelivät, kuinka Simo Penttilä osasi niin pätevästi kirjoittaa Meksikosta, vaikka ei ollut siellä (vielä) käynyt, hän vastasi klassisessa Meistä tuli kirjailijoita -teoksessa (1947):

”Muuan pankinjohtaja kysyi kerran – olin vekseliä kauppaamassa – että mitenkä te kirjoitatte Meksikosta, kun ette ole siellä ollut. Vastasin hiukan harkitsemattomasti – hän ei ollut vielä hyväksynyt paperia – että eihän Jules Vernekään ole ollut kuussa.”

Hirvosen arvostuksesta kertoo myös se, että hänestä on laaja artikkeli kirjailijateoksessa Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan (1954). Niin ikään Suomen kirjallisuudessa (1965) hänen tuotantoaan esitellään lajityyppiä arvostavasti.

Suomen kirjallisuushistoriassa (1999) Uuno Hirvonen mainitaan useassa kohdassa ja teokseen on otettu filmikuva elokuvasta ”Herra ja ylhäisyys”. Ja epäilemättä Uuno Hirvosen / Simo Penttilän merkityksen sinetöi arvovaltainen foorumi Kansallisbiografia, jossa hän on yksi 6 000 suomalaisesta vaikuttajasta.

Penttilä-elokuvien tekijöitä

On siis olemassa yhdeksän Penttilä-elokuvaa, joissa Simo Penttilä oli mukana joko aiheen antajana tai käsikirjoittajana, ensimmäisessä myös ohjaajana. Kolme elokuvista muodostaa Kuollut mies -sarjan, johon kyllä voidaan liittää epäitsenäisinä osina myös ”älykäs seikkailuelokuva” Kolmastoista koputus ja penttilämäisen tyylikäs mutta sekavahko tarina Valkoisen neilikan velho. Skenaristina Penttilä oli kuudessa elokuvassa: kolmessa itsenäisesti ja kolmessa yhteistyössä ohjaajan kanssa.

Ensimmäisen Penttilä-elokuvan Meren ja lemmen aallot tuotti Adamsin Filmitoimisto, Mies Marseillesta -elokuvan Jäger-Filmi, senjälkeiset kuusi Suomi-Filmi, mutta viimeisen eli Kuollut mies kummittelee Suomen Filmiteollisuus (SF).

Suomi-Filmin Kuollut mies -elokuvien kuvaajat olivat Erkki Majava (Kuollut mies rakastuu ja ulkokuvat elokuvaan Kuollut mies vihastuu) ja Kalle Peronkoski (sisäkuvat elokuvaan Kuollut mies vihastuu). Jorma Nortimon SF:lle ohjaaman Kuollut mies kummittelee -elokuvan kuvasi Pentti Unho. Elokuvissa voi havaita yhteistä, ekspressionistista ilmaisukieltä, johon todennäköisesti vaikuttivat myös ohjaajat Ilmari Unho ja Jorma Nortimo. Ilmari Unhosta tulikin spesialisti, sillä hän sai ohjattavakseen viisi Penttilä-elokuvaa; Jorma Nortimo ohjasi kaksi sekä Tapio Ilomäki ja itse Hirvonen kumpikin yhden elokuvan.

Suomi-Filmin vakioäänittäjä Hugo Ranta äänitti viisi Penttilä-elokuvaa, samoin kuin viisi elokuvaa leikkasi aikansa ainoa naispuolinen leikkaaja Elle Hongisto (o.s. Viljanen). Elokuvat ”Herra ja ylhäisyys” ja Sadan miekan mies lavasti Roy, joka sai töistään Jussi-palkinnon. Niin ikään viiteen Penttilä-elokuvaan musiikin sävelsi George de Godzinsky.

Kuolleen miehen nimiosa henkilöityi Joel Rinteeseen, jonka kaverina velmuili Reino Valkama samaan tapaan kuin Romppaisena Ryhmy ja Romppainen -elokuvissa. Kahdessa elokuvassa naispääosassa oli Hilkka Helinä ja kolmannessa Regina Linnanheimo, joka oli myös ”Herrassa ja ylhäisyydessä”.

Jäätyään leskeksi Uuno Hirvonen meni 1954 naimisiin Uuden Suomen toimittajan ja elokuva-arvostelijan Salama Simosen (1910–2007) kanssa. Hirvonen sai Pro Finlandia -mitalin 1959 ja Romanian Kruunun ritarikunnan kunniamerkin. Hän kuoli 72-vuotiaana Helsingissä Meilahden sairaalassa pitkähkön aikaa sairastettuaan vuonna 1971.

Kulttielokuvia

Simo Penttilän seikkailuromaaneilla on ollut vuosikymmeniä harras lukijakuntansa, ja ilmeisesti ikääntyvät miehet palaavat poikavuosiensa suosikkeihin. Penttilästä on sanottu, että hän hallitsi samalla kertaa rennon ja huolitellun, elegantin ja nenäkkään ilmaisutavan. Myös hänen juonelliset keksintönsä todistavat vireää fantasiaa. Erityisesti T. J. A. Heikkilää käsittelevistä romaaneista voisi tutkia Meksikon maantiedettä ja nimistöä. Kirjailijaseuraa Penttilälle ei ole vielä perustettu.

Kuollut mies -elokuvat ovat saavuttaneet kulttimaineen. Niissä on häivähdys suomalaista ekspressionismia ja kotimaista film noiria. Näyttelijäsuoritukset ovat unohtumattomasti tyypiteltyjä.

Elokuvat ”Herra ja ylhäisyys” ja Sadan miekan mies ovat huikeita kansainvälisen tason ja tyylin seikkailuja, joissa on panostettu puvustukseen, lavastukseen ja kuvaukseen, olkoonkin, että juonet ovat koukeroiset. Mutta kerronta etenee vauhdikkaasti. Suomen fordilaisin elokuva ”Herra ja ylhäisyys” on yksi harvoista kotimaisista lännenelokuvista Aarne Tarkaksen ”westernien” rinnalla ja Sadan miekan mies taas yksi harvoista 1600-luvulle ajoittuvista elokuvista Noidan kirojen (1927, vain takaumajakso), Sysmäläisen (1938), Vihreän kullan (1939, vain takaumajakso) ja Antti Puuhaaran (1976) ohella.

Simo Penttilän kielestä

Simo Penttilällä oli hauska tapa antaa paikallisväriä sijoittelemalla tekstiin espanjankielisiä sanoja ja ilmaisuja tyyliin Por sclavos de Cristo! Romaanissa Sierranuevan sulotar (1934) vilahtaa saksan ja ranskan sanoja sekä ”sivistyssanojen” caballero, caramba, doña, mañana ym. ohessa myös sanoja maldito, quien sabe ym., joita ei lukijalle selitetä.

Elokuvassa ”Herra ja ylhäisyys” on jakso, jossa Heikkilä ja hänen adjutanttinsa Silvio naamioituvat mansedumbre-munkeiksi ja aloittavat jopa vihkitilaisuuden. Lisätäkseen uskonnollista vaikuttavuutta Heikkilä siteeraa sellaisia latinankielisiä lentäviä lauseita kuin deus ex machina (jumala koneesta), nomen est omen (nimi on enne), vestigia terrent (jäljet pelottavat), alea jacta est (arpa on heitetty), o sancta simplicitas (voi pyhä yksinkertaisuus) ja o tempora, o mores (voi aikoja, voi tapoja). Alkuteoksessa Sierranuevan sulotar hän käyttää myös lauseita ora et labora (rukoile ja tee työtä) ja vademecum (kulje kanssani).

Mutta Penttilä käytteli myös muutamia suomenkielisiä sanoja ja sanontoja, joita Sakari Virkkunen on koonnut Suomalaiseen fraasisanakirjaansa (1975). Tällaisia sanontoja ovat mm. elävänä tai kuolleena (Punavyö-sarjassa), herra ja ylhäisyys (muistakin kuin ”aatelisista”), matoinen maailma (viheliäinen paikka), piirrellä (merkityksessä ’mennä, lampsia’), vaarallinen ikä (esim. viidenkymmenen villitys) ja voi yhden kerran (jopas sattui).

Verbin piirrellä leikillisestä merkityksestä on Nykysuomen sanakirjassa esimerkki juuri Penttilältä: ”Niin minä piirtelin portaita alas." Penttilän kolminäytöksistä huvinäytelmää Vaarallinen ikä esitettiin jo valmistusvuotenaan seitsemässä teatterissa. Vaarallinen ikä on ollut myös puolenkymmenen ulkomaisen elokuvan suomenkielisenä nimenä (jo 1920-luvulla).

Simo Penttilään on liitetty myös lentävä lause ”Kun kuulen sanan kulttuuri, päästän pistoolini varmistimesta”. Lähteistä ei ole kuitenkaan löytynyt vahvistusta, että Penttilä olisi tätä alun perin saksalaista ilmaisua käyttänyt. Toisaalta hän – ehkä arvaamattaan – teki kulttuurityötä, ainakin populaarikulttuuriryötä.

Kalevi Koukkunen
27.11.2014

Kirjallisuutta ja lähteitä

Aikalaiskirja. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 1941. Helsinki: Otava 1941, 212– 213.

Eino S. Repo: Pihlajanmarjat. Muistelua vuosilta 1939–1969. Helsinki: Weilin+Göös 1975, 137, 139–140.

Heikki Eteläpää: ”Jees, Teatteria!” – sanoi vääpeli Ryhmy. Sotateatterit 1941–1944. Helsinki: Suomen teatterikerhojen liitto ja Edita 2002, 165.

Irmeli Niemi: ”Näytelmäkirjailijoita”. Teoksessa Annamari Sarajas, Suomen kirjallisuus. Osa V. Joel Lehtosesta Antti Hyryyn. Helsinki: SKS ja Otava 1965, 487–488.

Jyrki Vesikansa: ”Hirvonen, Uuno”. Teoksessa Matti Klinge ym., Suomen kansallisbiografia. Osa 2. Studia Biographica 3 : 2. Helsinki: SKS 2003, 556–557.

Kari Uusitalo: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. Johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896–1963. Helsinki: Otava 1965, 171.

Kari Uusitalon (27.11.2014) sähköpostiviesti, Kalevi Koukkunen.

Kimmo Laine: http://www.elonet.fi/fi/kansallisfilmografia/suomalaisen-elokuvan-vuosik... (luettu 20.11.2014)

Kimmo Laineen (21.11.2014) sähköpostiviesti, Kalevi Koukkunen.

”Kirjailija keskellämme”. Nekrologi (Lassi Nummi). Uusi Suomi 28.6.1971.

”Kotimaiset filmit alkavat valmistua. Suomen Filmikuvaamoon tutustumassa”. Uusi Suomi 3.10.1920.

Lea Rojola (toim): Suomen kirjallisuushistoria 2: Järkiuskosta vaistojen kapinaan. SKST 724 : 2. Helsinki: SKS 1999, 297 ym.

Pekka Gronow: Kahdeksas taide. Suomalaisen radioilmaisun historia 1923–1970. Helsinki: Avain 2010, 238.

Päivi Uusimaan (Yle Arkisto, 26.11.2014) sähköpostiviesti, Kalevi Koukkunen.

Sakari Virkkunen: Suomalainen fraasisanakirja Kivestä Kekkoseen. 2., täydennetty p. Helsinki: Otava 1975, 60 ym.

”Simo Penttilä (Uuno Ilmari Hirvonen)”. Teoksessa Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan. Suomalaisten kirjailijoiden elämäkertoja. Porvoo – Helsinki: WSOY 1954, 723–727.

Simo Penttilä: Delaware. 4-näytöksinen näytelmä. Helsinki: Otava 1956.

Simo Penttilä: Herra ja ylhäisyys. Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän seikkailuja. Helsinki: Otava 1936, 161.

Simo Penttilä: ”Liikuttava tarina”. Teoksessa K. Sorjonen ja V. Rekola, Meistä tuli kirjailijoita. 44 kirjailijaa kertoo kirjallisista ensiaskeleistaan. Jyväskylä: Gummerus 1947, 184–186.

Simo Penttilä: Sierranuevan sulotar. Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän muistelmien mukaan. Helsinki: Otava 1934.

Simo Penttilä: Ylhäisyys ratsastaa yhä. Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän muistelmien mukaan. Helsinki: Otava 1951, 5 ja 288.

”Simo Penttilä”. Teoksessa Yrjö A. Jäntti (toim.), Suomen sana. Osa 16. Martti Paloheimo – A. F. Puukko. Porvoo: WSOY 1965, 251–256.

Suomen kansallisfilmografia 1. Helsinki: Edita 1996.

Suomen kansallisfilmografia 2. Helsinki: Painatuskeskus 1995.

Suomen kansallisfilmografia 3. Helsinki: Painatuskeskus 1993.

Suomen kansallisfilmografia 4. Helsinki: VAPK-kustannus 1992.

Suomen kirjailijat 1917–1944. Päätoimittaja Hannu Launonen. SKST 365. Helsinki: SKS 1981, 342–344.

Suomen lehdistön historia. Osa 3: Sanomalehdistö sodan murroksesta 1980-luvulle. Päätoimittaja Päiviö Tommila. Kuopio: Kustannuskiila 1988, 266–267.

Teatterin maailma 1965. Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Toim. Verneri Veistäjä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 8. Helsinki: Tammi 1965, 170.

Tuula Hyttisen (Yle Draama / Radioteatteri, 25.11.2014) sähköpostiviesti, Kalevi Koukkunen.

Uuno Hirvonen. Nekrologi (Lauri Aho). Uusi Suomi 28.6.1971.

V. Hämeen-Anttila (toim.): Uusi Tietosanakirja kahtena osana. Jälkimäinen osa: Hibbing–Öölanti. Hämeenlinna: Karisto 1932, 1511.