Teuvo Tulio

Etunimet: 
Teuvo
Muut nimet: 
Theodor Antonius Tugai (entinen nimi)
Theodor Deroschinsky (entinen nimi)
Theodor Tugai (rinnakkaisnimi)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
23.08.1912
Syntymäpaikka: 
Pietari
Kuolinaika: 
08.06.2000
Kuolinpaikka: 
Helsinki
Palkinnot: 

Veteraani-Jussi 1983.
4. luokan vapaudenristi syyskuussa 1941.

Biografia

Elokuvaohjaaja, tuottaja, näyttelijä, leikkaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja

Teuvo Tulio oli Nyrki Tapiovaaran ja Erik Blombergin ohella merkittävin suurten tuotantoyhtiöiden ulkopuolella toiminut suomalainen elokuvantekijä. Hän aloitti uransa vuonna 1929 näyttelijänä elokuvassa Mustat silmät. Esikoisohjaus Taistelu Heikkilän talosta valmistui vuonna 1936. Sitä seurasivat muun muassa Sillanpää-filmatisointi Nuorena nukkunut (1937) sekä ensimmäinen itsenäisenä tuottajana ohjattu Laulu tulipunaisesta kukasta (1938). Toimittuaan TK-kuvaajana jatkosodassa ja saatuaan 4. luokan vapaudenristin syyskuussa 1941 Tulio jatkoi tuottaja-ohjaajana keskittyen melodraamoihin kuten Rakkauden risti (1946) ja Intohimon vallassa (1947). 1930-luvun kirjallisuusfilmatisoinnit saavuttivat sekä yleisön että kriitikoiden suosion, mutta 1970-luvun alkuun kestäneen uran myöhemmille vaiheille ei enää riittänyt ymmärrystä. Jälkipolvet ovat kuitenkin löytäneet Tulion uudelleen ja häntä pidetäänkin kotimaisen elokuvan merkittävimpänä melodraaman mestarina.

Teuvo Tulio aloitti elokuvauransa virallisella nimellään Theodor Tugai yhteistyössä ohjaaja Valentin Vaalan (1909-1976) kanssa. Yhteistyö käsittää neljä elokuvaa, joissa kaikki työ tehtiin pitkälti yhdessä. Ensimmäiset kaksi elokuvaa liikkuivat suomalaisittain uudessa miljöössä, romanien parissa. Mustien silmien katsotaan olleen eräänlainen kokeilu. Seuraava työ Mustalaishurmaaja (1929) oli tyylitelty versio ensimmäisestä romaniaiheesta ja onnistui paremmin sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Tulion ja Vaalan elokuvien tapahtumaympäristöt ja juonen rakenteet edustivat uutta suomalaisessa elokuvassa. Tugain esittämät ambivalentit sankarihahmot liikkuivat sulavasti sekä keskieurooppalaisissa salongeissa (Laveata tietä, 1931, ja Sininen varjo, 1933) että ritualistisiksi kuvatuissa mustalaisympäristöissä.

Vaalan ja Tulion innostuneisuudesta löydettiin elokuvallisia yhteyksiä ajan kirjallisuusaatteeseen, Tulenkantajiin. Aatteen kärkihahmo Olavi Paavolainen kirjoitti suomalaisen tähteyden uudesta ilmiöstä. Tugai oli uudenlainen sankarihahmo suomalaisessa elokuvassa, jossa oli totuttu Pohjalaisten Jussin tapaisiin vaiteliaisiin jääriin. Theodor Tugai eksoottisen komeine ulkomuotoineen viittasi pikemmin Hollywoodin sankarirakastajiin Rudolph Valentinoon ja Ramon Novarroon. Lehdistössä nimitys Tugaista "Suomen Valentinona" säilyi pitkälle 1930-luvulle.

Lopetettuaan yhteistyönsä Valentin Vaalan kanssa Tulio osallistui yhteysmiehenä ja järjestäjänä Lapissa kuvattuun ruotsalais-tanskalaiseen yhteistyöelokuvaan (Sortuneita / Fredlös, 1935). Eksoottisen ulkomuotonsa ansiosta hän sai myös näytellä lappalaissankaria. Tästä yhteistyöstä Tulio sai ehkä itsekin myöhemmin idean markkinoida elokuviaan rinnakkaiskielisin versioin ulkomaille, mikä oli hyvin harvinaista suomalaisille elokuvatuottajille. Elokuviensa ulkomaille lähetetyt versiot Tulio signeerasi virallisella nimellään Theodor Tugai.

Ensimmäisestä ohjauksesta alkaen Tulion työt uudistivat suomalaista elokuvaa, jonka maalaismelodraama oli perinteisesti hyvin teatterisyntyistä ja -vaikutteista. Vaikka Tulion maalaismelodraamat Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), Unelma karjamajalla (1940) rakentuivat juonellisesti klassisiksi luokiteltavista teksteistä, niiden käsittelytapa oli uudenlainen. Ne säilyttivät eurooppalaisesta romanttisesta draamasta peräisin olevan jännitteen, joka syntyy luokkarajoja koettelevasta rakkaussuhteesta.

Tulion elokuvat edustivat kuvauksellista huippua lukuisine täydellisyyttä hipovine lähikuvineen ja kamera-ajoineen. Kuvat viipyilivät maisemassa etsien tunnelman täyteyttä. Arkisten asioiden symbolinen käsittely ja merkitysten lataus olivat uutta suomalaisen elokuvan katsojille. Tulion kuvakieli herätti toisissa ällistynyttä ihailua, toiset taas pitivät kuvan symbolisia rinnastuksia teknisenä kikkailuna.

Suomalaiselle sensuurille Tulion sensuelli kuvakieli oli monesti liikaa. Tulion elokuvat toimivat aikoinaan suoran seksuaalisuuden esittämisen pioneeritöinä. Nuorena nukkunut nostatti heinälatokohtauksineen yhden 1930-luvun kiihkeimmistä julkisista elokuvakeskusteluista, mikä johti siihen, että tuottaja lyhensi elokuvaa vapaaehtosesti neuvoteltuaan filmitarkastamon kanssa. Monet Tulion myöhemmistä elokuvista lyhentyivätkin sitten jo tarkastamon ensikäsittelyssä.

Aistillisten rakkauskohtausten lisäksi maalaismelodraamojen olennaisimpana Tulio-erikoisuutena voidaan pitää suorastaan panteistista suhtautumista suomalaiseen luontoon. Koskikuvaukset ovat ennennäkemättömän upeita elokuvissa Laulu tulipunaisessa kukassa, Hornankoski ja Mustasukkaisuus. Kamera luo pitkiä panorointeja kosken syövereihin kuvaten taidokkaasti myös ympäröivää maisemaa. Maalaismelodraamojen luonto sykkii elämää ja herkkyyttä paljastaen montaasirinnastuksilla päähenkilöiden hehkuviin kasvoihin luonnon ja ihmisen perimmäisen yhteenkuuluvuuden.

Tulion ensimmäinen kaupunkielokuva Vihtori ja Klaara (1939) on hänen ainoa komediansa. Elokuvan farssimaisessa karrikoinnissa on kuitenkin vahvasti melodramaattisia piirteitä. Teos eroaa groteskissa perhehelvetin kauhutunnelmassaan ajan muista suomalaisista elokuvakomedioista tuoden mieleen lähinnä Tulion omat avioliittokuvaukset.

Teuvo Tulion elokuvat seurasivat aikaansa ottamalla kantaa suomalaisen komedian aihepiiriin 1930-luvulla (Vihtori ja Klaara), toisaalta niillä oli suhde sodanjälkeiseen ongelmaelokuvien kenttään. Tulion elokuvissa kaupunki ja maaseutu edustavat toistensa vastakohtia, hyvän ja pahan eri puolia. Maalta kaupunkiin paenneille naisille kaupungista tulee maalla opittujen arvojen romutuspaikka. Maaseutumelodraaman langenneen piikatytön paralleeliksi nousee tehtaantyttö tai saaristolaisnainen, joka päätyy prostituoiduksi (Sellaisena kuin sinä minut halusit, 1944) tai juopoksi (Olet mennyt minun vereeni, 1956). Tulion elokuvien ilotytöt poikkeavat surkeudessaan esimerkiksi Suomen Filmiteollisuuden elokuvien luomien elitististen, ylläpidettyjen naisten kuvasta. Tulion vuosien 1947-1972 tuotantoa leimaa paluu entiseen: kauden elokuvia hallitsevat Tuliolle tyypilliset tilanteet, kuten tanssit (usein ladossa), koskenlaskukohtaukset ja tappelut. Varsinkin 1950-luvun tuotannossa voidaan havaita asioiden ja teemojen syklistä toistoa, usein muunnellussa muodossa.

1960-luvun alussa Tulio osallistui ajalle tyypilliseen seksivallankumoukseen. Hän toi elokuvassaan Se alkoi omenasta (1962) valkokankaalle miestenlehdissä poseeranneen Tabe Slioorin. Taben "tositapahtumiin pohjautuvat" lemmenleikit kiellettiin aluksi hyvien tapojen vastaisena. Tulion viimeinen elokuva, värikylläinen Sensuela (1972) esitteli Lapin maisemien ohella 1970-luvun uutta, muovin täyttämää kulutusyhteiskuntaa. Elokuvan häkellyttävä eroottinen kuvasto tuomittiin pornografisena.

Tulio sai 1980-luvulla arvostusta mm. uusilta elokuvantekijöiltä, jotka nimesivät hänet Elokuvaohjaajien liiton kunniajäseneksi. Hänelle myönnettiin vuonna 1983 veteraani-Jussi-palkinto. Uusi populaarikulttuuri on hyödyntänyt Tulion järisyttävien melodraamojen tuotantoa. Niiden maailmasta ja omintakeisesta kuvastosta kertoo muun muassa Organ-yhtyeen esittämä laulu (vrt. Kim Carnesin samanaikaisesta Hollywood-melodraamatähdestä tekemä laulu).

Juha Seitajärvi